Martti Suosalo: "Ilman Virpiä ja lapsia en edes osaisi näytellä rakkautta"

Tajuaksää mitä rakkaus on?

Jouko Turkka huusi. Hänen silmistään valui kyyneleitä.

Martti Suosalo nyökytti. Totta kai hän rakkauden tajusi. Hän oli näyttelijäopiskelija, Teatterikorkeakoulun lupaus, parikymppiseksi oululaiseksi kokenut kaveri.

Meneillään oli Nummisuutarit-näytelmän harjoitukset. Martilla oli rooli merimies Nikona. Niko palasi kotiin oltuaan vuosia merellä ja näki tyttärensä Jaanan. Eron aikana pikkutyttö oli kasvanut nuoreksi naiseksi.

Martin piti sanoa: Sinäkö Jaanani? Kahteen sanaan piti mahduttaa isänrakkaus ja ikävä.

Martilla ei ollut hajua kummastakaan, joten hän haki oikeaa tunnetilaa ajattelemalla hitaasti tappavia sairauksia ja sitä, että jokainen meistä on täällä lopulta yksin.

– Eksää tajua? Sää näät sun TYTTÄRES. Se oli viimeks ton kokonen ja nysse on tän kokonen! Turkka parahti.

Martti yritti. Viimeks ton kokonen. Liikutu liikutu liikutu.

– Sinäkö Jaanani?

Martti sanoi repliikin niin uskottavasti kuin pystyi, latasi siihen kaiken minkä sisältään löysi, mikä ei vielä 1980-luvulla ollut kovinkaan paljon.

Hänestä ei tuntunut miltään.

Hän ei osannut edes näytellä rak­kautta.

Tilanteen korjaamiseen tarvittaisiin kymmenen vuotta ja rovaniemeläinen nainen.

Tervetuloa heräämöön

Kananmuna keitettynä tai paistettuna. Tai kokkelina, jos on kokkelifiilis. Ruisleipä, juusto, metvurstia, puuro, viili, hillosilmä.

On tavallinen arkiaamu Helsingin Tapa­nilassa, ja Martti Suosalo, 51, kattaa uinuville lapsilleen joka-aamuista ruotsinlaiva-aamiaista.

Martti on kotiaskareiden ammattimies. Ketä hän hemmottelisi ellei lapsia?

Hän voitelee leivät, asettelee ne lautasille, taitaa jopa hyräillä. Ei kärsi passaamisesta.

Se johtuu joko siitä, että Martti on erinomainen näyttelijä tai siitä, että ­ennen uraansa hän ehti työskennellä laiva­kokkina, pitsakokkina, tarjoilijana, siivoojana, lastenhoitajana, talkkarina ja raksamiehenä.

Martti on kotiaskareiden ammattimies. Ketä hän hemmottelisi ellei lapsia?

Kun vain saisi ne sängystä ylös.

Siiri, 14, herää helpoimmin. Iivari, 18, nousee vasta, kun kaikki huutavat.

Jossain välissä peiton alta kaivetaan Aino, 8, joka on aamuäkäinen.

Sellaiset tässä talossa kuljetetaan ­heräämöön.  Heräämö tarkoittaa, että ­Aino kannetaan viltin alla telkkarin ­ääreen. Siinä hän saa napostella aamiaisensa unissaan ja ojennella viltin alta pieniä, viluisia varpaitaan isille sukkahousujen pukemista varten. Maailma on kova, heräämö pehmeä.

Virpi jauhaa kotona työasioistaan, Martti ei. ”Me naiset elämme pidempään, koska valitamme enemmän”, Virpi sanoo. ”Ja me miehet kuolemme liian aikaisin, koska kuuntelemme”, Martti vastaa.

Kolmikon äiti, dokumenttielokuva­ohjaaja Virpi Suutari, 46, saa nukkua, jos nukuttaa. Hän on perheen iltahässäkkävastaava. Yhden vanhemman iltoja on näyttelijäperheessä paljon.

