Marina Mäenpää ihmetteli lapsena, miksi oli aivan eri näköinen kuin äitinsä. 40-vuotiaana hän tapasi isänsä ensimmäistä kertaa. ”Vihdoin tiedän, kuka olen.”
Isä seisoi lentokentän aulassa iso kukkakimppu kädessään.
Minä ja kaksoisveljeni olimme juuri laskeutuneet Azerbaidžanin pääkaupungin Bakun kentälle. Kello oli kolme aamuyöllä. Meitä hermostutti. Olimme 40-vuotiaita emmekä olleet koskaan ennen tavanneet isäämme.
Kun katsoin isää, tuntui jännältä huomata, miten samannäköisiä olimme. Näin heti, että huuleni ovat hänen huulensa.
Isä sanoi hei ja halasi pitkään. Itse en osannut näyttää tunteitani. Mielessäni oli niin paljon kysymyksiä.
Halusin kysyä isältä, mitä tapahtui. Miksi hän lähti eikä tullut takaisin?
Isä kysyi, mitä kuuluu
Olin päättänyt 34-vuotiaana, että yritän etsiä isäni tai jonkun azerbaidžanilaisista veljistäni Facebookista. Äitini oli kertonut, että isäni on Azerbaidžanista ja että he tapailivat, kun isä oli työmatkalla Virossa, jossa äitini asui. Äitini tuli tapailun jälkeen raskaaksi, ja isäni palasi kotimaahansa. Äiti oli kertonut minun ja veljeni syntymästä isällemme kirjeellä.
Ajattelin, että jos isä ei haluaisi olla yhteydessä, se ei haittaisi minua. Olinhan tottunut siihen. Halusin kuitenkin tietää, mistä tulen. Halusin nähdä isäni kasvotusten ainakin kerran.
Isä oli kertonut minulle nuorena saamassani kirjeessä veljieni nimet. Heillä on kuitenkin niin yleinen sukunimi, että sain Facebookista etsiessäni satoja tuloksia. Kävin niitä läpi ja yritin miettiä, kenellä olisi samanlaiset silmät kuin minulla. Laitoin yhdelle veljeni nimiselle miehelle viestin, mutta en saanut vastausta.
”Ajattelin, että tämä ei voi olla totta. Valitsin random-tyypin ja bingo.”
Seuraavalle yritin soittaa. Minua hermostutti.
Koska soitin Facebookin kautta, mies näki nimeni ja vastasi sanomalla ’Marina, sestrá’. Se on venäjää ja tarkoittaa siskoa. Ilmeisesti hänelle oli kerrottu, minkä niminen sisko hänellä on.
Ajattelin, että tämä ei voi olla totta. Valitsin random-tyypin ja bingo. Tunsin itseni epäuskoiseksi mutta onnelliseksi.
Veljeni antoi puhelimen pomolleen, joka osasi enemmän venäjää. Kysyin, onko miehen isä samanniminen kuin minun isäni, ja kerroin, että saatamme olla hänen kanssaan sisaruksia. Kun selvisi, että isän nimi oli sama, vaihdoimme yhteystiedot.
Pian sain puhelun Azerbaidžanista, ja puhelimessa oli isäni. Hän sanoi vain hei, mitä kuuluu ja muita perusjuttuja.
En oikein tiennyt, mitä minun pitäisi tuntea. Isän kanssa puhuminen oli jännittävää, mutta olin myös utelias. Oloni oli sekava.
Millainen oli Marinan lapsuus ilman isää? Marina oli aiemmin kirjoittanut teininä isälleen kirjeen, ja hän sai vastauksen viisi vuotta myöhemmin. Miltä isän kirje tuntui? Kun Marina matkusti 40-vuotiaana tapaamaan isäänsä, mikä häntä yllätti? Miltä isä ja isän suku vaikuttivat? Mistä isä ja Marina riitelivät? Miten omien juurien löytäminen on vaikuttanut Marinaan? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 8/2026 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
