Jo lapsena Jonas Pieniniemen pää oli täynnä outoja ajatuksia. Vuosia myöhemmin Jonas sai tietää sairastavansa pakko-oireista häiriötä. Nyt 33-vuotias Jonas ei enää häpeä.
”Huolehdin ihan samoista asioista kuin muutkin: Entä, jos saan potkut? Menetänkö taloni? Jättääkö vaimo, menetänkö koiratkin?
Kai jokainen joskus miettii, oliko töissä tarpeeksi tehokas tai onko parisuhteessa kaikki hyvin. Minulla ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela: pyörii ja pyörii, eikä siitä voi päästää irti.
Yhdistelen asioita, jotka eivät oikeasti kuulu toisiinsa. Jos olen keittiössä ja ajattelen potkujen saamista, saatan yhdistää keittiön ja pahan olon. Sen jälkeen keittiö alkaa tuntua ahdistavalta paikalta.
Sairastan pakko-oireista häiriötä eli OCD:ta. Lyhenne tulee sanoista obsessive-compulsive disorder. Obsessive viittaa pakkoajatuksiin ja compulsive taas pakkotoimintoihin, joiden tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.
” Ajatus vain jää päälle, ja mietin sitä koko ajan. Se on kuin jatkuva kela.”
Usein ihmiset ajattelevat, että pakko-oireista kärsivä pesee jatkuvasti käsiään tai tarkistaa lukot kymmeneen kertaan. Mutta OCD ei ole vain sitä. Minulla ei ole juurikaan pakkotoimintoja, koska pystyn kontrolloimaan niitä. Sen sijaan pään sisällä on sekamelska.
Jo lapsena minua vaivasi jatkuvasti jonkinlainen turvattomuuden tunne. Päässäni oli hirveä määrä kysymyksiä, joihin äiti ja isä eivät oikein osanneet vastata.
Hankaliksi oireet muuttuivat yläasteella. Esimerkiksi ovesta piti astua tietyllä jalalla tai muuten tapahtuisi jotain pahaa. En kertonut oireista kenellekään. Ajattelin, että olen outo ja minussa on jotain vikaa.
”Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”
Sitten tuli syksy 2012. Pakkoajatuksia ja pelkotiloja oli lähes jatkuvasti. Myös aistini olivat kuin hätätilassa. Kun vein koiria ulos, tarkkailin jatkuvasti, mitä näin ja mitä kuulin. En saanut nukuttua, ja se näkyi töissä.
Yhtenä iltana kävelin tiellä ja vastaan ajoi rekka, jossa oli suuret ja kirkkaat valot. Mietin, olisiko siinä ratkaisu.
Tunne oli niin vahva, että menin psykiatrille.
Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli vaiva, jota voidaan hoitaa. En ollutkaan tulossa hulluksi.”
Millaista on arki pakko-oireiden kanssa? Miten sairaus on vaikuttanut ihmissuhteisiin? Mikä Jonasta on auttanut eniten?
Lue Jonaksen koko tarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.