Joskus Virpi ja Martti miettivät, onko lasten hoivaaminen riistäytynyt käsistä. Viime kesänä Lontoon-reissulla he kuitenkin totesivat, että aika hyviä niistä on tullut. Lontoossa Iivari toimi matkanjohta­jana. Ohjasi perheen metroon, huolehti pikkusiskoistaan kuin kissanpojista, vahti että äiti sai ruokaa ennen kuin muuttui äkäiseksi.

Martti ja Virpi taapersivat poikansa perässä ja ajattelivat, että nytkö jo. Nytkö jo tuo kävelee edellä, huolehtii laumastaan kuin mies.

Kiehautetaanko mitalikahvit?

Kaikki alkoi vuonna 1998, kun pappi sanoi: Kilvoitelkaa siitä, kumpi pystyy palvelemaan toista enemmän.

Lause kolahti alttarilla seisovaan Marttiin. Hän päätti ryhtyä perheensä palvelijaksi.

Palveleminen tarkoittaa, että tekee koti­työn ennen kuin vaimo tai lapset ehti­vät. Jynssää vaikka vessat.

– Eikä tee siitä numeroa, Virpi sanoo.

Jos Virpi sortuu kehaisemaan että ­siivosi, Martti vastaa: Kiehautetaanko mitalikahvit?

– Palvelemisesta ei saa kerjätä pisteitä. Pisteitä saa, jos pystyy olemaan kehumatta. Palvelija on ylpeä ja pyyteetön. Hän passaa vain, koska itse haluaa, Martti sanoo.

Virpi sanoo oppineensa Martilta palvelemisen iloa. Siitä on hyötyä työssäkin, sillä elokuvia tehdessä pitää hoitaa sekä taide että työryhmän ruokinta.

– Kiukuttelevia ihmisiä on hyvä katsoa kuin pieniä lapsia.

Kun Virpi ja Martti istuvat puutarhansa kuistilla, he näyttävät sisaruksilta. ­Samat korkeat poskipäät. Silmät, jotka tuntuvat huomaavan jokaisen yksityiskohdan. Eleen, ilmeen ja tuulenvireen, ­jokaisen nauhurin naksahduksen.

Kun he puhuvat, he kuulostavat avioparilta.

– Kun alan haluta pihaan jotain, Martti toteuttaa visioni heti. En ehdi edes miettiä, onko haluni lopullinen vai haluanko sittenkin jotain muuta. Ja yleensä haluan muuta, Virpi sanoo.

Kun Martti astelee pihaan työkalut kourassaan ja iskee puutarhan kukoistukseen, Virpi rakastaa häntä aivan erityisen paljon.

Martin ja Virpin työnjako pihatöissä menee näin: Martti kaivaa kuopat. Virpi huolehtii muusta.

Se on hyvä niin. Kun Martti viime kesä­nä ilmoitti Virpille, että pihassa kasvaa viinirypäleitä, ne paljastuivat mustaherukoiksi. Eikä Marttia missään tapauksessa kannata päästää mittailemaan mitään. Hänellä on niin luovat aivot, että ne mittailevat omiaan.

Mutta Martti on tuonut puutarhaan kiviä, joita yksikään mies ei pysty kantamaan.

– Vipuvarrella työnsin. Semmoisella millä pyramiditkin on rakennettu.

Kun Martti astelee pihaan vipuvarsi, puukko tai lapio kourassaan ja iskee niillä puutarhan kukoistukseen, Virpi rakastaa häntä aivan erityisen paljon.

Tyttö sairaalan katossa

Kas kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla.

Tyttö makasi Rovaniemen lastensairaalan sängyssä ja kuunteli Oravan laulua kattoon kiinnitetyistä kaiuttimista.

Tytön nimi oli Virpi. Hän oli kuusivuotias ja hänellä oli astma, jota siihen aikaan ei osattu hoitaa kunnolla. Hänen kätensä oli sidottu sänkyyn. Ranteeseen oli kiinnitetty tippalaite.

