Mikko von Hertzen: "Kun äiti tulee keikalle, omistamme aina hänelle biisin"

Mikko von Hertzen on 42-vuotias helsinkiläinen muusikko. Hän muodostaa veljiensä Kien ja Jonnen kanssa Von Hertzen Brothers -yhtyeen. Hän on aiemmin viettänyt seitsemän vuotta vapaaehtois­työssä Äiti Amman yhteisössä Intiassa. Von Hertzen Brothers julkaisi maaliskuussa 2015 uuden albumin New Day Rising.

Mikko:

"Aina kun tulin koulusta kotiin, äiti oli siellä. Hän oli meillä se, joka huolsi perheen ja organisoi arjen.

Me pojat emme olleet kaikkein helpoin kolmikko, mutta silti äiti piti paikat siisteinä ja ruoka oli pöydässä viideltä, jolloin isä aina palasi töistä.

Aamulla äiti tutki lehdestä ostoskeskuksen ruokakauppojen ilmoitukset ja päätti, mihin kauppaan hän menee. Jos jauheliha oli tarjouksessa, meillä syötiin lihapullia.

Nyt aikuisena en voi kuin ihailla sitä, että joku jaksaa pyörittää kotirumbaa 20 vuotta sillä mielellä, että kaikkien on kiva olla. Se vaatii ihan käsittämätöntä luonteenlujuutta. Sitten kun meidät pojat oli kasvatettu, äiti kouluttautui vielä kahteen ammattiin, mielenterveyshoitajaksi ja joogaopettajaksi.

Isä on esikuvani siinä, kuinka vieraiden kanssa ollaan. Äiti taas siinä, kuinka homma organisoidaan lähipiirissä. Molemmat ovat lahjakkaita omalla alallaan.

Kun isovanhempani tulivat hyvin vanhoiksi, kaikista sisaruksista mutsi oli se, joka muutti omat kuvionsa ja otti hoitovastuun vanhemmistaan. Se kertoo hänestä paljon.

Näen itsessäni samoja piirteitä. Äiti harvemmin tarvitsee apuani, mutta jos sellainen aika joskus tulee, olen valmis astumaan remmiin.

Vahvimmin lapsuudesta ovat jääneet mieleeni kesät merenrannassa Tammisaaressa ja toisaalta suuret juhlat, joita oli paljon. Äidillä on monta sisarusta, ja meitä serkuksia oli 16. Jokaisille synttäreille kutsuttiin koko klaani.

Äiti lähti yksin hyvin harvoin mihinkään, mutta kerran vuodessa hän matkusti isän mukana konferenssimatkalle ulkomaille. Oli kivaa, kun he lähtivät, mutta vielä kivempaa, kun he palasivat kotiin ja toivat tuliaisia.

Meininki lapsuudessa oli hyvällä tavalla vanhanaikaista. Asuimme Helsingin Etelä-Haagassa, missä lätkäkenttä ja partio olivat ihan vieressä ja koripallotreenit paloasemalla tien toisella puolella. Aika vapaasti pyörimme kavereiden kanssa.

Kasvatus ei ollut höveliä, lapset eivät saaneet tehdä mitä tahansa. Toisaalta ei ollut sellaista paapomistakaan, että äiti tai isä olisi kuljettanut ja odotellut kentän laidalla.

Veljeni Kie on minua vain vuoden ja kahdeksan kuukautta vanhempi. En koskaan ajatellut, että meitä olisi kohdeltu eri lailla, mutta luultavasti Kie joutui esikoisena raivaamaan tietä ja minä pääsin vanavedessä helpom­malla.

Pikkuveljestäni Jonnesta muistan ajatelleeni, että siitä tulee varmaan aika lellitty kaveri. Jonne oli kaikkien äitihahmojen­ silmäterä, jumalattoman suloinen vauva ja vielä hyvätapai­nenkin. 

Vanhempien esimerkki vaikutti paljon siihen, että musiikista tuli meille pojille ammatti. Äidillä ja isällä oli aina kivointa, kun he lauloivat, ja kotona soi kaiken aikaa joku Strauss tai äidin Abba tai isän ränttätänttä.

Julkisuudessa on usein tuotu esiin, että isämme Hasse on soittanut rokkia, mutta musikaalisuus on tullut perintönä yhtä paljon äidiltä.

Heti kun olin oppinut soittotunnilla jonkin uuden pianokappaleen, se piti nauhoittaa kasetille. Kotona on vieläkin valtava määrä alkeellisia äänityksiä, joilla me pojat esiinnymme. Hyvin usein mummu ja äiti löysivät sellaisen kasetin lahjapaketista.

Kun äiti tulee keikallemme Tavas­ti­alle, kyllä me hänelle aina jonkin kappaleen omistamme. Kuulutetaan, että meidän mutsi istuu tuolla, vilkuta vähän, hän on maailman paras mutsi.

