Raakel Lignellille ruoka on ollut rakkautta ja turvaa. Kun hätä oli suurin ja lapsen vakava sairaus pelotti, hän söi itsensä turraksi. Siksi laihtuminen ei ole menestystarina  vaan tarina selviytymisestä.

Parasta on perunalimppu. Äidinäiti survoo keitettyjä perunoita ja lisää sekaan jauhoja, työntää sitten leivinuuniin. On 1960-luvun loppu kotona Mikkelissä, ja Raakel on juuri täyttänyt kolme vuotta. Kotona on surullista, mutta Raakelille tulee iloinen mieli, kun kädessä on lämmin limpunpala.

Pari päivää myöhemmin limppukaan ei auta. Raakelin seitsemänvuotias sisko Säde kuolee leukemiaan.

Äiti itkee keittiössä, sohvalla, pyykkejä ripustaessaan.

Raakel lohduttaa.

"Sanoin äidille, että älä itke, onhan sinulla minut. Että Säde on nyt taivaassa, sillä on kultalapaset ja kultapyyhe."

Honkasen perhe kuuluu helluntaiseurakuntaan, ja Raakel on kuullut taivaan kultakaupungista paljon: Siellä ei murhe, sairaus vaivaa, sinne sydän aina kaipaa. Siellä Säteen on hyvä olla. Kun Raakel vain saisi äidin ja isän voimaan hyvin täällä.

Yksi vanhempia ilahduttava asia on soittaminen. Raakelia kahdeksan vuotta vanhempi sisko Maarit soittaa pianoa, taivaaseen päässyt Sädekin soitti. 

Myös Raakel tahtoo soittaa, ensin pianoa, kuusivuotiaana viulua. Parin viulutunnin jälkeen kohtalo on sinetöity.

Sinä iltana Mikkelin ammattikoulun voimistelusalissa tuoksuu kielohajuvesi ja hiki. Kuusivuotias Raakel istuu eturivissä. Georgialainen Liana Isakadze on voittanut Sibelius-viulukilpailun ja seisoo nyt ilmielävänä siinä edessä, parin metrin päässä Raakelista. Hopeinen puku välkehtii, viulu soi upeasti, sormet liikkuvat nopeammin kuin Raakel ehtii  nähdä.

Kesken viulusonaatin kuuluu pamahdus. Viulun ylin kieli katkeaa ja kielenpidike lentää lavalta suoraan Raakelin syliin.

"Se tuntui selvältä merkiltä. Minusta tulee viulisti! Soittaminen oli minulle lapsesta lähtien reitti ilmaista itseäni. Lisäksi se oli helluntailaiselle sallittua".

Nykyisin Raakelin on vaikea nimetä vakaumustaan. Tausta on tehnyt hänet vähän säikyksi. Se on varmaa, että vanhempien ja ystävien rukoukset ovat kantaneet vaikeuksissa. "Voiko kauniimpaa asiaa tehdä kuin rukoilla toisen puolesta?"

 

Pikkukaupungin tähti

Tunnesyöjä. Niin ravintoterapeutti määrittelee Raakelin syömisen liki 40 vuotta mamman paistamien perunalimppujen jälkeen. Se ei yllätä. Raakel tulee rakastetuksi ruualla, ja hän itse rakastaa ruualla ja ruokaa. Pitkään siinä ei ole mitään pahaa.

Raakelin äidillä ja isällä on Mikkelissä oma ruokakauppa. Päivisin mamma leipoo koulusta tuleville Raakelille ja Maaritille pullaa. Iltaisin äiti ja isä tuovat tullessaan kaupasta pian vanhenevia ruokia: lauantaimakkaraa, ranskanleipää ja hyvällä tuurilla viinereitä. Kun on sairas ja pois koulusta, Raakel saa Jaffaa ja suolakaloja.

Kauppiaan tyttären herkut saattavat harmittaa muita. Voisiko johtua siitä, että Raakelia joskus kutsutaan koulussa Raxun lisäksi läskiksi? Ei hän nimittäin ole, vaan ihan tavallinen, pyöreäposkinen tyttö. Ei laiha rimppakinttu, mutta ei mikään Raxu-paksu.

Satunnainen nimittely ei Raakelia suuremmin haittaa. Hän pitää luokan pojille jöötä, kopauttaa tarvittaessa papan tekemällä puupenaalilla päähän.

"Jos ei mölyapinoilla ollut vikaa päässä ennen sitä niin ainakin sen jälkeen", Raakel sanoo ja nauraa.

