Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kallandin oma lapsuus:

Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kalland haluaa jokaisen tietävän, miten yksinäisyys vaikuttaa lapseen. Siihen vaikuttavat hänen omat kokemuksensa.

TUKEHDUIN MAAPÄHKINÄÄN kun olin puolitoistavuotias. Lakkasin hengittämästä ja sydämeni pysähtyi. Minut kiidätettiin sairaalaan.

Hengitystieni avattiin, pähkinä imuroitiin pois ja aloin hengittää. Selvisin täpärästi. Jälkitautina sain keuhkokuumeen ja jouduin jäämään kuukaudeksi sairaalaan.

Vanhemmilleni suositeltiin, etteivät he tulisi katsomaan minua. Muuten hätääntyisin ja letkuni menisivät itkusta tukkoon.

Kun vanhempani tulivat kuukauden päästä hakemaan minua, käännyin pois ja kävelin takaisin sairaanhoitajan syliin. Olin ehtinyt jo kadottaa mielikuvan vanhemmistani, ja he tuntuivat minusta vierailta.

Kuukausi on pienen lapsen elämässä hirveän pitkä aika. Varsinkin, jos ei osaa puhua ja siten pitää yllä muistoja vanhemmistaan.

Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.
Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.

 
EN MUISTA SAIRAALASTA mitään. Vuosia uskoin, ettei se jättänyt minuun sen kummempaa jälkeä.

Vasta kun kouluttauduin nelikymppisenä lasten psykoterapeutiksi, muistoni alkoivat purkautua.

Koulutus­ohjelmaani kuului terapia. Kun kävin kolme kertaa viikossa terapeutilla, aloin tajuta, että näin joka yö samaa painajaista. Olin nähnyt sitä jo vuosia, mutta en koskaan muistanut sen juonta aamulla. 

Terapian aikana painajaiseni täsmentyi ja yhtenä aamuna muistin sen valokuvantarkasti: Olin pieni. Makasin sängyssä, jossa oli kalterit. Jouduin pyörteeseen enkä pystynyt hengittämään.

Vasta silloin oivalsin, mistä uneni kertoi. Olin paketoinut sairaalatraumani aivoihini vuosikymmeniksi ja käsitellyt sitä vain nukkuessani.

Kun puhuin muistoistani ääneen, painajaiseni katosi. Sen jälkeen en ole nähnyt sitä kertaakaan. 

Jos lapsi hylätään, hänen aivoihinsa jää jälki.

LAPSEN ELOONJÄÄMISEN ehto on se, että hän pysyy fyysisesti lähellä vanhempiaan. Jos lapsi hylätään, hänen pieniin aivoihinsa jää jälki.  

Ei ole sattumaa, että kiinnostuin nuorena kasvatustieteilijänä nimenomaan lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. Vaikka oma suhteeni katkesi vain kuukaudeksi, paha uneni jatkui 40 vuotta. 

Kun minusta tuli äiti, en halunnut olla erossa lapsistani. Olin kotona, kunnes nuorempi tyttäristäni oli kolmevuotias.

Ratkaisu ei sovi kaikille, mutta minulle se sopi. Vanhempien tarve olla lastensa lähellä on biologinen fakta, jota helposti väheksytään.

Ylin arvo on aikuisten työ.

SUREN SITÄ, ETTEI nykyvanhemmilla ole paikkaa, jossa heidän olisi hyvä olla. Jos he ovat kotona, heistä tuntuu, että pitäisi olla työelämässä. Jos he ovat töissä, heidän pitäisi olla kotona. 

Vanhemmat, olkaa rohkeampia! Teillä on oikeus määritellä itse, millaista elämää haluatte elää. Älkää pitäkö työelämää pyhänä. Olkaa lastenne kanssa niin paljon kuin pystytte.

Tämä on aikuisten maailma. Ylin arvo on aikuisten työ. Siksi lapsen mieli on niin helppo ohittaa. 

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin.

 
ME AIKUISET takerrumme liian helposti lapsen käytökseen emmekä mieti, mitä hän käytöksellään yrittää ilmaista.
Jos lapsi kieltäytyy syömästä päiväkodissa, se on murhe, josta aikuisen kuuluu kiinnostua, ei rangaista.

Aikuisen on ihmeteltävä lapsen kanssa, miksi ruoka ei maistu. Sattuuko vatsaan? Onko ikävä?

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin. Mietimme tosissamme, voiko kuusivuotias viettää iltapäivänsä yksin kotona, kun se on niin reipaskin. Ei voi. Lapsi tarvitsee aikuista.

Suomalaislapsille sattuu enemmän tapaturmia kuin muille.

Tutkimukset todistavat, että mitä enemmän alle 18-vuotias viettää aikaansa yksin, sitä enemmän hän käyttää päihteitä ja kärsii masennuksesta. 

Jos ikätoverini nyt puuskahtavat, että kyllähän mekin 1960-luvulla pärjäsimme yksin, vastaan: Ei muuten pärjätty. Lasten tapaturmaiset kuolemat olivat silloin paljon yleisempiä kuin nykyisin.

Vieläkin suomalaislapsille tapahtuu enemmän tapaturmia kuin muille eurooppalaislapsille. Jotakin se meistä aikuisista paljastaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Mirjam Kalland

Mirjam Kalland, 53, on kasvatustieteen tohtori, lastenpsykoterapeutti sekä sosiaalityön ja perhetutkimuksen dosentti. Hän on toiminut Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteerinä, mutta on tällä hetkellä toimivapaalla.

