”Jokainen masentunut on epävarma itsestään. Me emme ole aina helpoimpia mahdollisia työkavereita. Mutta me todella osaamme arvostaa jokaista ystävällistä sanaa”, Mervi sanoo.
”Jokainen masentunut on epävarma itsestään. Me emme ole aina helpoimpia mahdollisia työkavereita. Mutta me todella osaamme arvostaa jokaista ystävällistä sanaa”, Mervi sanoo.

Usein pienet, arkiset sanat lohduttavat masentunutta enemmän kuin suuret puheet. Mervin mielestä yksi työkavereiden kauneimmista kommenteista oli: ”Hauska nähdä sinua.”

Osaanko enää mitään? Kelpaanko töihin? Mitä ihmiset ajattelevat?

Nämä olivat kolme suurinta kysymystä, jotka pyörivät Mervin, 37, mielessä työhön paluuta edeltävinä päivinä ja öinä.

Mervi oli ollut masennuksen ja uupumuksen vuoksi sairauslomalla vähän yli puoli vuotta. Nyt terapeutin ja lääkärin kanssa oli yhdessä tultu tulokseen, että työhön palaamista voisi ainakin kokeilla.

”Minusta tuntui itsestänikin siltä, että aika voisi olla oikea. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei olisi pelottanut. Pelotti aivan älyttömästi.”

Työtoverien keskuudessa hoitoalalla oli aina ollut hyvä ilmapiiri, mutta välit olivat olleet melko muodolliset. Kaikilla oli yleensä kiire.

Pelon iskiessä Mervi yritti järkeillä itselleen: Joka viides suomalainen masentuu jossain vaiheessa elämäänsä. Ei minun tapaukseni ole niin ainutlaatuinen.

”Sairausloman aikana olin ollut yhteydessä vain esimieheen. Joskus mieleen tuli, että olisi ollut kiva, jos kollegat olisivat jotenkin muistaneet.”

Mutta ehkä he eivät tienneet, mitä sanoa, Mervin ajatus jatkuu. 

”En nyt mitään kukkia kaivannut, vaikka masennus onkin sairaus. Siitä olisi tullut kiusallinen olo.”

Pelon ja jännityksen iskiessä Mervi yritti järkeillä itselleen: Joka viides suomalainen masentuu jossain vaiheessa elämäänsä. Ei minun tapaukseni ole niin ainutlaatuinen.

”Sellainen ajattelutapa ei kuitenkaan oikein auttanut. Kyseessähän oli oma elämäni!”

Kolme lausetta, jotka masentunut toivoo saavansa kuulla

Kuukausi työhön palaamisen jälkeen Merviä ei enää pelota. Kaikki on sujunut paremmin kuin hän uskalsi kuvitella.

Nämä kolme pientä, aika arkistakin lausetta tekivät Mervin olon turvalliseksi.

1. Haluaisitko tehdä lyhyempää työpäivää tai -viikkoa? 

”Tämän esimies kysyi minulta jo ennen työhön palaamista. Päädyimme siihen, että ainakin alkuun teen töitä neljä päivää viikossa. Perjantaisin olen kotona ja saan levättyä ja koottua voimia.

Päätös on ollut oikea. Vaikka kaikki on mennyt hyvin, muutos on ollut suuri: olinhan ollut puoli vuotta päivät yksin kutakuinkin yksin ja keskittynyt toipumiseeni.

Saan olla onnellinen, että esimies on ollut näin joustava ja ajattelevainen.

Vertaisryhmässä olen kuullut vaikka kuinka paljon tarinoita siitä, että työhön palaavan masentuneen elämää on jopa yritetty hankaloittaa. Esimerkiksi työmäärää on saatettu lisätä, ikään kuin kostoksi siitä, kun masentunut on muiden mielestä ollut vain lomalla.”

2. Hauska nähdä sinua.

”Näin minulle sanottiin ensimmäisenä työpäivänä. Kolme pientä sanaa olivat ihan täydelliset, kun mietin asiaa myöhemmin.

Ne kertoivat, että olen tervetullut ja siitä tuli lämmin olo. Sellainen, että ehkä minunkin työpanostani on kaivattu.

Toisaalta tervehdyksessä ei ollut mitään liian utelevaa. Jos se olisi jatkunut jotenkin vakavasti, että 'mitä sinulle kuuluu, kerro kaikki?', olo olisi tuntunut kiusaantuneelta. 

Ei omia kuulumisiaan ja vointiaan voi alkaa selitellä noin vain jossain aamupalaverissa. Sellaisen keskustelun aika tulee ehkä myöhemmin, ja vain joidenkin kanssa luottamuksellisella hetkellä.

3. Miltä tämä ensimmäinen viikko on nyt tuntunut?

”Oli ihanaa, että jaksamisestani välitettiin niin paljon, että sitä kysyttiin. Hienoa oli se, että kysymys oli tarpeeksi avoin. Ei tivattu, että väsyttääkö ja miten jaksoin.