Kaiken vapaa-ajan perhe viettää muiden helluntaiseurakuntalaisten kanssa. Äiti ja isä ohjaavat lastenkerhoa, jossa kuunnellaan kelanauhoilta opettavaisia tarinoita uskosta ja lähimmäisenrakkaudesta. Kun muualta Suomesta tulee uskonveljiä Mikkeliin, he yöpyvät usein Honkasten kotona. Telttakokouksissa Raakel tottuu kielillä puhuviin aikuisiin, mutta alttarille patistelu pelottaa vähän.

Juhannuksen yötön yö kuluu joka vuosi juhannuskonferenssissa. Meikkaus ja minihameet ovat kiellettyjä, mutta ainahan hametta voi vähän nykiä ylöspäin.

"Kauheasti piti miettiä, mitä hienoa puetaan päälle ja keitä poikia sinne tulee. Ei se ollut lapsille hengellinen juhla vaan juhla vain."

Äiti ja isä eivät ole rajoitusten suhteen ollenkaan tiukimmasta päästä vaan pitävät tyttäriensä puolia yhteisön painetta vastaan. 13-vuotias Raakel saa soittaa viulua Mikkelin teatterin musikaaleissa. Äiti ja isä tulevat aina katsomoon.

"Opiskeluvuodet olivat aika hillitöntä juhlimista. Otin varmaan pesäeroa taustastani."

Raakelista on tullut viuluineen pikkukaupungin tähti. Hän kulkee perjantaisin Helsingissä soittotunnilla ja saa olla koulusta pois. Pian on hänen vuoronsa kiivetä ammattikoulun jumppasalin lavalle.

Kun Mikkelin kaupunginorkesteri aloittaa Sibeliuksen viulukonserton, orkesterin nuorimman viulistin kaulassa roikkuu kullattu viulunkielenpidike, se eturiviin lentänyt merkki taivaasta.

Murtuvia palasia

Helluntaiseurakunta on Raakelin lapsuusmaisemaa, turvallinen ja tärkeä. Siksi pettymys onkin niin suuri.

1980-luvun alussa Honkasen perhe vaurastuu. Raakelin vanhemmilla on Mikkelissä jo monta ruokakauppaa, ja Saimaan rannalle rakennetaan omakotitalo. Se ei kaikille seurakuntalaisille sovi. He tuomitsevat vanhempien vaurastumisen. Eivät he tosin sitä niin sano vaan puhuvat synnistä ja ahneudesta, tupakan ja kaljan myynnillä rikastumisesta. Se sattuu.

"Luulen, että äiti ja isä eivät halunneet meille lapsille sanoa, miten kipeä asia tuomitseminen heille oli."

Raakel on vanhempiensa puolesta raivoissaan. Hän irtautuu helluntailaisuudesta ja heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen koko Mikkelistä, kun pääsee opiskelemaan viulunsoittoa solistiselle linjalle Sibelius-Akatemiaan. Samalla tulee irtauduttua entisestä, kunnollisesta elämästä.

"Opiskeluvuodet olivat aika hillitöntä juhlimista. Otin varmaankin pesäeroa taustastani. Piti näyttää eniten itselle, että olen rajumpi kuin muut yhteensä."

Helsinkiin muuttaessaan Raakel unelmoi pääsevänsä jonakin päivänä soittamaan Helsingin kaupunginorkesteriin. Haave toteutuukin heti ensimmäisenä opiskeluvuonna. Kaikki käy liian helposti, yhtäkkiä motivaatio on hukassa. Raakel päättää lähteä viulun kanssa maailmalle, kiertää villinä ja vapaana ja mihinkään jämähtämättä.

Raakel päätyy Berliiniin, opiskelee siellä uuden opettajan johdolla soittotekniikan täysin uusiksi. Yhtenä yönä kaveri soittaa puhelimella ja herättää: nähdään kohta muurilla. Tuntia myöhemmin Raakel soittaa Sibeliuksen Romanssia murtuvan Berliinin muurin päällä ja kerää muurinpaloja taskut täyteen.

Oman romanssin kanssa on niin ja näin. Sitten Raakel huomaa olevansa raskaana.

"En ollut suunnitellut tulevani äidiksi. Ensi hetkestä oli silti päivänselvää, että pidän lapsen. Olin raskaudesta superylpeä. Olin miettinyt, mihin suuntaan lähtisin, ja nyt oli uusi suunta elämälle."

Raakel palaa Suomeen. Elämä lapsen afrikkalaissyntyisen isän kanssa on mahdotonta, mutta kun tytär Poujou syntyy kesällä 1991, Raakel omistautuu äitiydelle.

Äidin keittiö aina auki

Kun Raakel nyt katsoo perheen vanhoja valokuvia, häntä naurattaa. Yksi lapsi syöttää toiselle sormiaan. Joku irvistää niin hurjasti kuin osaa. Kolmas puristaa kädessään keksiä, jolla hänet on lahjottu kuvaan. Kaiken keskellä kuvissa hymyilee vaihtelevan ylipainoinen Raakel, mutta kiloilla ei ole niin väliä. Pääasia, että hän näyttää onnelliselta. Että hän on yleensä ollut onnellinen.

