Markku Veijalaisen poika Pete: ”Keskustelumme kukista ja mehiläisistä oli hyvin lyhyt”

Markku Veijalainen on 70-vuotias toimittaja, joka tekee edelleen töitä muun muassa elämäkertojen ja henkilökuvien parissa. Hän asuu vaimonsa Annen kanssa viikot Töölössä ja viikonloput Hangossa. Pojassaan Petessä hän ihailee tämän täysipainoista sitoutumista perheeseen ja isyyteen.

Markku: "Hoidan lapsenlapsia mielelläni"

"Menimme Peten äidin Leenan kanssa naimisiin vain 21-vuotiaina, koska siihen aikaan rakastuneina avioiduttiin. Ajattelimme, ettemme hankkisi heti lapsia, mutta ystäväni Vexi Salmen Topi-poika sulatti sydämeni. Koska Leenakin oli valmis äidiksi, päätimme perustaa perheen.

Kun Pete syntyi, elin ammatissani ruuhkavuosia. 1970-luvulla uraputkeen liittyi paljon kaikenlaista ylimääräistä menoa, kuten pitkiä ja kosteita lounaita. Ymmärrän hyvin, ettei avioliitto sellaista kestä. Erosimme Leenan kanssa, kun Pete oli viisivuotias. Petestä en kuitenkaan luopunut missään vaiheessa. Tietenkään.

SAIN IKÄÄN KUIN TOISEN mahdollisuuden, kun puoli vuotta eron jälkeen perustimme nykyisen vaimoni Annen kanssa uusioperheen ja hankimme omakotitalon Tuusulasta. Meillä molemmilla oli yksi lapsi, mutta missään vaiheessa emme ajatelleet heitä minun ja sinun lapsina. Kaikki olivat tasa-arvoisia. Sama pätee lastenlapsiin. Peten pojat tulevat hyvin toimeen Annen tyttären Sannan poikien kanssa. Yhtä lailla perheeseemme kuuluvat Sannan entisen miehen lapset.

"Peten ollessa teini kadotin kontaktin häneen muutamaksi vuodeksi.

Pete on lahjakas piirtäjä. Luultavasti osa kunniasta kuuluu edesmenneelle ystävälleni Jyrki Hämäläiselle, joka kuljetti hänelle kasoittain sarjakuvalehtiä. Työhuoneeni seinällä on edelleen Peten tekemä mestariteos eli muotokuva minusta 1980-luvulla Radio Ettanin studiolla. Kuvassa istun hajamielisenä makkaravoileipä kädessä ja sukat reikäisinä.

Peten ollessa teini kadotin kontaktin häneen muutamaksi vuodeksi. Hän vastasi kysymyksiini lyhytsanaisesti, jos ollenkaan. Oli vaikea tietää, mitä hänen päässään liikkui. Tiesin kuitenkin omasta isä-poika-kokemuksestani, että vaihe menee ohi. Teini haluaa luoda itse itsensä, eikä siihen vanhempia kaivata.

Yhtenä kesänä Pete ei olisi halunnut tulla lomalla luokseni Helsinkiin vaan tahtoi jäädä Hämeenlinnaan kavereidensa kanssa. Hän perusteli sitä sillä, että halusi käydä kuntosalilla. No, minä hommasin meille molemmille kuntosalijäsenyyden, ja niin me kävimme salilla. Tosin eri aikaan.

LUKION JÄLKEEN PETEN meno vaikutti sen verran päämäärättömältä, että etsimme Annen kanssa hänelle 3D-tekniikkaan perehtyneen koulun Ruokolahdelta ja kävimme yhdessä tutustumassa siihen. Kaikenlainen päämäärätön haahuilu oli minulle ja sukupolvelleni mahdoton ajatus.

Tietämättäni Pete oli kuitenkin hakenut Laajasalon opiston radiotoimittajalinjalle. Sieltä valmistuttuaan hän opiskeli vielä medianomiksi. Muistan sen hetken, kun Pete palkittiin ohjaajana Cannesin mainoselokuvafestivaaleilla. Kun ajattelin Peteä kävelemässä punaisella matolla, tunsin valtavaa isän ylpeyttä.