Ensimmäinen todellinen irti­ottoni kotoa oli, kun lähdin 26-vuotiaana Intiaan Äiti Amman yhteisöön. Olin eronnut ensimmäisestä suhteestani ja ajelehtinut jo useamman vuoden ilman päämäärää. Tavattuani Amman Tukholmassa löysin elämälleni taas tarkoituksen.

Äidille lähtöni oli vaikea paikka. Kun hyvästelimme lentokentällä, näin ensimmäisen kerran äidin sisällä pienen epävarman tytön, jota minä pitelin sylissäni. Vanhempieni suuruutta oli, että he antoivat minun tehdä oman päätökseni, vaikka eivät ymmärtäneet sitä."

Annukka von Hertzen on 66-vuotias joogaopettaja. Hän asuu Kauniaisissa miehensä Hasse von Hertzenin kanssa. Annukka ohjaa muun muassa äijäjoogaa Kau­niaisten kansalaisopistossa. 

Annukka: 

"Mikko on syntynyt suoraan estradille. Hän tuli maailmaan virka-aikana, ja joukko lääkäriopiskelijoita oli seuraamassa synnytystä. Kun Mikko parkaisi ensi kerran, kaikki puhkesivat riemukkaisiin aplodeihin.  

Kasvoin kuuden sisaruksen laumassa ja haaveilin itsekin kuudesta lapsesta. Jo kahden pojan jälkeen täytyi kuitenkin vetää henkeä. Kolmannen kohdalla olin ihan varma, että saan tytön, mutta poika tuli.

Pojat ovat olleet kaikki erilaisia. Mikko oli meidän radio. Heti kun hän aamulla avasi silmänsä, alkoi ohjelma. Mikko lauloi ja puhui tauotta, eikä koskaan tarvinnut miettiä, missä hän oli.  

Olin 20 vuotta pääasiassa kotiäitinä. Se oli oma tahtoni ja yhteinen sopimus poikien isän kanssa.

Otin sen niin, että koti oli minun työni, eikä meillä tapeltu tiskivuoroista. Toivomukseni oli, että poikien tavarat olisivat järjestyksessä ja pyykit mieluummin pyykkikorissa kuin lattialla. Aika hyvin se meni perille.

Koska poikia oli kolme, voi olla, että kohtelin heitä joukkueena. Jokainen meni kolmivuotiaana musiikkileikkikouluun, liittyi sitten partioon, kävi Sibelius­-lukion ja muutti 18-vuo­tiaana kotoa.

Poikien lähdettyä omilleen ajattelin, että minun on nyt luotettava siihen, että he pärjäävät. En tuputtanut neuvoja enkä kysellyt, ovatko he syöneet. 

Niihin aikoihin, kun Mikko muutti pois, lähdin itse opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi. Kurssilla kaikki muut olivat poikien ikäisiä. Siinä opin, minkälaista nuorten meno oli. Se oli minullekin itsenäistymisen vaihe.

Kun Mikko kertoi tavanneensa Äiti Amman ja alkoi valmistella lähtöään Intiaan, tajusin heti, että se on menoa. Samalla tuli suoranainen kauhu, että käykö tässä huonosti.

Mikon mieli oli aivan jossain muualla. Hän myi koko omaisuutensa, talvitakkinsa ja kaikki.

"Mikko on aina kuljettanut aurinkoa mukanaan."

Silloin Intia oli oikeasti kaukana. Amman yhteisössä oli yksi ainoa puhelin. Minun piti soittaa siihen ja selittää, voisiko joku käydä sanomassa Mikolle, että soitamme tunnin päästä uudestaan. Koskaan en tiennyt, vastaako Mikko, eikä hän itse voinut soittaa.

Vuoden päästä matkustin Hassen kanssa Intiaan. Rauhoituin, kun tapasin Amman ja näin, että ihmiset yhteisössä tekivät hyväntekeväisyystyötään rakkaudella. 

Mikko on aina kuljettanut aurinkoa mukanaan. Keskenämme olemme aika arkisia, mutta luulen, että jos Mikolla on huolta, hän pystyy puhumaan siitä minulle.

Musiikki on hengitysilma sekä minulle että Hasselle. Tutustuimmekin musiikin kautta bändien SM-kilpailuissa Linnanmäellä vuonna 1963. Hassen bändi voitti rokkisarjan ja veljeni tuli jazz-sarjassa toiseksi.

Siitä, että pojista tuli muusikkoja, voi syyttää vain itseään. Meillä kaikki sponsorointi ohjautui musiikkiin. Istuimme Hassen kanssa joka ikisessä tilaisuudessa, jossa pojat esiintyivät, mutta kun Mikko pelasi koripalloa ja pääsi juniorien SM-kilpailuihin, emme menneet katsomaan yhtään matsia.

Vieläkin käymme usein keikalla Tavastialla. Kerran pojat omistivat minulle siellä kappaleen, jossa postimies tulee, eikä tuo kirjettä. Mikko oli juuri palannut Intiasta, ja tunnustan, että aloin itkeä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.