Poujou on alle vuoden, kun Raakel alkaa seurustella näyttelijä Nicke Lignellin kanssa. Vuoden kuluttua syntyy Joel, siitä alle puolentoista vuoden päästä kaksoset Edith ja Greta. Neljä lasta reilussa kolmessa vuodessa.

Syksyllä 1997 Lignellit muuttavat maalle, puutaloon Sipoon Talmaan. Sinne syntyy kuopus Eliel

Raakelilla on jatkuvasti syli ja pesukone täynnä, loputtomasti spagetti bologneseja, synttärikakkuja ja lapsilta salaa napsittavia irtokarkkeja. Toisinaan hän syö viikon vain kaalikeittoa tai laskee Painonvartijoiden pisteitä, pudottaa kymmeniä kiloja ja saa ne takaisin.

"Ehkä olen tarvinnut tällaista, että en olisi liian omahyväinen. Että en ajattelisi, että katsokaas tätä loistoäitiä!"

Välillä Raakel juoksee viulukotelon kanssa autoon ja ajaa soittokeikalle. Kuopus on kaksivuotias, kun Raakel lähtee vakitöihin. Hänet valitaan keväällä 2001 Uuden musiikin orkesterin toiminnanjohtajaksi ja perustamaan jazz-klubia. Töitä on ylettömän paljon. Kun klubi seuraavana syksynä avataan, Raakel jää uupumuksen vuoksi ensin sairauslomalle ja sitten irtisanoutuu.

Sen jälkeen on taas freelancer-töiden ja lasten aika. Lompakossa on aikataulu lasten harrastuksista, ja siitä Raakel tarkistaa, missä äidin pitää milloinkin olla. Joululahjaksi tulee keittiöön sopiva kyltti: ”Äidin keittiö on auki 24 tuntia”. Kaikki viisi lasta tarvitsevat äitiä ja Raakel tarvitsee heitä.

"Uhrauduin  var­masti, mutta nautin siitä. Olen onnellinen, että olen antanut aikaa perheelle ja lapsille. Niitä vuosia en kadu yhtään. Mutta vähän parempaa huolta olisin voinut pitää itsestäni."

Neljän lapsen vanhemmat menivät naimisiin 1995. Ennen häitä Raakel liittyi kirkkoon, kastettiin ja konfirmoitiin. Kummisedäksi tuli se aikuinen, joka oli paikalla. Siis Nicke.

 

Liian raskaat vuodet

Elämä kantaa. Niin Raakel Lignell on aina uskonut. Nelikymppisenä hän alkaa epäillä.

"Onneksi nuorena ei tiedä, mitä kaikkea voi tulla vastaan. Niin elämän kuuluukin mennä."

Vuoden 2006 viimeisenä päivänä Nickeä ja hänen äitiään vastaan tulee rattijuopon kuljettama auto. Nicke loukkaantuu kolarissa pahoin.

"Menettämisen pelko oli aivan hirveä. Siitä jäi epävarmuus ja huoli senkin jälkeen, kun Nicke oli jo toipunut."

Seuraavana kesänä Raakelin isä saa monennen sydäninfarktinsa. Ohitusleikkauksen jälkeen hän on viikkoja sairaalassa kriittisessä tilassa.

Aviomiehen ja isän sairaalajaksojen väliin osuu Raakelin osallistuminen television Elämä pelissä -ohjelmaan. Huonompaa aikaa paremmalle elämänhallinnalle ei voisi olla.

"Siinä minä olen tv-kameroiden edessä läähättämässä Senaatintorin portaita ylös 70-vuotias teräsmummo kirittäjänä."

Ohjelman tavoite on saada Raakel voimaan paremmin ja pudottamaan painoaan. Hän lihoo ohjelman aikana monta kiloa. Lihominen ei jää siihen eikä vointi parane. Päinvastoin. Pahin on vielä edessä.

Esikoinen Poujou sairastuu vakavasti. Lapsen sairastuminen on Raakelin suruista suurin.

"Minulle on niin ominaista se omistautuminen. Vaikka kuinka haluaisin tehdä lapseni eteen kaikkeni, en voi elää toisen elämää."

Raakel ei ole koskaan ollut äitinä yhtä neuvoton ja peloissaan kuin viiden viime vuoden aikana. Eikä hän ole koskaan syönyt yhtä paljon. Syömisellä ei ole enää paljonkaan tekemistä rakkauden kanssa vaan valtavan hädän. Syömällä aina lisää leipää pullaa pastaa sipsejä karkkia Raakel saa itsensä niin turraksi, että ei hetkeen tunne mitään.

