52-vuotias Amnestyn ihmisoikeustyön johtaja Pia Puu Oksanen asuu Helsingissä. Pia harrastaa energisoivia tanssilajeja ja kuorolaulua.
52-vuotias Amnestyn ihmisoikeustyön johtaja Pia Puu Oksanen asuu Helsingissä. Pia harrastaa energisoivia tanssilajeja ja kuorolaulua.

Pia Puu Oksanen pakeni vanhempien riitoja komeroon ja miesystävän nyrkkejä San Franciscoon. Sitten hän opetteli tykkäämään itsestään. Jokainen kokemus auttaa Piaa ymmärtämään ihmisiä Amnestyn ihmisoikeustyön johtajana.

Sinä tammikuun iltapäivänä 15-vuotias Pia Oksanen juoksee koko matkan koulusta kotiin, vaikkei tiedä miksi. Sotkamon Torikadulla näkyy vain muutama auto.

Kotona Pia löytää äidin keittiöstä kuolleena. Äiti on ollut keittämässä kaakaota Pialle, maito on kiehunut hellalle. Äiti on saanut sydänkohtauksen. Ennen kuin äiti viedään ambulanssiin, Pia ehtii sanoa hänelle: taivaassa nähdään.

Isä tulee kotiin ja lähtee ambulanssimiesten mukaan. Pia jää yksin. On vuoden pimein aika.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

”Istuin olohuoneessa kaksi tuntia, en sytyttänyt valoja. Ajattelin, että minut on hylätty. Ettei enää ole ketään, jolle olisin merkityksellinen.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lähes 40 vuotta myöhemmin Pia miettii yhä, mikä sai hänet juoksemaan kotimatkalla. Aavistus? Tarve kiirehtiä äidin luo riidan jälkeen?

Äidin kuolemaa edeltävänä iltana vanhemmat olivat riidelleet. Riitojen aikana Pia piiloutui eteisen komeroon, nosti polvet leukaa vasten ja oli kuuntelematta.

Riidan jälkeen äidin ääni kiemurteli komeron oven läpi. Hän pyysi tyttäreltään anteeksi.

Sisällä komerossa Pia ei osannut vastata mitään.

Yläpetin tarkkailija

Komero tai kerrossängyn yläpeti, molemmat ovat hyviä paikkoja piiloutua ja tarkkailla. Pia on kuusilapsisen perheen nuorin. Järjestyksessä seuraava, ainoa veli, on yhdeksän vuotta Piaa vanhempi. Osa lapsista nukkuu perähuoneen kerrossängyissä, osa olohuoneessa.

Pia katsoo siskoja.

Noin laitetaan ripsiväriä! Tuollaisia rintsikoita käytän itsekin joskus! Ikinä en tuommoista huolta aiheuta äidille ja isälle.

Pia ei halua suututtaa ketään. Komerossa Pia piirtää ruutuvihkoon sarjakuvia, joissa näkyvät äidin jalat ja jalkojen suonikohjut.

”Se oli tarkkailijan perspektiivi.”

Isällä on omalla pihalla verstas ja huonekaluliike Kaluste Oksanen. Äiti on virallisesti kotiäiti, mutta tekee myös töitä yhteisen yrityksen eteen.
Pia kuuntelee, kuinka Katri Helena laulaa radiossa maailman pihamaista, suurista ja loistokkaista. Tunne huimaa: suuri ja uljas maailma odottaisi ja maailman kaukaiset maat!

Mutta nyt ollaan vielä Sotkamossa ja murrosikäisen Pian suurin kapina on se, että hän soittaa koulun aamuhartaudessa Pelle Miljoonan kappaleen Tahdon rakastella sinua.

Käytä aivoja, älä hellaa

Murrosikä päättyy äidin kuolemaan. Kuoleman jälkeen kaikki on epämääräistä ja sameaa. Paitsi isä.

”Aikaisemmin pelkäsin isää ja isän reaktioita. Äidin kuoleman jälkeen pelko pieneni. Isä jotenkin päivitti käsitystään isänä ja miehenä olemisesta.”

Viisitoistavuotiaan ei kuulu olla perheen pikkuäiti. Opettele käyttämään aivojasi, älä hellaa.

Ainoaksi vanhemmaksi jäänyt isä ei vieläkään halaa tai puhu tunteista, mutta kun hän katsoo televisiosta Pieni talo preerialla -sarjaa, silmiin nousevat kyyneleet. Tärkeintä on, että isä sanoo tämän: Viisitoistavuotiaan ei kuulu olla perheen pikkuäiti. Opettele käyttämään aivojasi, älä hellaa.