55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”
55-vuotias Jaana Rahkonen asuu Varkaudessa ja työskentelee hoitoalalla. Hänellä on kolme lasta ja viisi lapsenlasta. Jaanan motto kuuluu: ”Luoja koettelee, muttei hylkää.”

Jaana Rahkonen alkoi seurustella miehensä Arin kanssa melkein lapsena. 38 vuotta myöhemmin hän jäi leskeksi ja aloitti uudenlaisen elämän. ”Kaikki muistomme olivat yhteisiä”, Jaana sanoo.

”Hautajaisissa pappi lohdutti ja sanoi, että Arin kuolemalla on jokin tarkoitus.

Vastasin, että kerropas, mikä se tarkoitus on. Pappi oli ennestään tuttu, joten kehtasin sanoa niin.

Halusin tietää, mikä tarkoitus oli viedä minulta mies, jonka kanssa olin elänyt...

Taija Tyynmaa eli kuusi vuotta kaduilla. Raitistumisen jälkeen alkoi uusi elämä. 

”Hyvä, että olet vankilassa. Niin kirjeessä luki. Kirjeen oli kirjoittanut juuri täysi-ikäiseksi tullut tyttäreni. 'Nyt minun ei tarvitse jatkuvasti pelätä, milloin tulee soitto, että äiti on kuollut', tytär kirjoitti.

Silloin pohjani tuli vastaan. Ymmärsin todella, miten väärin olin tehnyt. 

”Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.”

Kesäkuussa 2016 pääsin koevapauteen ja lähdin suoraan päihderiippuvaisten Minnesota-hoitoon. Kun hoidon aikana kerroin tarinani hoitajalle, asiat loksahtivat paikoilleen. Tajusin, mitä haluan ja mitä en. Panta jalassani muistutti, että vankilaan en halua palata.

Halusin raitistua, ja tein sen. Huumeet ja alkoholi jäivät.

Olin ollut asunnottomana kuusi vuotta. 

 

KUN MENIN ÖISIN rappukäytävään nukkumaan, varmistin, että rappuset olivat sellaiset, ettei minua voinut nähdä askelmien välistä.

Kun sisällä asunnoissa joku veti vessan tai kolisutteli ovia, heräsin. Kun aamuyöllä lehdenjakaja tuli jakamaan lehtiä, olin niin hiljaa kuin osasin.

”En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.”

Silloin tällöin vartija tuli keskellä yötä paikalle, läimäisi valot päälle ja käski häipyä. Yritin heittää tilanteen vitsiksi, naureskella, että hitsi kun meni ilta pitkäksi.

En halunnut, että kenellekään paljastuisi, ettei minulla ollut kämppää.

 

KAIKKI OLI RIISTÄYTYNYT käsistä, kun äitini kuoli yllättäen. Olin 30-vuotias, kun aloin käyttää huumeita. Aikaisemmin olin kokeillut jotain silloin tällöin. Äidin kuoleman jälkeen oli ihan sama, millä sain pääni sekaisin, kunhan sain.

Kotonani oli jatkuvasti bileet, musiikki soi yötä päivää. Jonakin selkeänä hetkenä maksoin äidin perintörahoilla kerralla vuoden vuokrat, jotta ainakin asuntoni säilyisi.

Sitten jouduin vankilaan suorittamattoman yhdyskuntapalveluksen vuoksi. Vankilassa ollessani sain kuulla, että olin saanut häädön asunnostani. Kun vapautuisin, tavaroideni pitäisi olla päivässä pois asunnostani. Ulosottomies puhui minulle lisää aikaa, neljä päivää.

Niiden päivien jälkeen olin asunnoton.

 

ISTUIN VANKILASSA huumausainerikoksista ja maksamattomista sakoista seitsemän kertaa.

Raitistumiseni jälkeen sain kaupungilta tuetun vuokra-asunnon. En alkuun meinannut uskoa sitä. Kotona oleminen täytyi opetella kokonaan alusta.

”Parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.”

Niin väärinpäin kuin se meneekin, parikymppinen tyttäreni opetti minut laittamaan ruokaa ja käymään kaupassa.

Ensin ajattelin, että minun pitäisi esimerkiksi hyvittää kaikki lapsilleni rahallisesti. Nyt tiedän, että ainoa tapa, millä voin hyvittää tapahtunutta, on olla raitis ja vihdoin läsnä. Heidän ei tarvitse enää miettiä, missä olen tänään.”

Millaista on asunnottoman arki? Mitä Taija joutui opettelemaan, kun hän kuuden vuoden jälkeen sai taas oman kodin? Lue Taijan koko tarina Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

enemmän empatiaa

Asunnottomuudesta selvinnyt Taija, 39: ”Raitistuminen alkoi kirjeestä, jonka tytär lähetti vankilaan”

Hienoa! Hyvä että hän jaksoi ponnistaa ylöspäin. Nimimerkki ¨itse aiheutettu¨ - me ihmiset olemme erilaisia ja joillekin esim. toisen tärkeän ihmisen menetys on vaikeampi kuin toisille. Emme me voi antaa tuomioita sen mukaan miten joku reagoi, jos hän ei sille mitään voi. En katso että tässä on kyse itsesäälistä vaan päinvastoin, hän kertoi tarinansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Lue kommentti