Sairaalassa lapsi tarvitsee vanhempiaan enemmän kuin missään

"Kaksivuotiaana aloin oireilla. Heräsin, väsyin heti ja lysähdin kalpeana lattialle. Imusolmukkeeni turposivat. Minut vietiin Pohjois-Karjalan keskussairaalaan, jossa epäiltiin leukemiaa. Siihen aikaan se tarkoitti kuolemantuomiota.

Hätääntyneenä äitini vei minut lisätutkimuksiin Helsinkiin, ylilääkäri Arvo Ylpön vastaanotolle. Lastenklinikalla Ylppö sanoi: ”Pikkurouva lähtee nyt kotiin Joensuuhun. Me kyllä pidämme pojastanne huolen.”

Äiti lähti. Ihmettelin, mihin hän katosi.

1950-luvulla vanhempia ei päästetty sairaalaan, koska pelättiin, että äidit parkuisivat, juoksentelisivat ympäriinsä ja sotkisivat rutiinit. Mukanaan he toisivat hengenvaarallisia pöpöjä.

Väitteet osoittautuivat naurettaviksi. Lapsi ei tarvitse vanhempiaan missään niin paljon kuin sairaalassa.

Miksi sie jätit?

SAIRAALASSA MINUUN pisteltiin reikiä. Vaikka korvanlehdistäni ja suonistani otettiin kivuliaita näytteitä, en itkenyt. Jututin ja nauratin hoitajia.

Suurin lohtuni oli äitini Martta-sisko, joka asui Töölössä. Hän käveli vauvansa kanssa katsomaan minua joka päivä. Martta oli turvani, sillä hän näytti ja kuulosti aivan äidiltäni. Ilman häntä en olisi selvinnyt.

Sairaalasta päästyäni ilmoitin, että minulla olisi vastedes kaksi äitiä: äitini eli yskiäiti ja Martta-täti eli kaskiäiti. 

Leukemiaa minulla ei ollut. Todennäköisesti sairastin rajua mononuk­leoosia.

Kun muutaman viikon päästä pääsin kotiin, tivasin äidiltä, miksi hän oli lähtenyt. Saatoin leikkiä keskittyneesti ja kysyä yhtäkkiä: Miksi sie jätit?Äidin sydäntä se raastoi. 

Pyysin äitiä ostamaan kemikaalikaupasta lääkärin ruiskuja. Niillä rokotin nalleani. Pistelin nalleparkani niin täyteen reikiä, että se oli hajota.

Rokotusleikkini oli minulle niin rakas, että leikin sitä vielä kuusivuotiaanakin.

Jari on kuvassa kaksivuotias ja päässyt juuri sairaalasta.

KIINTYMYSSUHTEEN MERKITYS tunnustettiin maailmalla jo 1950-luvulla. Tiedettiin, että vauva joka menetti vanhempansa, lamaantui, lakkasi syömästä, jopa kuoli. Tutkimustulokset sivuutettiin Suomessa hämmästyttävän pitkään.

Selvisin sairaalaviikoistani, koska ympärilläni oli helliä hoitajia, jotka höpöttelivät lempeitä  ja kantoivat sylissä. Yksin jäämisen pelko minuun kuitenkin jäi. Kun esikoiseni Elina joutui yksivuotiaana sairaalaan astmakohtausten vuoksi, muistoni palasivat. Ahdistuin, enkä suostunut jättämään Elinaa yksin sairaalaan.

Minussa syttyi intohimo ymmärtää lapsen mieltä. Työssäni lapset onnistuvat yllättämään minut aina. Joka ainut päivä.

Lapsella on tapana paljastaa ongelmansa heti ensimmäisellä terapiakäynnillään. Hän saattaa esimerkiksi potkia ja haukkua vanhempiaan, eivätkä vanhemmat vaivaudu edes kieltämään. Siten lapsi kertoo minulle: Kato, tämmöstä tää on.

Joskus lapsi istuu koko ensimmäisen käyntinsä selin minuun. Kun kysyn, pelottaako, hän vastaa: ”Suututtaa.” Asento on lapsen viesti minulle. Se on mainio alku.

Unohda hetkeksi kasvattaminen ja yritä nähdä lapsesi tasa-arvoisena.

AVIOEROT OVAT muuttuneet riitai­sammiksi kuin ennen. Vanhemmat saattavat mustamaalata toisiaan oikeudessa vuosia, ja lapsi sinnittelee heidän välissään.

Jos lapsi asuu vuorotellen äidillään ja isällään, hän on usein liiankin lojaali. Äidin kotona hän ei puhu sanaakaan isästä eikä isän kotona äidistä. Vanhemmille se on kauhean kätevää, mutta pikkuiselle jumalaton taakka.

Vanhempien on tehtävä selväksi, että lapsen mielessä heidän maailmoillaan on lupa sekoittua.

Lasta voi ymmärtää vain, jos malttaa luopua hierarkiasta. Unohda hetkeksi alituinen kasvattaminen ja yritä nähdä lapsesi täydellisen tasa-arvoisena kanssasi. Lapsellasi on erillinen, sinusta riippumaton mielensä. Ongi selville, mitä siellä liikkuu.

Istahda lapsesi viereen. Kuuntele. Se riittää." 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.