Isä ja Pia käyvät syömässä sotkamolaisilla huoltoasemilla ja matkustajakievareissa, wieninleikettä ja lehtipihviä, vanhat miehet työntävät selän takana kolikkopeleihin viisikymmenpennisiä.

Joskus isä kohottaa katseensa haarukasta ja aloittaa keskustelun: Se on kyllä niin, että kun Kiina valtaa Formosan, siitä syttyy kolmas maailmansota. Ootkos ajatellut sitä?

”Se, että isä keskusteli kanssani Teboililla, oli hänen tapansa osoittaa välittämistä. Aluksi minulla ei ollut mielipidettä maailman tapahtumista, mutta hankin niitä pian.”

Pia kiinnostuu politiikasta ja siitä, kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen. Hänestä on hyvä istua isän vierellä, kun Kaluste Oksasen huonekaluja kuljetetaan maaseudulle. Välillä ollaan hiljaa, välillä kiistellään ja keskustellaan, kotona keitetään perkolaattoripannulla iltakahvit.

Luiset nyrkit satuttavat

Olen jo melkein maailman pihamailla, Pia ajattelee ylioppilaskirjoitusten jälkeen Helsingissä. Hänellä on miesystävänsä kanssa oma koti ja kodissa vuokraemännän jättämiä antiikkihuonekaluja. Miesystävällä on punainen punkkaritukka, rohkea hymy, älykkäät silmät ja kovat luiset nyrkit.

Hän kuristaa, varastaa lompakon, potkaisee ja tuo kotiin vieraita naisia. Pia yrittää ennakoida tilanteita. Jos hän ei ehdi pakoon lyöntiä, sikiöasento on hyvä suojautumiskeino, tiukka paketti.

Miesystävällä on punainen punkkaritukka, rohkea hymy, älykkäät silmät ja kovat luiset nyrkit.

”Jälkeenpäin menin kauppaan. Pelkästään sen päättäminen, mitä jugurttia ostan, kesti puoli tuntia. Kaupasta kävelin kotiin. Söin jugurttia ja ajattelin, että taas on selvitty, nyt syön jugurttia.”

Ei väkivalta varmaan tästä pahene. Kaikki johtuu siitä, että välillämme on niin paljon rakkautta ja intohimoa, Pia miettii.

Kun Pia parikymmentä vuotta myöhemmin työskentelee väkivaltaa kokeneiden naisten parissa Naisten Linjan toiminnanjohtajana, hän tunnistaa väkivallan kaavan.

Se menee näin: Ensin pahoinpitelijä ottaa valtaansa, kontrolloi, uhkailee ja syyllistää. Vähitellen uhrin kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä muuttuu yhä heikommaksi. Hän keskittyy vain selviytymiseen. Uhri on vaarassa jäädä vangiksi elämään, jossa omat mielipiteet, toiveet ja halut katoavat.

20-vuotiaana Pia ottaa lyönnit vastaan. Hänen on vaikea hahmottaa rajojaan ja mahdotonta sanoa poikaystävälle, että lopeta.

Vasta neljän vuoden jälkeen jostain löytyy rohkeus. Pia pakkaa matkalaukkuun isän kirjoittamat kirjeet, vaatteita, valokuvia, Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamielen ja vähän rahaa.

”Tiesin, että pystyäkseni lähtemään ja ettei mitään kamalaa tapahdu, minun pitää lähteä tarpeeksi kauas.”

Amerikka on tarpeeksi kaukana. Reittilentokone kohoaa yötaivaalle. Repaleinen itsetunto ei jää Suomeen. Se seuraa mukana.

Lämmitetty kylpy

San Franciscossa Pia kävelee tunnetun strippiklubin Condorin ovesta sisään ja tiedustelee baarimikolta töitä. Tanssia hän osaisi.

Baarimikko on kuluneen näköinen nelikymppinen nainen Heshe. Heshe kysyy Pialta: Missä asut? Se motelli on kyllä murju. Entä jos muuttaisit luokseni asumaan?

Ehkä Heshe tuntuu vähän äidiltä, ehkä ystävältä kaukana kotoa, ehkä vain joltakulta, joka saattaisi pitää huolta. Pia suostuu Heshen pyyntöön viiden minuutin tuttavuuden jälkeen.

”Se oli silkkaa suojattomuutta. Kun omia rajoja on rikottu monta kertaa, pieneenkin ystävälliseen eleeseen tarttuu nälkäisesti.”

Tällä kertaa luottamus kannattaa. Heshe sijaa Pialle sänkyyn puhtaat lakanat, kuljettaa taidenäyttelyissä, kaataa aamulla lasiin appelsiinimehua, komentaa ajoissa nukkumaan ja asettaa yöpöydälle O:n tarinan iltalukemiseksi.

