Lapsena adoptoitu Mikko: Äiti on se, joka rakastaa

"Saunassa äiti näytti usein vatsaansa ja sanoi: Koska minulla on tämä arpi, en voinut synnyttää sinua. Sinut piti hakea muualta kotiin. Mutta ilman arpea olisin synnyttänyt juuri sinut.

Olin alle kouluikäinen ja mietin ehkä enemmän, että toivottavasti ei mene tukanpesussa sampoota silmiin. Samalla oli kuitenkin ihana olo.

Ymmärsin: Minut oli haluttu, ei toista poikaa tai tyttöä, en ollut kenenkään korvike. Olin äidille ja isälle tärkein. Saunan jälkeen jääkaapissa odotti oma smurffilimsa.

Kelpasin äidille ja isälle kertalaakista.

BIOLOGINEN ÄITI ANTOI minut adoptoitavaksi heti synnyttyäni. Vajaan vuoden kuluttua vanhempani saivat tiedon, että nyt olisi tällainen poika lastenkodissa. He tulivat katsomaan, ja kelpasin heille ilmeisesti kertalaakista.

Perheessämme ei ole koskaan rakennettu dramaattisia tarinoita siitä, kuinka tapasimme ensimmäistä kertaa. Niin vain kävi.

En kuulemma vierastanut yhtään, istuin mielelläni äidin sylissä ja vilkuttelin rattaista ohikulkijoille. Hymyilin, kun isä etsi ojanpenkereeltä käteeni voikukan.

Ensin kävin vanhempien luona kylässä ja parivuotiaana muutin kokonaan kotiin. Kassissa oli nalle ja rakas rätti, joka näytti tiskirätiltä. Haistelin molempia vielä aika vanhana.

VARHAISIMMASSA LAPSUUSMUISTOSSANI on yö. Herään valkoisesta pinnasängystä ja nousen seisomaan. Näen äidin ja isän, jotka nukkuvat parin metrin päässä.

Huone on hiljainen, katulamput valaisevat himmeästi.

Tuntuu turvalliselta. Laskeudun takaisin makaamaan, painan pään tyynyliinaa vasten ja jatkan nukkumista.

Rekka oli kaksivuotislahjani ja suurin ylpeyteni. Jäätelö maistuu edelleen.

MINULLE ADOPTIOÄITI oli äiti. Biologiseen äitiin kotona viitattiin useimmiten sanoilla ’nainen, joka sinut synnytti’. Asialle ei annettu enempää merkityksiä. Ei arvuuteltu tai päivitelty, miksi hän ei voinut tai halunnut pitää minua.

Adoptio oli niin normaali asia, etten tuntenut tarvetta miettiä sitä. Joskus siitä mainittiin, joskus ei pitkään aikaan.

Koskaan ei istuttu pöydän ääreen ja julistettu, että nyt keskustellaan adoptiosta.

Jos olisin halunnut tietää, olisin saanut vastauksia.

Kotikylässäni Rautalammilla oli 5 000 asukasta ja yksi pääkatu. Vanhemmat olivat opettajia. Jokainen takuulla tiesi taustani.

Ehkä joku joskus huusi koulun pihan yli, että sinut on adoptoitu. Olin että niin onkin, mitä sitten. Yhtä hyvin olisi saattanut huutaa, että onpa ruma paita.

Jos olisin halunnut tietää enemmän, olisin varmasti saanut vastauksia. Ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Rakensin mieluummin pahvilaatikosta raketin ja poljin kolmivaihteisellani kioskille ostamaan irtokarkkeja.

Kerran, kun olin isän kanssa allergiasairaalassa Kuopiossa, papereissa luki myös vanha sukunimeni. Mietin, että mikä vanha sukunimi – ai niin, adoption takia. Ei sekään pidempään ajatusketjuun johtanut.

1970-luvulla ei ollut vertaistukea eikä adoptiovanhempien Facebook-ryhmiä.

VANHEMPANI TOIMIVAT OIKEIN: eivät hössöttäneet eivätkä vaatineet kiinnostumaan sukujuurista väkisin eivätkä salanneet asiaa.

