Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen omat kokemukset:
”Urallani ei ole ollut yhtään tylsää päivää: lapset yllättävät minut aina”, Jari Sinkkonen sanoo.
”Urallani ei ole ollut yhtään tylsää päivää: lapset yllättävät minut aina”, Jari Sinkkonen sanoo.

Kun lastenpsykiatri Jari Sinkkonen oli kaksivuotias, hän joutui viikoiksi sairaalaan ja eroon äidistään. Kun oma tytär vuosikymmeniä myöhemmin koki saman, syntyi kutsumus.

"Kaksivuotiaana aloin oireilla. Heräsin, väsyin heti ja lysähdin kalpeana lattialle. Imusolmukkeeni turposivat. Minut vietiin Pohjois-Karjalan keskussairaalaan, jossa epäiltiin leukemiaa. Siihen aikaan se tarkoitti kuolemantuomiota.

Hätääntyneenä äitini vei minut lisätutkimuksiin Helsinkiin, ylilääkäri Arvo Ylpön vastaanotolle. Lastenklinikalla Ylppö sanoi: ”Pikkurouva lähtee nyt kotiin Joensuuhun. Me kyllä pidämme pojastanne huolen.”

Äiti lähti. Ihmettelin, mihin hän katosi.

1950-luvulla vanhempia ei päästetty sairaalaan, koska pelättiin, että äidit parkuisivat, juoksentelisivat ympäriinsä ja sotkisivat rutiinit. Mukanaan he toisivat hengenvaarallisia pöpöjä.

Väitteet osoittautuivat naurettaviksi. Lapsi ei tarvitse vanhempiaan missään niin paljon kuin sairaalassa.

Miksi sie jätit?

SAIRAALASSA MINUUN pisteltiin reikiä. Vaikka korvanlehdistäni ja suonistani otettiin kivuliaita näytteitä, en itkenyt. Jututin ja nauratin hoitajia.

Suurin lohtuni oli äitini Martta-sisko, joka asui Töölössä. Hän käveli vauvansa kanssa katsomaan minua joka päivä. Martta oli turvani, sillä hän näytti ja kuulosti aivan äidiltäni. Ilman häntä en olisi selvinnyt.

Sairaalasta päästyäni ilmoitin, että minulla olisi vastedes kaksi äitiä: äitini eli yskiäiti ja Martta-täti eli kaskiäiti. 

Leukemiaa minulla ei ollut. Todennäköisesti sairastin rajua mononuk­leoosia.

Kun muutaman viikon päästä pääsin kotiin, tivasin äidiltä, miksi hän oli lähtenyt. Saatoin leikkiä keskittyneesti ja kysyä yhtäkkiä: Miksi sie jätit?Äidin sydäntä se raastoi. 

Pyysin äitiä ostamaan kemikaalikaupasta lääkärin ruiskuja. Niillä rokotin nalleani. Pistelin nalleparkani niin täyteen reikiä, että se oli hajota.

Rokotusleikkini oli minulle niin rakas, että leikin sitä vielä kuusivuotiaanakin.

Jari on kuvassa kaksivuotias ja päässyt juuri sairaalasta.
Jari on kuvassa kaksivuotias ja päässyt juuri sairaalasta.

KIINTYMYSSUHTEEN MERKITYS tunnustettiin maailmalla jo 1950-luvulla. Tiedettiin, että vauva joka menetti vanhempansa, lamaantui, lakkasi syömästä, jopa kuoli. Tutkimustulokset sivuutettiin Suomessa hämmästyttävän pitkään.

Selvisin sairaalaviikoistani, koska ympärilläni oli helliä hoitajia, jotka höpöttelivät lempeitä  ja kantoivat sylissä. Yksin jäämisen pelko minuun kuitenkin jäi. Kun esikoiseni Elina joutui yksivuotiaana sairaalaan astmakohtausten vuoksi, muistoni palasivat. Ahdistuin, enkä suostunut jättämään Elinaa yksin sairaalaan.

Minussa syttyi intohimo ymmärtää lapsen mieltä. Työssäni lapset onnistuvat yllättämään minut aina. Joka ainut päivä.

Lapsella on tapana paljastaa ongelmansa heti ensimmäisellä terapiakäynnillään. Hän saattaa esimerkiksi potkia ja haukkua vanhempiaan, eivätkä vanhemmat vaivaudu edes kieltämään. Siten lapsi kertoo minulle: Kato, tämmöstä tää on.

Joskus lapsi istuu koko ensimmäisen käyntinsä selin minuun. Kun kysyn, pelottaako, hän vastaa: ”Suututtaa.” Asento on lapsen viesti minulle. Se on mainio alku.

Unohda hetkeksi kasvattaminen ja yritä nähdä lapsesi tasa-arvoisena.

AVIOEROT OVAT muuttuneet riitai­sammiksi kuin ennen. Vanhemmat saattavat mustamaalata toisiaan oikeudessa vuosia, ja lapsi sinnittelee heidän välissään.

Jos lapsi asuu vuorotellen äidillään ja isällään, hän on usein liiankin lojaali. Äidin kotona hän ei puhu sanaakaan isästä eikä isän kotona äidistä. Vanhemmille se on kauhean kätevää, mutta pikkuiselle jumalaton taakka.

Vanhempien on tehtävä selväksi, että lapsen mielessä heidän maailmoillaan on lupa sekoittua.

Lasta voi ymmärtää vain, jos malttaa luopua hierarkiasta. Unohda hetkeksi alituinen kasvattaminen ja yritä nähdä lapsesi täydellisen tasa-arvoisena kanssasi. Lapsellasi on erillinen, sinusta riippumaton mielensä. Ongi selville, mitä siellä liikkuu.

Istahda lapsesi viereen. Kuuntele. Se riittää." 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Suomen arvostetuin lastenpsykiatri

Jari Sinkkonen, 64, on lastenpsykiatri, Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri ja palkittu tietokirjailija.  Erityisen intohimoisesti hän tutkii vauvojen mielenmaailmaa.

Varhaislapsuus letkuissa

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen omat kokemukset: Sairaalassa lapsi tarvitsee vanhempiaan enemmän kuin missään

Hyvä nostaa tällainenkin asia esiin. Nykyisin, onneksi, lasta ei enää jätetä yksin sairaalaan, vaan vanhemmilla on mahdollisuus olla läsnä niin paljon kuin se lapsen voinnin kannalta ja omien resurssien osalta on mahdollista. Erilaisia kiintymyssuhdeteorioita luettuani olen monasti miettinyt, miten ihmeessä olen selvinnyt siitä, että vietin elämäni ensimmäiset kuukaudet, yli puoli vuotta, sairaalassa ajoitain tehohoidossa ja vuoroin taas tavallisella osastolla. Sain ravinteet hyvin pitkään...
Lue kommentti
Lapsi 1959

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen omat kokemukset: Sairaalassa lapsi tarvitsee vanhempiaan enemmän kuin missään

Tiedän mistä on kysymys, olin myös 50-60-luvulla monta kertaa sairaalassa yksin, vieraassa kieliympäristössä Helsingissä. Hyvä että asia ottaa esille. Kiitos Jag var på sjukhus många gånger under 50- och 60-talet ensam och dessutom i en främmande språkmiljö. Senare i livet kände jag av övergivenhetsproblematiken som kopplades till dessa vistelser på sjukhus och hur de vuxna förhöll sig till saken. Tack för att du tar upp ämnet!
Lue kommentti

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."