Heshe järjestää myös töitä baarista. Ennen töiden alkamista hän pyytää Piaa täyttämään itse laatimansa kaavakkeen, jossa kysytään muun muassa: Mitä ajattelet naisten ja miesten tasa-arvosta? Onko sinulla lapsia? Tarvitsetko apua lastenhoitoon?

Tällaistakin kiltteyttä voi olla. Pyyteetöntä ja lämmintä.

Harva seksityöhön ihmisiä palkkaava haluaa tietää, mitä työntekijät ajattelevat tämän kaltaisista asioista.

Kun Pia palaa tuplavuoron jälkeen kotiin, Heshe on pitänyt hänelle kylpyveden lämpimänä. Pia ajattelee: Tällaistakin kiltteyttä voi olla. Pyyteetöntä ja lämmintä, mutta samalla sellaista, ettei sen antaja pienennä itseään.

Baarin tahmea lattia

Baarissa Pia strippaa miehille tahmealla lattialla.

”Tanssin niin, että hiki roiskui! Kun tuli hyvä Princen biisi, potkaisin korkokengät jalasta. Silloin tanssin itselleni, en miehille.”

Tanssiessaan Pia tuntee usein olevansa onnellinen ja vahva. Se on San Franciscon ja Heshen opetus: harva asia on mustavalkoinen, pelkästään hyvä tai paha, oikein tai väärin, vaikka sellaisiakin asioita on.

”Strippaaminen ei aina ole alistumista tai riistämistä. Ei se aina riko. En ollut riisuutuessani pelkästään mukautuva ja vähän tyhmä katseen kohde, kuten usein ajatellaan.”

Mutta Pia näkee baareissa myös paljon naisia, joita riistetään, raiskataan ja nöyryytetään. Hän ei säästy naisvihalta itsekään.

"Hetkinä, jolloin olin tuusannuuskana, mielessäni velloivat yhtä aikaa kuolemanpelko ja kuolemankaipaus."

Tanssimisesta ja Condorista on nyt vuosikymmeniä. Heshe on kuollut keuhkosyöpään, ja Pia työskentelee Amnestyn Suomen osaston ihmisoikeustyön johtajana.

Yksi Amnestyn tavoitteista on lopettaa kaikenlainen naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivalta. Pia on työskennellyt päämäärän saavuttamiseksi parikymmentä vuotta.

”Menneisyyteni ansiosta ymmärrän ristiriitoja työssäni. Ihminen voi olla samaan aikaan rohkea, miellyttämishaluinen, rakkaudennälkäinen, kapinallinen ja täysin kyvytön sanomaan, että minun rajani menevät tässä.”

Ystäväni: minä itse

Kymmenen vuotta maailman pihamailla riitti. Sitten jokin loksahti.

”Yhtenä keväänä vain päätin, että lähden Suomeen enkä palaa.”

Helsingissä Pia alkoi opiskella ensin kognitiotiedettä ja myöhemmin sosiaalipsykologiaa ja sukupuolentutkimusta. Yliopiston kauniissa, vanhassa luentosalissa maailma jäsentyi ja aivot toimivat. Pia oppi, kuinka ihmiset reagoivat maailmaan ja toisiinsa.

Hän aloitti myös terapian.

”Terapia kesti kymmenen vuotta. Se ei ollut mitään kivaa pientä meditointia retriitissä vaan rankkaa raivaustyötä. Tutustuin itseeni.”

Terapiassa mieleen palautui muisto pienestä Piasta Sotkamossa. Kun paras ystävä Tiina määrättiin koulun alkaessa rinnakkaisluokalle, Pia ujuttautui välituntijonon jatkeena Tiinan luokkaan päivästä toiseen. Lopulta opettaja kyllästyi ja salli tytön muuttaa luokkaa pysyvästi.

Sellainenkin olen ollut, aktiivinen ja kapinallinen jo pienestä pitäen!

Oivalluksia tuli lisää: itsensä kanssa kannattaa olla ystävä, sillä koko elämä on vietettävä omassa seurassa.

”Miten voisit olla kiltimpi itsellesi?” terapeutti kysyi.

Terapeutilla oli avara katse ja hyllyssä paljon kirjoja. Hän kuunteli, kun Pia puhui, muttei ollut liian hiljaa. Välillä hän kysyi: miten voisit olla kiltimpi ja armollisempi itsellesi, etkä vain muille?

Pia katsoi neljännen kerroksen ikkunasta taivaalle ja mietti.