Nyt ymmärrän, että he joutuivat varmaan selättämään monta omaa pelkoaan. Entä jos lasta aletaan kiusata? Jos lapsi tulee itkien kotiin? Jos hän haluaa lähteä kotoa? Jos sanoo, että oikea äiti on joku muu?

Tuollaisiin kysymyksiin ei ole valmiita vastauksia. 1970-luvulla ei ollut vertaistukea eikä adoptiovanhempien Facebook-ryhmiä.

Me pärjäsimme ihan hyvin ilman niitä. Rivitalossa asui tavallinen perhe, joka oli vain sattunut päätymään yhteen vähän mutkikkaammin kuin yleensä. Pihalla kasvoi pihlaja, viideltä oli ruoka, aika usein lihamureketta.

Vanhempani olivat iäkkäämpiä kuin monen luokkakaverini, nelikymppisiä silloin, kun tulin kotiin. En silti osannut kehittää siitäkään mitään ongelmaa. Lapsen silmissä jokainen yli 25-vuotias on samanlainen aikuinen.

Olimme isän kanssa yhdessä, mutta surimme yksin.

ÄITI KUOLI YLLÄTTÄEN, kun olin yhdeksänvuotias. Jäimme isän kanssa kahden. Kun äiti oli illalla korjannut kokeita, olin hiipinyt ovenrakoon ja alkanut kertoa päivän tapahtumia. Nyt en enää voinut.

Olimme isän kanssa yhdessä, mutta surimme yksin. Tunteet olivat niin uusia ja suuria, ettei niille löytynyt sanoja.

Ikävän lisäksi olimme täysin kädettömiä ruuanlaitossa, siivouksessa ja muussa. Äiti oli aina tehnyt kaiken.

Isä nosteli koneesta nukenvaatteeksi kutistuneita villahousujani ja kyseli, että kävikö näille jotain, näyttävät niin kummilta. Mummot rivitalon toisesta päästä tulivat sunnuntaisin tekemään makaronilaatikkoa. Arkea piti rämpiä kasaan.

Minulla oli vain yksi äiti, ja nyt hän oli kuollut.

JOKU LOHDUTTI, ETTÄ onhan sinulla vielä toinen äiti. Se oli absurdi ajatus. Yhtä hyvin olisin voinut valita kenet tahansa kadulla kulkevan, oikeanikäisen naisen ja yrittää kutsua häntä äidiksi.

Minulla oli vain yksi äiti, ja nyt hän oli kuollut. Joskus viikonloppuisin veimme isän kanssa haudalle tulppaaneja, molemmat oman kimpun.

Äidin vaatteet roikkuivat kaapissa kauan. Ne tuntuivat ja tuoksuivat turvalliselta, kun menin komeron sisään.

Meillä oli aika hiljaista. Itkin salaa sängyssä.

Isä oli oikea, lehmänhermoinen, rasittava ja raivostuttava isä.

MURROSIÄSSÄ ALOIN RÄHJÄTÄ isälle. Siihen asti olin aina ollut se kiltti lapsi, joka koulussa viittaa innoissaan, kun opettaja pyytää vapaaehtoisia laulamaan joulujuhlassa.

Koulussa en osannut teininäkään kapinoida. Kun yritin, lopputulos oli lähinnä surkuhupaisa. En ollut sisäsyntyisesti paha poika.

Isä sai niskaansa kaiken. Jos lauantaina oli siivouspäivä, haistatin veetä ja lähdin juomaan kaljaa vanhalle urheilukentälle. Kotiin tullessani oksensin seinille ja matoille.

Kun aamulla heräsin oloni hirveyteen, isä luki makuuhuoneessa Hesaria ja sanoi ainoastaan: Taisi mennä vähän sikailuksi eilen se homma? Peset matot, kun krapula hellittää.

Olin valtavan ärsyyntynyt ja nolo, kun kukaan ei huutanutkaan. Isä hoiti ne tilanteet täydellisesti.

Koskaan en räyhännyt isälle, ettei hän ole oikea isäni. Kaiken muun hän sai luultavasti kuulla, mutta noiden sanojen sanominen ei tullut mieleenkään. Isä oli oikea, lehmänhermoinen, rasittava ja raivostuttava isä.

