Kaikki eivät vietä vapaapäivää edes aattona. Viisi ihmistä paljastaa, mitä työpaikalla voi jouluna tapahtua.
Joulu tuplaa kätilön tunteet
Oulun yliopistollisen sairaalan kätilö Reija Jacklin, 41, Muhos:
”Oma esikoiseni syntyi vuonna 1993 aatonaattona samalla synnytysosastolla, missä nyt työskentelen. Kotona oli viiden kilon kinkku paistettuna, kun lähdettiinkin synnyttämään.
Oli ihmeellistä saada viereen pieni lapsi. Katsoin vauvaa ja mietin: Mitä sun kanssa pitäisi tehdä?
Kätilöni oli kannustava, reipas ja rehellinen eikä säälinyt minua. Osittain hänen vuokseen päätin hakea samaan ammattiin. Yritän edelleen muistaa, että synnytys on perheille aina hyvin erikoinen tilanne.
Jouluna täällä puetaan vastasyntyneille pieni tonttulakki. Tyttövauvat saavat myös essun. Pääosin työ on myönteistä, ikävintä on riittämättömyyden tunne. Ei ole lohduttavia sanoja, jos lapsi menehtyy. Jouluna se tuntuu vielä epäoikeudenmukaisemmalta.
Jouluna ilot ja surut tuplaantuvat. Lapsensa menettäneille on tärkeintä näyttää, että olen tässä ja kuuntelen. Niissä tilanteissa huomaan, kuinka kiitollinen saan itse olla. Silloin saatan halata omia lapsiani vähän tiukempaa."
Vastaan käveli elävä kokki
Silja Serenaden keittiöpäällikkö Heikki Härmä, 53, Turku:
”Rakkaimmat muistot liittyvät jouluihin, joina vaimo, poikani ja tyttäreni ovat olleet kanssani risteilyllä. Laivalla on tapana, että työntekijöiden perheet saavat jouluna tulla mukaan reissuun.
Laivalla oli lapsille kavereita ja valtavasti järjestettyä ohjelmaa ja saimme syödä jouluaterian yhdessä. Lapset tiesivät aina, mistä minut löytää. Jos he eivät sattuneet näkemään minua, he ilmoittivat infoon, että isi on kadonnut. Tytär aina nautti, kun sieltä soitettiin minulle.
Korkea kokinhattuni ja valkea asuni kiinnittävät aina lasten huomion. Muistutan kuulemma muumia. Olen yhtä iso. Joskus kun olen buffetin ovella toivottamassa asiakkaita tervetulleeksi, lapset haluavat halata minua.
Kerran lapsille oli sanottu, että laivalla on oikea, elävä joulupukki, ja eräs perhe oli sitten lähtenyt pukkia katsomaan. Tulin heitä vastaan käytävällä. Pieni poika tuijotti minua silmät suurina. Kun tervehdin, poika totesi: Katso isä, elävä kokki!”
Musiikki herätti mummot
Ryhmäkoti Pihlajakodin hoitaja Tuija Toivanen, 53, Helsinki:
"Joulu oli merkittävämpi, kun poikani oli pieni. Hän täyttää joulukuussa jo 25 vuotta ja huitelee kavereidensa kanssa. Tykkään olla jouluna töissä: saan pyhälisät ja voin viettää aikaa työkavereiden ja asukkaiden kanssa. Mitä tekisin kotona?
Osastollamme asuu 14 muistisairasta vanhusta. Työmme on perushoitoa: puemme, pesemme ja syötämme. Jos aikaa on, juttelemme. Jos joku puuttuu porukasta, haemme hänet mukaan. Kaikki pyrkivät siihen, että asukkailla olisi hyvä olla.
Aattoiltana jaamme asukkaille omaisilta saadut lahjat. Jos joku ei ole saanut mitään, olemme järjestäneet hänelle paketin.
Viime vuonna kyllästyin, kun rauhallinen joululevy pyöri osastolla monta tuntia. Vaihdoin soittimeen reippaamman englanninkielisen levyn. Asukkaat piristyivät ja näyttivät kuin horroksesta heränneiltä.