Vastauksia löytyi. Joskus ne on yhä helpoin sanoa vaatimattomasti.

”Enää en pelkää yhtä paljon, ettei minusta pidetä. En yritä taipua miellyttämään toisia sellaisella tavalla, joka ei tunnu omalta.”

Haluanko kahvia?

Pia ei ole sanonut yhdellekään työssään kohtaamalleen naiselle, että jätä se mies, se on oikea sika, miten voit sietää tuollaista. Hän muistaa omat kokemuksensa.

”Lähteminen on harvoin yksinkertaista. Ihminen, jonka yli on kävelty sata kertaa, ei kaipaa lisää vallankäyttöä. Hänen on annettava löytää itse ratkaisunsa.”

Auttaja voi tarjota vaihtoehtoja ja tukea.

”En ole tuominnut väkivaltaista miestä vaan väkivallan. Uhrille on usein helpotus, että hän saa vaalia puolisostaan edes yhtä hyvää muistoa. Traumasta selviämisessä on olennaista, että pystyy yhä luottamaan ihmisiin.”

Vaalittu muisto voi olla esimerkiksi onnistunut saunailta kaksi vuotta sitten, kun kukaan ei korottanut ääntään. Kun kesäloma oli juuri alkanut ja puoliso kysyi, pistetäänkö pitsa uuniin.

”Haparoimattomuus kuvaa työ-otettani ehkä parhaiten. Tehtäväni on kuunnella. Ihmiset alkavat käyttää itsemääräämisoikeuttaan, kun he saavat siihen tilaisuuden.”

Ensin voi päättää, haluaako kahvia vai teetä, meikkaako vai ei. Sitten voi pystyä päättämään, missä pankissa avaa oman tilin. Lopulta voi uskaltaa päättää, haluaako yrittää etsiä paikan turvakodista ennen kuin hankkii uuden, turvallisen asunnon.

Puhutaan, se auttaa

Kymmenvuotiaana Pia kirjoitti kouluaineen otsikolla "Puhutaan, se auttaa" ja sai elämänsä ensimmäisen kympin ainekirjoituksesta. Puhumisen opetteluun on mennyt koko ikä.

Nykyisessä työssään Pia puhuu päivittäin myös sellaisten ihmisten puolesta, joita ei kuunnella: Pakolaiset tarvitsevat kansainvälistä suojelua. Kuolemanrangaistus on harkittu murha. Ketään ei saa syrjiä seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen vuoksi. Jokaisella on sananvapaus. Kiduttamisen on loputtava. Ihmisoikeudet kuuluvat kaikille.

Tai yksityiskohtaisemmin:

Syyriasta Suomeen sotaa paennut Jamal miettii joka päivä, onko hänen kuusivuotias poikansa elossa vai onko lapseen osunut raketti kesken pihaleikkien.

Miriam pidätettiin Meksikossa nimettömän vihjeen perusteella. Hänelle annettiin sähköiskuja. Hänet raiskattiin kolme kertaa. Hänelle näytettiin kuvia lapsista ja puolisosta ja kerrottiin, että perhe olisi seuraavana vuorossa, jos hän ei suostuisi yhteistyöhön.

Maailman pihamailla tapahtuu kamalia asioita.

Kun lakiehdotus pakolaisten perheenyhdistämisen edellytysten kiristämisestä meni läpi, Pia huokasi ja jatkoi töitä. Pettymyksille ei voi antaa valtaa. Ihmisoikeustyössä ei jaeta pikavoittoja, yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttaminen vaatii sinnikkyyttä, eikä jokaista maailman raakuutta voi kuvitella liian yksityiskohtaisesti.

”Likka on elossa ja tekee joka päivä elämästään oman näköistä.”

Ehkä sekin on itsensä suojelemista, ettei Pia työpäivän päätteeksi katso televisiosta dokumentteja vaan mieluummin Rillit huurussa -sarjaa.

Ja tanssii. Itsekseen ja itselleen. Häntä naurattaa: Voin tehdä, mitä haluan ja päätän tekemisistäni itse. Viisikymppinenkin voi heiluttaa pyllyä. Äidin valokuva on olohuoneen seinällä, äidillä on kuvassa vaalea mekko.

”Jos äiti näkisi minut nyt, hän hyrisisi tyytyväisyyttä siitä, että likka on elossa ja tekee joka päivä elämästään oman näköistä.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2016.

 

 

Marjakko

Aika sekaista tuntuu olevan. Miesviha läsnä hänen työssään ja mielipiteissään Olisiko aika uskoa ihmisiin, eikä koiraan tms.

Sisältö jatkuu mainoksen alla