Viimeistään asemalle lähtiessä vaihdoin nahkahousut verkkareihin.

LUKION JÄLKEEN LÄHDIN vauhdilla maailmalle. Kansanopistossa heitin vanhat rytkyt mäkeen ja laihduin kolmekymmentä kiloa.

Kun kukaan ei tuntenut ennestään, saatoin olla ihan mitä halusin. Se oli vapauttavaa ja normaalia nuoren identiteetin etsimistä.

Aika pitkään puin kuitenkin entiset vaatteet takaisin aina, kun menin käymään kotona. Viimeistään juna-asemalle lähtiessä vaihdoin nahkahousut verkkareihin. Lapsuudesta irtautuminen ei onnistunut hetkessä.

Myöhempinä opiskeluvuosina kerroin adoptiosta ja äidin kuolemasta, jos aiheet tulivat puheeksi. Jos eivät tulleet, en kertonut. En toitottanut niitä, koska ne eivät olleet elämäni tärkeimpiä asioita. 

Kun jokin oli hätänä,sulake rikki, rahat loppu tai seurustelukumppani halusikin olla vain ystävä, mieleen tuli aina ensimmäisenä, että pitäisikö soittaa isälle.

Isä vastasi, kuunteli ja kysyi sitten: No, milloinkas tulet käymään kotona?

Äänensävy oli yhtä rauhallinen kuin teinivuosinani, kun hän käski pestä matot.

Istun äidin sylissä kesämökillämme Kerkonkoskella. Mökki oli koko perheelle rakas paikka.

VELI LÖYSI MINUT vähän yli vuosi sitten. Eräänä tavallisena torstaina sain sähköpostin: 'En tiedä, onko tämä sinulle shokki, mutta luulen olevani veljesi.'

Hänet oli lapsena adoptoitu Tanskaan. Asia oli paljastunut vasta nyt, nelikymppisenä, kun veli oli tutkinut vanhempiensa vintiltä löytyneitä kirjeitä. Hänellä oli valtava tarve selvittää menneisyydestä kaikki.

Kun luin veljen sanat, tuli olo, että haluan vastata heti:

'Kaikki on ihan hyvin. Et mitenkään astu maaperälle, jolla et saisi olla. Tervetuloa elämääni.'

Sisälläni tuntui lämmin ailahdus. Veli. Jossain tuolla.

Oikeastaan yllätyin, että tuntui niin hyvältä. Olin elänyt 37 vuotta ajattelematta sisaruksia, vaikka tietysti olin tajunnut senkin mahdollisuuden.

Tiedän biologisen äitini nimen ja sen, että hän on elossa.

FACEBOOKIN LOMAMATKAKUVASSA hymyili miltei samannäköinen mies kuin minä. Se tuntui ihan hullulta. Ei ollut tarvetta varmistella, onko meillä yhteisiä geenejä.

Aloimme viestitellä. Veli kysyi, mitä haluan tietää biologisesta äidistämme, koska hän tietää aika paljon.

Sanoin, että voit kertoa, jos haluat. Tunnustelin siinä samalla vähän itseäni. Otin faktat vastaan faktoina.

Tiedän biologisen äitini nimen ja sen, että hän on elossa. Voisin halutessani astua bussiin työpaikkani edestä ja ajaa hänen luokseen soittamaan ovikelloa.

Kertaakaan ei ole tullut sellaista oloa, että haluaisin.

Jos totuuden kertomista lykkää, siitä tulee yhä vaikeampaa.

KUN VELI HALUSI JUTELLA ensimmäistä kertaa puhelimessa, join ennen sovittua aikaa puoli pulloa punaviiniä.

Silti jännitti. Jos emme keksi toisillemme mitään sanottavaa! Miksi tämä pitää hoitaa englanniksi!

Puhuimme yli kolme tuntia, loppu viini unohtui pulloon.

Veljelle adoptio on ollut paljon kipeämpi kokemus, koska se salattiin häneltä. Onneksi minä tiesin alusta alkaen.