Virpin ja Martin koti Helsingin Tapanilassa tulvii valoa.

Virpi tiesi, että lääkärit olivat taas kerran pelastaneet hänet, pistäneet adrenaliinipiikin ennen kuin henki ehti lähteä.

Öisin iski pelko. Kun Virpi heräsi sairaalassa yksin, hän oli kauhuissaan. Hän alkoi tarkkailla itseään ulkopuolelta: ahaa, tuollaista saan kokea.

Sen jälkeen pelotti vähemmän.

Virpin äiti oli perhepäivähoitaja, isä kauppaopiston opettaja ja taidemaalari. Äiti kävi sairaalassa harvemmin, sillä lähdön hetkellä hänen oli vaikea kestää lapsen ikävää. Isä istui töiden jälkeen Virpin vieressä ja luki tälle satuja. Kun isä sulki oven, Virpiä itketti.

Samaan aikaan Oulussa kasvoi poika nimeltä Martti. Hänen äitinsä työsken­teli kenkäkaupassa, isä oli ylennyt juoksu­pojasta johtajaksi.

Martti oli serkkulauman nuorin ja toljotti suu auki, kun isommat juonivat tuhmuuksia. Myöhemmin hän kertoi leh­dissä liikuttavaa tarinaa siitä, kuinka ujo lapsi oli. Hän uskoi tarinan itsekin, kunnes törmäsi viime kesänä vanhaan futiskaveriinsa, joka sanoi:

– Miksi sä aina jauhat niissä haastatteluissa, että olit ujo? Paskat olit. Sähän olit hirvee pelle. Pelimatkoilla heiluit mikrofoni kädessä ja laulelit jotain muka-venäjänkielisiä lauluja. Etkä sä vaihtopenkillä ollut vaan aina kentällä.

Ujous oli siis valemuisto. Tarkkailija Martti oli oikeasti.

Kun naapurinrouva löysi halkopinosta sodan runteleman hissukkamiehensä kaljapullot, pieni Martti ei tuntenut sääliä. Hän tarkkaili tilannetta palavan kiinnostuneena: Ai noin vaimo nappaa korvasta. Ai noin miehen naama vääntyy. Ai tuollaisessa kaaressa mies lentää, kun se heitetään, ja tuollainen ääni kuuluu, kun se putoaa maahan.

Isona tyttö ja poika alkoivat tarkkailla maailmaa ammatikseen. Tytöstä tuli palkittu dokumenttielokuvaohjaaja ja pojasta yksi Suomen tunnustetuimmista näyttelijöistä.

Enkelit puuttuvat peliin

31-vuotiaaksi asti Martti märehti roolejaan aamusta iltaan. Ajatuksia hän vaihtoi lähinnä sekarotuisen koiransa Jäppisen kanssa. Nukkumista hän harrasti niin tolkuttomasti, että hänen isänsä kysyi, pakeniko poika jotain.

– Vastasin, että pakenen. Väsymystä.

Sitten tuli vuoden 1994 elokuu.

27-vuotias Virpi oli ollut Helsingin ­Sanomien kesätoimittajabileissä ja suuntasi jatkoille Manala-ravintolaan. Baaritiskillä istui Martti. Virpi tunnisti hänet, koska oli kerran kaatosateessa sattunut samaan taksiin.

Martti oli tullut ravintolaan suoraan Tampereen teatterikesästä. Siellä oli ollut tylsää. Nyt hän heilutteli jalkojaan yksin baarijakkaralla. Sekin oli tylsää.

Martti oli kurkkuaan myöten täynnä poikamieselämäänsä.

Virpi uskoo, että Martin hienhaju hypnotisoi hänet tekemään lapsia. Martin mielestä se oli selvää enkelten touhua.

– Olin kypsä marja poimittavaksi.

Silloin hänen luokseen käveli Virpi.

Virpi ja Martti joivat Bloody Maryt, ja vajaan vuoden päästä syntyi Iivari.