"Ehkä olen tarvinnut tällaista, että en olisi liian omahyväinen. Että en ajattelisi, että katsokaas tätä loistoäitiä! Että minä ainakin olen antanut aikaani lapsille, ollut kotona ja tarjonnut kotiruokaa. Niin olen tehnyt, ja silti olen välillä äitinä täysin avuton."

Raakel ei enää soita viulua eikä jaksa käydä kävelyillä. Huono olo huipentuu kolmeen keuhkokuumeeseen. Niiden jälkeen Raakel ei pysty täyttämään tiskikonetta huilaamatta välillä.

"Ymmärsin, että pian putoan kaikilta."

Elämäntapamuutos ja laihduttaminen on ainoa vaihtoehto. 1. syyskuuta 2010 on niin paha olla, että Raakelin on pakko yrittää pelastaa itsensä.

"Kun olen itse paremmassa kunnossa, huolet eivät kaada koko purtta. "

Raakel raskaimpina aikoinaan 2009, vähän ennen elämänmuutosta.

 

Pelon selättäjä

Raakelin saamat viestit ovat koskettavia, ja niitä on käsittämättömän paljon. Sen jälkeen, kun Raakel vuosi sitten tuli julkisuuteen 50 kiloa aiempaa kevyempänä, tuhannet tavalliset, ylipainoiset suomalaiset ovat ottaneet häneen yhteyttä. Kysyneet, mitä pitäisi syödä ja olla syömättä, kuinka kaventaa reisiä ja kestää häpeää, miten voida paremmin.

Heidän vuokseen Raakel on elämänmuutoksestaan puhunut, kiertää luennoimassa ja julkaisee pian Raxun remppa -kirjankin. Sen naisen vuoksi, joka kertoi kehdanneensa viimein mennä kuntosalille, koska Raakelkin kehtasi. Ja sen, joka laittoi jääkaappinsa oveen Raakelin kuvan, koska saa siitä uskoa oman elämänsä muuttamiseen.

Lignellien oman jääkaapin ovessa ei ole Raakelin kuva vaan Vera-koiran. 

Kulhossa olohuoneen pöydällä on suklaakarkkeja. Ennen Raakel olisi syönyt ne viimeistään perjantaina telkkaria katsoessaan. Nyt hän syö sen sijaan marjarahkaa.

"Miten olen inhonnut tällaista puhetta! Marjarahkat ja endorfiinikoukut, lässyn lässyn. En tiennyt, mitä endorfiinikoukku edes tarkoittaa."

Nyt hän tietää: sitä hyvää oloa, jota jumppaamisesta saa. Jota tekee mieli aina vain lisää niin kuin ennen leipää tai viiniä.

"Ruuan mässyttäminen ja nousuhumala olivat lohtumekanismejani. Olen selvästi addiktoituvaa tyyppiä, ja välillä jumppakin meni överiksi. Siitä tuli vuorostaan paikka, jossa pääsin hetkeksi murheista."

Omistautumisen vuosien jälkeen on ollut luopumisen aika. Raakelin isä kuoli viime pääsiäisenä. Raakel ei usko, että selviää ikävästä koskaan, mutta jaksaa nyt elää sen kanssa. Siitä hän on iloinen, että isä ehti nähdä tyttären taas soittavan viulua.

Kun esikoinen Poujou muutti vuosi sitten kotoa, Raakel itki kaksi kuukautta. Ei vain Poujouta vaan sitä, että Joelkin lähtee armeijaan, kohta kaksosetkin kai jonnekin.

"Meidän seitsemän hengen yksikkö ei enää ole koko ajan tässä, ja siitä luopuminen oli aluksi hirveän vaikeaa. Olen vuosikausia takertunut liikaakin toisten tarpeisiin. Ehkä opin lohduttajaksi jo lapsena. Nyt olen oppinut pitämään itseänikin tärkeänä."

Seesteistä elämä ei ole vieläkään, ei esikoisella eikä siis Raakelillakaan. Enää pelko vain ei lamaannuta.

"Kun olen itse paremmassa kunnossa, huolet eivät kaada koko purtta. Kroppani voi tehdä asioita, joita en olisi ikinä uskonut. Se tuo valtavasti iloa ja rohkeutta."

Viime keväänä Raakel matkusti Mikkeliin. Hän kävi isän ja siskon haudalla ja ajoi yli 30 vuoden taakse, lapsuuden mökkirantaan. Rannassa Raakel muisteli, mitä on silloin ajatellut, millainen tyttö on ollut.

"Tajusin, että alan tulla takaisin siihen mistä lähdin."

Se Raakel oli rohkea ja uskoi, että jotenkin elämä aina lutviutuu. 

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."