Jos totuuden kertomista lykkää, se on myöhemmin yhä vaikeampaa. Tuntuu houkuttelevalta sulloa salaisuudet johonkin laatikkoon ja toivoa niiden jäävän sinne.

Pidämme veljen kanssa molemmat Euroviisuista ja nauramme samanlaiselle kuivakalle huumorille. Tapaamme varmaankin jossain vaiheessa.

En osaa kuvitella, millaista se tulee olemaan. Ei ainakaan sellaista kuin adoptioaiheisissa tositelevisiosarjoissa: että nyyhkytetään ja kuvitellaan elämän muuttuvan kokonaan.

Olemme realisteja ja haluamme ottaa iisisti. Ehkä menemme yhdessä oluelle. Tai voisin kutsua hänet perheineen grillaamaan.

Piipahdin kavereiden kanssa Bratislavassa Wienin Euroviisujen aikaan.

MUISTUTAN ISÄÄNI vanhemmiten yhä enemmän. Se on kamala ja hassu havainto.

Lapsena inhosin sitä, kuinka isä kulki perässäni pitkin kotia ja järjesteli tavaroita takaisin paikoilleen, kaukosäätimiä ja Aku Ankkoja. Nyt vahdin itse muita. Kun joku jättää lasin pöydälle, kiikutan sen heti tiskikoneeseen.

Jos äiti eläisi, meillä olisi varmaan nykyään aika hauskaa. Hänkin rakasti shoppailemista.

Muistan, miten äiti osti Kuopiosta itselleen korkokenkiä ja minulle vaatteita. Sitten hän piilotteli isältä kauppakasseja. Äiti oli superjärkevä, mutta hänellä oli ihana, hörhö puoli.

Tällaisia mietin joskus.

Sitä en mieti koskaan, minkälaiset geenit biologiset vanhemmat ovat minulle jättäneet. Jos biologisella äidillä on perinnöllinen sairaus, se ei tarkoita, että minäkin sairastun. Ei ole mitään erityistä, mitä haluaisin kysyä häneltä.

Onnellisesta lapsuudesta kiitän äitiä ja isää.

OMISTA LAPSISTA EN ole koskaan haaveillut, eläimet riittävät hoivattavaksi. Asuin vuosia Virossa ja kannoin takin alla syksyn sateista kotiin viisi löytökissaa koirieni lisäksi. Ihooni on tatuoitu jokaisesta edesmenneestä lemmikistä muistoksi riimukirjain

Vieläkin kulkukissan ohi on aina yhtä vaikea mennä: tekisi mieli viedä se kotiin, lusikoida lautaselle purkki tonnikalaa ja pitää hyvänä.

En tunne olevani kiitollisuudenvelassa biologisille vanhemmilleni. On ihanaa olla olemassa, mutta en osaa ajatella, että se olisi erityisesti kenenkään ansiota.

Onnellisesta lapsuudesta kiitän äitiä ja isää. Heidän ansiostaan olen aina tuntenut olevani maailman toivotuin ja odotetuin lapsi. Äidin selitys, että juuri minut haluttiin, kelpaa edelleen.

RAKKAIMMASSA MUISTOSSANI olen auton takapenkillä. Minun pitäisi istua, mutta en malta. Roikun etupenkkien välissä, koska haluan kuulla, mille vanhemmat nauravat.

Olen seitsemänvuotias, olemme tulossa pohjoisesta isän kotitilalta, on loppukesän yö, ulkona usvaa.

Vanhemmat laskevat leikkiä siitä, minne haluaisivat matkustaa. Osaisitko puhua italiaa? äiti kysyy isältä. Osaisitko vuokrata siellä auton? Vorrei noleggiare una macchina?

Toistelen hassun kuuloisia sanoja. Äidillä on valkoinen neuletakki, jossa on ruskeita kuvioita ja vyö. Vaate ei mielestäni ole kovin nätti.

Auto kulkee eteenpäin peltojen keskellä, kun nukahdan. Kuulen äidin ja isän äänen unenkin läpi, onnellisempi en voisi olla."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 18/2015.