Äkkirakastumisessa ei ollut mitään mystistä. Virpi uskoo biologiaan. Hänestä Martin hienhaju hypnotisoi hänet teke­mään lapsia.  Martin mielestä se oli selvää enkelten touhua.

– Enkelit, sielut ja henget tuovat eteemme kaiken, mistä haaveilemme, mutta aina emme huomaa sitä. Enkeli­parat seuraavat meitä sivusta ja huutavat: Näe nyt, näe nyt! Me vaan kuljemme ohi. Oli enkelten junailua, että tapasin noin hienon naisen.

Teatterikoulussa Martti luotti alitajuntaansa niin paljon, että kun perjantaina piti vetää itse keksitty monologi 500 ihmisen edessä, hän meni torstaina huolettomana nukkumaan ja jätti sängyn reunalle lehtiön. Niin varma hän oli siitä, että ideat pulpahtelisivat yöllä. Ne pulpahtelivatkin.

“Tunnistamme toisissamme itsemme. Jopa perhetaustamme ovat hämmästyttävän samanlaiset”, Virpi sanoo.

Esityksestä tuli niin hyvä, että Martti joutui esittämään sen uudelleen. Toi­sella kerralla se meni huonosti.

Silloin Martti oivalsi, että ellei harjoittele, alitajunnasta ei paljon nyhjäistä.

– Flow-hetki on huume. Himoitsen ­sitä koko ajan enemmän ja enemmän. Se, mitä alitajunnastani ilmestyy, ei ole omissa käsissäni. Se tekee työstäni vähän pelottavaa. Mietin koko ajan, milloin kupla puhkeaa. En voi tuuletella omaa osaamistani, vaan sitä, että onpas maailma ihmeellinen. Se pitää nöyränä.

Kauneuden olemus, ja kivun

Virpin ja Martin suhteen alussa Virpi leipoi pullaa. Ja leipää. Ja kakkusia. Val­misti monimutkaisia jälkiruokia, viiden ruoka­lajin illallisia. Jauho pöllysi.

Kotirouvapuuskaa kesti pari vuotta.

– Olin yltiörakastunut. Halusin tehdä Martille vain parasta ja käytin kaiken luovuuteni leipomiseen, hän sanoo.

– Enää ei huvita kokata yhtään. Koko talvi on vedetty Alepan eineksiä, ei mitään luomua tai lähiruokaa.

Martti miettii, mitä siitä voisi päätellä.

Sen, että viime ajat Virpi on käyttänyt luovuutensa johonkin muuhun.

Hänen uusin dokumenttielokuvansa Eedenistä pohjoiseen on juuri tullut teattereihin. Komediaa hipova dokumentti kertoo pariskunnista, joita yhdistää intohimo puutarhaan. Vielä enemmän se kertoo rakkaudesta ja kuolemasta. Ja luopumisesta, joka tapahtuu niiden välillä.

Virpin edellinen dokumentti Hilton! kertoi syrjäytyneistä nuorista. Sen Virpi omisti isänsä köyhän lapsuuden koettelemalle puolelle.

Eedenistä pohjoiseen on rakkaudenosoitus isän valoisalle puolelle.

Kun Virpi oli pieni, isä suunnitteli kukka­penkkejä, maalasi tauluja ja opetti, että kauneutta voi ripotella kaikkialle, nuhjuisimpaankin pihaan ja kauhtuneimmillekin seinille. Kauneus on elämän juhlimista eikä vaadi rahaa.

Viime kesänä isän terveys romahti. Virpi ja hänen siskonsa istuivat sairaalavuoteen ääressä ja ajattelivat: nyt on meidän vuoromme syöttää sinua.

Isä pysyi kaunosieluna loppuun asti. Kun Virpi kysyi kivuista, isä pohti asiaa syvällisesti, hienostuneella kirjakielellä ja yritti kuvata kipunsa olemusta piirtämällä ilmaan koukeroita.

Vähän ennen juhannusta isä kuoli. Turvallisesti saateltuna, ilman sietämättömiä tuskia.

