Kirjailijat Milla, 40, ja Aki, 41, Ollikainen asuvat Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa 7- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa. Akin esikoisromaani Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2012. Milla voitti Liken ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kilpailun vuonna 2012.
Kirjailijat Milla, 40, ja Aki, 41, Ollikainen asuvat Eeva Joenpellon kirjailijatalossa Sammatissa 7- ja 10-vuotiaiden lastensa kanssa. Akin esikoisromaani Nälkävuosi sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2012. Milla voitti Liken ja Suomen dekkariseuran Rikos kannattaa -kilpailun vuonna 2012.

Kun Aki sai kirjansa julkaistua, vaimo Milla sanoi: No helevetti, tuo voi siis onnistua, määkin haluan. Ollikaiset kertovat suhteestaan KK:n Parisuhteellista-sarjassa.

Milla: Siis tämäkin aamu... huh. Emme kumpikaan ole oikein aamuihmisiä. Miten­ voikin olla niin vaikea tarttua töihin? Ennen yhtätoista se ei ainakaan onnistu. Ja kun ei onnistu, koko ajan ahdistaa.
Aki: Kirjoitan eniten yöllä, suunnilleen yhdestätoista eteenpäin, muutaman tunnin. Silloin tekstiä syntyy parhaiten.
Milla: Minä hoidan yleensä lapset kouluun. Sitten keitän kahvia ja alan koputella,­ tulisiko talon herrakin yhtä aikaa juomaan. Istumme vastatusten pirtissä, luemme lehteä ja hoputan, että pitäisi jo aloittaa kirjoittaminen.
Aki: Päivällä työ jää usein kesken, sillä ensimmäinen lapsi saattaa kotiutua jo kahdelta. Silloin pitää alkaa höylätä juustoa leivälle ja kuskata sählyharkkoihin.
Jos katoan siinä vaiheessa kirjoittamaan, vetäytymistä on helppo perustella itselleen: kyseessä on työ. Toimeen­tulo on vähän epävarmaa, joten uutta pitää­ syntyä.  
Milla: Ai vähän epävarmaa! Aika lievä ilmaisu. Välillä olen ihan kauhuissani kaikesta, riittävätkö rahat ja meneekö kohta kaikki. Kahden kirjailijan talous ei todellakaan ole vakaa ja turvallinen yhtälö.­
Aki: Eikä koskaan ole vapaata. Ajatustyötä kirjan eteen tekee oikeastaan koko ajan.
Milla: Kun Aki sai kustannussopimuksen, olin ensin mielettömän iloinen ja ylpeä. Samppanja siinä poksautettiin. Heti perään tuli olo: no helevetti, tuo voi siis onnistua, määkin haluan.
Aki: Kyllä minä tiesin, että Millakin tulee vielä julkaisemaan jotakin. Hänhän kirjoitti koko ajan kaikenlaista.

”Jee, jee, jee. Nyt unelmat toteutuvat. Nyt kaikki tapahtuu.”

Milla: Voitin dekkarikirjoituskilpailun suunnilleen samaan aikaan, kun Akin romaani Nälkävuosi palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla. Kuljimme monta viikkoa kotona kuin hölmöläiset: jee jee jee, nyt unelmat toteutuvat, lallallaa, nyt kaikki tapahtuu.
Aki: Kirjani sai hyvin huomiota, ja siinä sivussa tietysti minäkin. En ollut osannut varautua siihen. Joka viikko oli esiintymisiä, joita jännitin hirveästi etukäteen. Olin varma, että paikalle tulee potkukelkallaan joku mummo, joka haukkuu minut.
Milla: Sitten alkoikin tapahtua asioita, joita voi tapahtua, kun nouseva kirjallinen tähti liehuu hybriksessä. Kotona äijä oli täysin kujalla.
Aki: Sitä oli nuoresta asti odottanut, että pääsisi viettämään kirjailijaelämää. Kamalan levoton olo oli koko ajan. Kun esikoiskirja saa hienon vastaanoton, huipulta voi tulla seuraavan kirjan kohdalla vain alas. Kirjoittamisesta tuli vähäksi aikaa aika stressaavaa.
Milla: Olimme haaveilleet Akin kirjasta yhdessä. Tuntui suorastaan kohtalon julmalta leikiltä, että hänen menestymisensä ajoi meidät hetkeksi niin kauas toisistamme.
Aki: En muista, että olisimme siinä vaiheessa mistään oikein puhuneet, peloista tai tunteista.
Milla: Siitä seurasi koko avioliittomme pahin kriisi. Jossain vaiheessa olin varma, ettei tämä parisuhde voi enää mitenkään­ jatkua.
Aki: Kriisistä toipumiseen meni melkein vuosi. Tällä hetkellä ei juuri huvita muistella sitä aikaa.
Milla: Viime aikoina olemme puhuneet paljon arjen pyörittämisestä. On aika­ mielenkiintoista, että olemme olleet 16 vuotta yhdessä ja silti pitää yhä opetella sanomaan asioita ääneen.
Aki: Milla tekee mielestään enemmän kodin ja perheen hyväksi. Muistaa vanhempainillat ja hankkii lahjat kaverisynttäreille. En ala kieltää. Mutta olen petrannut tässä.
Milla: Toista kirjaa kirjoittaessani minun­ oli pakko opetella pitämään puoliani. Aikaisemmin saatoin työntää kirjoittamisen tärkeyslistan häntäpäähän.