Minulle annettiin tilaa kertoa sen verran kuin haluan ja samalla viestittiin, että minua ollaan valmiita kuuntelemaan.

Toivoisin, että jokaisella sairauslomalta palaavalla olisi mahdollisuus yhtä hienotunteiseen tapaan tulla kohdatuksi. Pienillä sanoilla voi osoittaa, että välittää, eikä se edellytä hurjaa utelemista tai draamaa.

Jokainen masentunut on epävarma itsestään. Me emme ole aina helpoimpia mahdollisia kollegoita. Mutta me todella osaamme arvostaa jokaista ystävällistä sanaa, sen uskallan sanoa kaikkien masentuneiden puolesta.”

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. ”Urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs”, Satu Kunnari sanoo.

Lentopalloilija Olli Kunnarin sopimus puolalaisen joukkueen kanssa oli allekirjoitusta vaille valmis. Elettiin vuotta 2011, ja perhe oli asunut ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta.

Ollin ja hänen vaimonsa Satu Kunnarin esikoinen oli aloittamassa esikoulun, ja pariskunta oli päättänyt, että Satu ja lapset muuttava Suomeen. Ollin oli määrä jäädä vielä vuodeksi Puolaan.

”Yksin valvoessani päätin, että aamulla soitan managerilleni ja sanon, etten jatka ulkomailla pelaamista, vaan lähden perheen kanssa Suomeen”, Olli kertoo.

Taustalla oli vaimon uupumus. 

”Kun saimme esikoisemme, pelasin Ranskassa. Satu oli paljon vauvan kanssa yksin kotona, koska minulla oli pelimatkoja.”

Tukiverkkoa perheellä ei juuri ollut.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa.”

”Vähitellen ulkomailla asumisesta katosi uutuuden viehätys. Lasten syntymän jälkeen arki ammatti­urheilijan vaimona osoitti rankkuutensa”, Satu kertoo.

Etenkin syksy 2009 oli raskas.

”Joulun alla olin tullut lasten kanssa lomalle Suomeen. Tyttärellämme oli ollut viikkokausia kuumetta, korvatulehduksia ja antibioottikuureja. Lopulta hänelle puhkesi keuhkokuume, ja hänet kiidätettiin Tampereelle sairaalaan. Poika jäi vanhemmilleni, ja minä valvoin tyttären rinnalla sairaalassa.”

Kun lapsi pääsi sairaalasta, Satu sai pahoja rytmihäiriöitä. Niiden syyksi paljastui sydänlihastulehdus.

”Myös henkinen jaksamiseni loppui. En saanut itkuani katki ja pelkäsin kuolemaa. Kun en enää jaksanut vastata ystävien puheluihin, tiesin, että minun on haettava apua.”

Olli lensi Sadun luokse, vaikka pystyi viipymään vain muutaman päivän.

”Olin helpottunut, että sydänoireet helpottivat. Ajattelin, että masennuksesta selvitään kyllä. Sadun sairastumisen jälkeen perheen merkitys kasvoi entisestään.”

Keväällä Satu alkoi voida jo paremmin, ja perhe palasi Ollin luokse. Terapiassa Satu kävi Suomessa vielä vuoden ajan.

”Olli on tehnyt aina uraansa liittyvät päätökset itsenäisesti, ja minusta niin pitääkin olla. Olemme toki keskustelleet asioista, mutta urheilijan kuuluu olla tietyllä tavalla itsekäs. En haluaisi, että Olli olisi minulle katkera tai sanoisi, että olisi mennyt, mutta minä en päästänyt.”

Miten arki muuttui, kun koko perhe muutti Suomeen? Kumpi hermostuu herkemmin, Olli vai Satu? Milloin Satu ilmoitti, että Ollista tulee hänen aviomiehensä? Lue Sadun ja Ollin koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä tai tähtiartikkelina.

Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.
Satu ja Olli Kunnarin perheeseen kuuluvat 13-vuotias poika, 10-vuotias tyttö ja kissanpentu Milli. Olli, 36, on yksi Suomen tunnetuimmista ammattilentopalloilijoista. Nykyään hän pelaa VaLePassa. Satu, 37, työskentelee vanhempiensa perustamassa perheyrityksessä asiakaspalvelu-, myynti- ja markkinointitehtävissä. Kunnarit asuvat Sastamalassa kunnostamassaan vanhassa koulussa.

Satu ja Olli Kunnari ovat muuttaneet Ollin lentopallouran vuoksi maasta toiseen. Kun Satu uupui, Olli valitsi Suomen ja perheen.

Olli: Muistan valvotun yön keväällä 2011. Olimme asuneet ulkomailla eri maissa seitsemän vuotta. Pelaan työkseni lentopalloa, ja muutimme aina sen mukaan, missä joukkueessa pelasin. Poikamme oli aloittamassa esikoulun, ja olimme päättäneet, että Satu ja lapset muuttavat Suomeen...