– Ikävääni se ei vähennä. Saatan vieläkin herätä siihen, että itken ääneen, Virpi sanoo.

– Myös Eedenistä pohjoiseen kum­puaa siitä oivalluksesta, että joudumme luopumaan toisistamme. Elämä on hetkessä ohi. Pitää osata riemuita aina kun iloon tarjoutuu pienikin mahdollisuus.

Räjähdys, pusu ja passaus

Suhteen alussa Martti jatkoi poikamiestapojaan eli vajosi taiteelliseen tuska­tilaan kuukausia ennen esitystä. Joka kerran Virpi hätääntyi. Sanoinko jotain väärin? Miksi se ei puhu? Mitä se hautoo? Virpi oli varma, että Martin jokainen tunne­tila liittyi häneen.

Kesti viisi vuotta ennen kuin Martti oppi, ettei työtä aina tarvitse tehdä ahdistuksen kautta.

Niinä vuosina aikana ehti tulla monta riitaa. Kumpikin ehti marssia ovesta ulos.

Martti kutsuu itseään luontaiseksi palvelijaksi. ”Martilta olen oppinut, ettei toisen passaaminen ole alistumista”, Virpi sanoo.

– Jankutin parisuhteestamme, vaikka Martin hätä ei liittynyt siihen mitenkään. Nykyään osaan jättää hänet rauhaan ja olla itsekin rauhassa, Virpi sanoo.

Viime viikot Martti on vatvonut roo­liaan Kansallisteatterin Luolasto-näytelmässä. Nyt jännitys on lauennut, sillä ensi-ilta oli maaliskuun alussa.

Virpi on moottori, jota ilman Martti osaisi vähemmän ja nahjustaisi enemmän. Virpi taas on oppinut Martilta, että maailma pyörii, vaikka sitä ei niin kamalasti pyörittäisikään.

Vanhempina molemmat ovat pussaaja-passaajia ja räjähtelijöitä.

Kerran Martti teki Ainon kanssa sopimuksen: aina kun isi kivahtaa, Aino vie hänet kahville, ja pim, isi rauhoittuu.

Aino taas lupasi totella, jos vanhemmat eivät huutaisi, vaan sanoisivat kauniisti, että rauhoitu.

Sopimukset kestivät viikon.

Ilman Virpiä asuisin purjelaivan hytissä ja säilyttäisin kamojani jätesäkissä. 

Virpin ja Martin vaaleankeltainen, mansardikattoinen talo näyttää idylliltä. Sisustusarkkitehti Hanni Koroma on suunnitellut tiloja, joissa valo kiertää täydellisen kauniisti. Valon heijastukset ­Virpi huomaa myös niinä päivinä, joita leimaavat pyykkivuoret ja hätäiset einesillalliset.

– Joskus arki on pelkkää selviytymistä. Senkin on pakko riittää, Virpi sanoo.

Jos Martti ei olisi kaksikymmentä vuotta sitten mennyt yksin baariin, hän tuskin olisi rakentanut taloa.

– Ilman Virpiä asuisin purjelaivan hytissä ja säilyttäisin kamojani jätesäkissä.

– Ja minä olisin lapseton uratykki. Sinä olet nyt olet kulkeutunut tähän, naisen unelmaan, Virpi sanoo ja hymyilee.

Martista on vain hienoa olla lakeijana toisen unelmassa.

– Jos minulla ei olisi perhettä, kaikkia niitä lääkärissä käyntejä, kaikkea sitä iloa ja huolta, hän aloittaa.

– Tunnetta, jota vaimoaan ja lapsiaan kohtaan tuntee, ei voi edes kutsua rakkaudeksi. Se on jotain syvempää. Ilman sitä en pystyisi edes näyttelemään.

Martti miettii, mitä tapahtuisi, jos hänen nyt pitäisi sanoa: Sinäkö Jaanani?

Ensin tulisivat kylmät väreet.

Sitten tulisi itku.

– Eikä minun tarvitsisi edes ajatella lapsiani. Se tunne olisi minussa nyt valmiina.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2014.