Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kallandin oma lapsuus:

Lastenpsykoterapeutti Mirjam Kalland haluaa jokaisen tietävän, miten yksinäisyys vaikuttaa lapseen. Siihen vaikuttavat hänen omat kokemuksensa.

TUKEHDUIN MAAPÄHKINÄÄN kun olin puolitoistavuotias. Lakkasin hengittämästä ja sydämeni pysähtyi. Minut kiidätettiin sairaalaan.

Hengitystieni avattiin, pähkinä imuroitiin pois ja aloin hengittää. Selvisin täpärästi. Jälkitautina sain keuhkokuumeen ja jouduin jäämään kuukaudeksi sairaalaan.

Vanhemmilleni suositeltiin, etteivät he tulisi katsomaan minua. Muuten hätääntyisin ja letkuni menisivät itkusta tukkoon.

Kun vanhempani tulivat kuukauden päästä hakemaan minua, käännyin pois ja kävelin takaisin sairaanhoitajan syliin. Olin ehtinyt jo kadottaa mielikuvan vanhemmistani, ja he tuntuivat minusta vierailta.

Kuukausi on pienen lapsen elämässä hirveän pitkä aika. Varsinkin, jos ei osaa puhua ja siten pitää yllä muistoja vanhemmistaan.

Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.
Sairaala-ajan muistot tulivat nelivuotiaan Mirjamin mieleen­ vain öisin.

 
EN MUISTA SAIRAALASTA mitään. Vuosia uskoin, ettei se jättänyt minuun sen kummempaa jälkeä.

Vasta kun kouluttauduin nelikymppisenä lasten psykoterapeutiksi, muistoni alkoivat purkautua.

Koulutus­ohjelmaani kuului terapia. Kun kävin kolme kertaa viikossa terapeutilla, aloin tajuta, että näin joka yö samaa painajaista. Olin nähnyt sitä jo vuosia, mutta en koskaan muistanut sen juonta aamulla. 

Terapian aikana painajaiseni täsmentyi ja yhtenä aamuna muistin sen valokuvantarkasti: Olin pieni. Makasin sängyssä, jossa oli kalterit. Jouduin pyörteeseen enkä pystynyt hengittämään.

Vasta silloin oivalsin, mistä uneni kertoi. Olin paketoinut sairaalatraumani aivoihini vuosikymmeniksi ja käsitellyt sitä vain nukkuessani.

Kun puhuin muistoistani ääneen, painajaiseni katosi. Sen jälkeen en ole nähnyt sitä kertaakaan. 

Jos lapsi hylätään, hänen aivoihinsa jää jälki.

LAPSEN ELOONJÄÄMISEN ehto on se, että hän pysyy fyysisesti lähellä vanhempiaan. Jos lapsi hylätään, hänen pieniin aivoihinsa jää jälki.  

Ei ole sattumaa, että kiinnostuin nuorena kasvatustieteilijänä nimenomaan lapsen ja vanhemman kiintymyssuhteesta. Vaikka oma suhteeni katkesi vain kuukaudeksi, paha uneni jatkui 40 vuotta. 

Kun minusta tuli äiti, en halunnut olla erossa lapsistani. Olin kotona, kunnes nuorempi tyttäristäni oli kolmevuotias.

Ratkaisu ei sovi kaikille, mutta minulle se sopi. Vanhempien tarve olla lastensa lähellä on biologinen fakta, jota helposti väheksytään.

Ylin arvo on aikuisten työ.

SUREN SITÄ, ETTEI nykyvanhemmilla ole paikkaa, jossa heidän olisi hyvä olla. Jos he ovat kotona, heistä tuntuu, että pitäisi olla työelämässä. Jos he ovat töissä, heidän pitäisi olla kotona. 

Vanhemmat, olkaa rohkeampia! Teillä on oikeus määritellä itse, millaista elämää haluatte elää. Älkää pitäkö työelämää pyhänä. Olkaa lastenne kanssa niin paljon kuin pystytte.

Tämä on aikuisten maailma. Ylin arvo on aikuisten työ. Siksi lapsen mieli on niin helppo ohittaa. 

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin.

 
ME AIKUISET takerrumme liian helposti lapsen käytökseen emmekä mieti, mitä hän käytöksellään yrittää ilmaista.
Jos lapsi kieltäytyy syömästä päiväkodissa, se on murhe, josta aikuisen kuuluu kiinnostua, ei rangaista.

Aikuisen on ihmeteltävä lapsen kanssa, miksi ruoka ei maistu. Sattuuko vatsaan? Onko ikävä?

Me suomalaiset uskomme sitkeästi, että lapsi pärjää yksin. Mietimme tosissamme, voiko kuusivuotias viettää iltapäivänsä yksin kotona, kun se on niin reipaskin. Ei voi. Lapsi tarvitsee aikuista.

Suomalaislapsille sattuu enemmän tapaturmia kuin muille.

Tutkimukset todistavat, että mitä enemmän alle 18-vuotias viettää aikaansa yksin, sitä enemmän hän käyttää päihteitä ja kärsii masennuksesta. 

Jos ikätoverini nyt puuskahtavat, että kyllähän mekin 1960-luvulla pärjäsimme yksin, vastaan: Ei muuten pärjätty. Lasten tapaturmaiset kuolemat olivat silloin paljon yleisempiä kuin nykyisin.

Vieläkin suomalaislapsille tapahtuu enemmän tapaturmia kuin muille eurooppalaislapsille. Jotakin se meistä aikuisista paljastaa.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2015.

Mirjam Kalland

Mirjam Kalland, 53, on kasvatustieteen tohtori, lastenpsykoterapeutti sekä sosiaalityön ja perhetutkimuksen dosentti. Hän on toiminut Mannerheimin Lastensuojeluliiton pääsihteerinä, mutta on tällä hetkellä toimivapaalla.