"Serkkuleirillä lastenlapset saavat tehdä kaikenlaista kotona kiellettyä, kuten pelata liikaa tietokonepelejä ja syödä karkkia."

Pidin Peten häissä puheen, missä kerroin, että vaikken koskaan päässyt top 10 -listalle isänä, päätin olla isoisänä kolmen parhaan joukossa.

Siinä olen mielestäni myös onnistunut. Peten ja Sannan pojat viettävät kesäpaikassamme Hangossa vuosittain serkkuleiriä, jolla saa tehdä kaikkea kotona kiellettyä, kuten pelata liikaa tietokonepelejä ja syödä karkkia.

Hoidan lapsenlapsia mielelläni. Peten keskimmäisen pojan Kuuran kanssa minulla on viikoittainen tapaaminen, kun vien hänet musiikkikouluun. Tapaamiseen kuuluvat oleellisena osana voileivät, kaakao ja yksi karkki. Olkoon vain kliseistä, mutta lapsenlapset antavat meille isovanhemmille kolmannen elämän.

EMME OLE KOSKAAN puhuneet vanhenemisestani tai kuolemastani, mutta tiedän, että jossain vaiheessa joudun näyttämään Petelle myös heikon puoleni. Se on minulle vaikeaa.

Järkytyin nähdessäni oman isäni täysin musertuneena, kun hänen oma äitinsä kuoli. Olin silloin ihan pieni poika, ja se on jäänyt voimakkaasti mieleeni.

Toivon, että jos Pete perii minulta jotakin, se olisi positiivinen usko tulevaisuuteen. Persoonallista, arjessa näkyvää huumorintajua hänellä ainakin on, ja se lienee perua minulta. Kaikki muu hyvä hänessä tulee hänen äidiltään. Älykkyys ennen kaikkea."

Pete Veijalainen on 42-vuotias mainoselokuvaohjaaja, joka asuu taiteilijavaimonsa Vappu Rossin kanssa Helsingin Käpylässä. Heillä on kolme poikaa. Isältään Pete sanoo perineensä sanonnan ”kurjaa saa olla, mutta kuseen et joudu”. Hän jakaa sitä myös omille lapsilleen.

Pete: "Vanhempieni avioero oli minulle pelkästään positiivinen kokemus"

"Olin viisivuotias, kun vanhempani erosivat, ja sitä edeltävältä ajalta minulla on vain hajanaisia muistikuvia. Muistan, että isä makasi väsyneenä sohvalla, kun minä halusin leikkiä hänen päällään Hörr-matoa.

Ainakin kerran hänet oli pakotettu hiekkalaatikolle kanssani. Se oli samaan aikaan sekä outoa että mahtavaa, vaikka isä itse taisi olla aika apeana. Siihen aikaan ei ollut kännyköitä, joiden taakse paeta.

VANHEMPIENI AVIOERO oli minulle pelkästään positiivinen kokemus. Sain elää kahta erilaista elämää. Äidin luona Hämeenlinnassa elämä jatkui turvallisena ja aika lailla ennallaan, kun taas isän ja hänen uuden vaimonsa luona Tuusulassa oli kuin käteeni olisi laitettu jonkinlainen minihupiranneke. Oli purjelautakurssi, omakotitalo, metsää ja lapinkoira Jahki Pestiturkki.

Isän luona oli myös neljä vuotta vanhempi siskopuoli Sanna. Hänestä tuli minulle nopeasti aika läheinen. Sanna oli meistä se topakampi, joka hoiteli kapinoinnin ja aikuisten kyseenalaistamisen sillä aikaa, kun minä leikin legoilla jossain taustalla. Olin äärimmäisen kiltti lapsi, kuten kai avioerolapset usein tuppaavat olemaan, jotteivät olisi häiriöksi.

Olin jo pitkälti yläasteikäinen, eli peruuttamattomasti liian vanha, kun isäni joutui äitini pakottamana puhumaan kanssani seksiasioista.

"Osasin aavistaa, ettei isä välttämättä suoriudu seksikeskustelusta."