Muistan joulun 15 vuoden takaa entiseltä työpaikaltani sairaalasta. Aattona kesken iltaruokien laiton hissistä pölähti joukko juhla-asuihin pukeutuneita ihmisiä. Selvisi, että he ovat erään potilaan omaisia. Heillä oli mukanaan kuohuviiniä, ja siinä sitten kilisteltiin. Yksi meni soittamaan harmonia, ja he alkoivat laulaa joululauluja.
Potilas, vanha nainen, oli ihan pyörryksissä upeasta tilanteesta. Kyllä siinä kyynelkin tuli silmäkulmaan.”
Lasten ilmeet tekivät aasin onnelliseksi
Nuorisopastori Jukka Lehti, 38, Helsinki:
”Äiti laittoi minut pyhäkouluun, kun olin kolme, jotta sai tunnin viikossa siivousrauhaa. Tiesin jo kahdeksanvuotiaana, että minusta tulee pappi.
Joulun haaste papeille on löytää uusia näkökulmia, kun kristillinen sanoma on pysynyt muuttumattomana jo kahden vuosituhannen ajan. Pari vuotta sitten pidin aaton perhehartaudessa kuunnelman, jossa kertojanäkökulma olikin aasin.
Koska jo lapsetkin tietävät joulun idean, aloin miettiä, mitä se aasi kelasi. Seisoskelin seimiasetelman hahmojen takana ja luin itse aasin roolin. Melkein joka repliikillä se mietti, mistä saisi syötävää. Lasten ilmeet olivat haltioituneita. Se herätti minussa onnellisuuden tunteen.
Jouluyön messut ovat mahtavia. Silloin lauletaan virsiä, joita harvoin muuten kuulee. Esimerkiksi virressä 27 on hienot sanat: Juhlimaan tulkaa toivon täyttymistä.
Lapsuudestani muistan, että jouluisin oli loppuillasta vaikea hengittää. Meitä oli 16 ihmistä pienessä asunnossa, ja serkut ottivat mukaansa myös lemmikit. Koska olen allerginen, iltaa ei pidennetty jakamalla meidänkin lahjoja. Ne saatiin joulupäivänä.”
Aattona puen valkoisen paidan ja hillityn kravatin
Taksikuski Ari-Pekka Kokko, 52, Helsinki:
"Yhtenä jouluna hain päivällä ravintolasta pariskunnan. He olivat iloisesti juovuksissa ja halusivat jakaa ystävilleen joulukukkapaketteja. Koska tarkkaa tietoa osoitteista ei ollut, niitä haettiin ja haettiin. Nainen jo ärsyyntyi, että ajan kiertoreittiä. Mies oli ihan hiljaa. Hyvin se silti päättyi. En ikinä ala kinaamaan.
Yleensä aattopäivä eroaa muista päivistä seesteisyytensä vuoksi. Silloin kuskaan eläkeläisiä, jotka haluavat käydä haudoilla. Ne tuntuvat tärkeiltä tilanteilta.
Olen vienyt asiakkaita jouluna myös eläinten hautausmaalle. Kysyn aina, mikä lemmikki oli kyseessä. Sen verran täytyy olla utelias: lemmikit ovat niin tärkeitä ihmisille.
Jouluaattona laitan valkoisen paidan ja hillityn, punasinisen kravatin. Lähden liikkeelle aamulla puoli kuusi, ja vuoro kestää 12 tuntia. Enää en tee joulupukkikeikkoja taksivuoron jälkeen. Narratkoot muut pikkulapsia.
Aattoiltaa vietämme perheen kesken. Isäni menehtyi hiljattain, joten joulu on tällä kertaa erilainen.
Kun isäni puoli vuotta sitten sai sydänkohtauksen, äitini soitti minulle, koska ei muistanut hätänumeroa. Olin taksitolpalla ja sanoin, että soita äkkiä numeroon 112. Mietin, että on ihan viis vaille, että isä on kanttuvei. Silmät alkoivat vähän vuotaa.
Tippa valui pitkin poskea, mutta asiakas ei varmasti huomannut sitä.”
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.