”Usein odotan, että lapset menisivät nukkumaan.”

Aki: Oli vain hyvä asia, että Milla alkoi­ vaatia enemmän aikaa kirjoittamiselle. Samalla hän tajusi, mitä tämä työ tosissaan vaatii.
Milla: Molemmat eivät voi yhtä aikaa kirjoittaa intensiivisesti. Toisen on joustettava.
Aki: Niin kai se on. Pitää tehdä vuoron perään.
Milla: Jos nykyään kirjoitan toisessa päässä taloa, kukaan ei saa tulla keskeyttämään ja tivaamaan, missä on puhtaita sukkia ja koska lopetan.
Aki: Kun lapset kuitenkin joskus tulevat,­ Milla suuttuu. Minulle yleensä. Milla sanoo asiat terävämmin ja nopeammin.
Milla: Jonkun ne pitää sanoa. Ja sitten syyllistyn. Sanon silti tämänkin: vaikka kuinka lapsiaan rakastaa, usein odottaa, että ne menisivät nukkumaan ja saisi ajatella. On mukavaa, että lapsille on nyt ollut enemmän aikaa, kun asumme täällä Sammatissa, Eeva Joenpellon kirjailijatalossa. Joenpelto testamenttasi kotitalonsa kirjailijoiden käyttöön, ja nyt on meidän vuoromme asua ja työskennellä täällä.
Aki: Ihan tavallista arkea lapset saavat täällä elää. Tosin joskus tulee ihmettelyä, että mikä työ se semmoinen on, jossa voi olla vielä iltapäivällä aamutakki päällä kotona. Lapset syntyivät pohjoisessa. Alle kolmikymppisenä tuntui eksoottiselta ajatukselta viettää vuosi Lapissa napapiirin pohjoispuolella. Niinpä muutimme Kolariin.­ Se oli silkka päähänpälähdys. Pohjoisessa vierähti yli kymmenen vuotta.­
Milla: Sitten palasimme etelään. Aki oli varmaan helpottunut! Minusta tuntui, ettei hän oikein koskaan viihtynyt pohjoisessa.
Aki: Milla luulee, että olin pelkästään onnellinen, kun lähdimme Lapista. Introverttina­ siellä oli tietysti välillä vaikea olla, kun en osannut alkuun tutustua ihmisiin. Mutta vaikka kaipasin aika ajoin etelään, kyllä minulla pohjoisesta ihan hyvät muistot on.

”Olisi kiva, jos Milla ei lukisi heti kaikkea kasvoilta.”

Milla: Nyt kun lapset ovat tuossa, nopeita­ siirtoja ei enää voi tehdä. Toisinaan tämä suuri hieno talo ahdistaa. On hiljaista, pitäisi saada aikaan jotain, ja olemme kahden niin paljon. Kukaan ei tule enää käymään sattumalta, ohikulkumatkalla, niin kuin Kolarissa.
Aki: Kyllähän tänne unohtuu helpommin omiin oloihinsa kuin Lapissa. Osin se johtuu työn luonteesta. Voi mennä päiviä, että ainoa perheen ulkopuolinen keskustelu on kaupankassan tervehtiminen.
Milla: Toisaalta arki on hyvää nyt, tasaista­ ainakin. Kirjoitamme. Luemme, mitä toinen on kirjoittanut. Jos en jaksa kuunnella Akin pohdintoja, laitan lasittuneen­ katseen silmiin ja mietin omiani.
Aki: Toista romaania en aluksi kehdannut Millalla niin luetuttaakaan, vaikka arvostan hänen palautettaan. En oikein­ tiedä, miksen.
Milla: Emme ole ikinä olleet kateellisia toistemme urasta, siitä olen iloinen. Olen ollut Akin menestyksestä vain ylpeä.­ Sitä paitsi samaan kassaan kaikki eurot kilahtavat.
Aki: Kirjoitamme niin erityylistä tekstiä, ettei kilpailuasetelmaa voi siksikään syntyä. Millaa vähän edelleen nolottaa sanoa, että hän on kirjailija.
Milla: Se on tervettä itsesuojelua! Joskus kirjailijana oleminen on hävettänyt niin, että hävettää jo heti aamulla. Että minäkö muka. Mutta vakavasti sanoen elämää helpottaa juuri nyt, että kummallakin on edes jonkinlainen kirjailija-identiteetti.
Aki: Tuntuu, että toinen ymmärtää kaiken. Se on hyvä ja huono asia. Olisi kiva, jos Milla ei kaikkea osaisi heti kasvoilta lukea.
Milla: Toisen naama ei ole ikinä tympinyt. Onhan sekin jo jotain.