No, siinä meni yksi kokonainen viikonloppu jähmeissä tunnelmissa. Tavallisesti niin iloinen karjalaispoika-isäni oli tipotiessään, kun hän yritti epätoivoisesti löytää sopivaa kahdenkeskistä hetkeä.

Osasin aavistaa, että keskustelu oli tulossa ja koin, että hänellä oli tehtävä, josta hän ei välttämättä suoriudu. Mutta olin myös teini, enkä halunnut tehdä isäni oloa helpommaksi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuulin sitten jostain löylyn keskeltä kysymyksen: ’Pete, tiedätkö sä kukistajamehiläisistä?’

Ehdin hetken miettiä, mikä mahtaa olla tuo uusi, uhkaava mehiläiskanta ennen kuin tajusin, että tällä isä nyt viittaa siihen S-aiheeseen.

Vastasin: ’Juu, tiedän. Ei tarvitse kertoa.’

Siinä oli meidän isä-poika-seksikeskustelu.

18-VUOTISJUHLIENI KUNNIAKSI teimme isä-poika-matkan Queen Elisabeth -laivalla Englannista Yhdysvaltoihin. Isälläni oli luultavasti toive saada minuun jonkinlainen syvempi kontakti viiden suljetussa tilassa vietetyn päivän aikana. Tajusin, että ajatus oli mahtava mutta puitteet ihan väärät.

Olin siihen aikaan punkkari ja juuri alkanut seurustella. Sen sijaan, että olisin ollut juomassa pussikaljaa Hämeenlinnassa tyttöystävän ja kavereiden kanssa, keinuin mummojen kanssa keskellä valtamerta Bad Religion -vetimet ylläni.

Ja sitten isä! Oli selvää, että hänellä oli jotain sydämellään, mutta tälläkään kertaa hän ei saanut kakistettua sitä ulos.

Viimeisenä iltana New Yorkissa valot oli jo sammutettu ja olimme toivottaneet toisillemme hyvät yöt, kun jostain vuoteen uumenista kuului: ’Pete kuule, siitä avioerosta… Onko kaikki okei?’

’On’, minä vastasin. Avioero oli käsitelty.

EN OLE KOSKAAN tehnyt minkäänlaista isänmurhaa tai halunnut voittaa isääni, mutta ammatinvalintakysymyksissä jouduin peilaamaan suhdettani häneen. Hämeenlinnassa olin nähnyt, mitä ovat tavalliset työt. Siellä ihmiset myivät asuntoja ja ruokaa tai kävivät töissä sairaalassa kuten anestesiaosaston päällikkönä työskentelevä äitini.

Isäni luona Helsingissä ihmiset taas tekivät musiikkia ja elokuvia. Minäkin olisin halunnut rocktähdeksi, mutta rahkeet eivät riittäneet. En päässyt myöskään yliopistoon lukemaan val­tiotieteitä. Radiotoimittajan opintoihin hakeutuminen ei mielestäni tarkoittanut isän kanssa samalla alalla olemista, koska hän oli siinä vaiheessa siirtynyt radiosta Apu-lehden päätoimittajaksi.

"Vuosien varrella olemme oppineet sanomaan toisillemme, että minä rakastan sinua."

Vaikka suhteeni isään on hyvä ja vuosien mittaan syventynyt, on sen varjopuolena edelleen negatiivisten tunteiden välttely. Pystymme puhumaan melkein aiheesta kuin aiheesta, mutta välillämme on silti jonkinlaista miehistä kohtaamattomuutta.

Vuosien varrella olemme kyllä oppineet sanomaan toisillemme ’minä rakastan sinua’, mikä on mielestäni arvostettavaa. Omille pojilleni minun on aina ollut helppoa sanoa rakastavani. Kerron heille paitsi positiivisista, myös negatiivisista tunteistani.

En ajattele isäni vanhenemista tai kuolemaa, mutta toivon, että hän pysyisi lupauksensa mukaisesti vielä pitkään kuvioissa. Hän on perheeni elämässä niin suuressa roolissa. Viime aikoina vanhenemisesta on ollut ohimeneviä mainintoja, mutta päälauseisiin asti emme ole vielä päässeet."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.