Riina, 40, synnytti lapsen ja antoi sen pois. Tässä jutussa hän kertoo, miltä se tuntuu.
"Monet luulevat, että adoptioon lapsensa antavat äidit ovat nuoria ja syrjäytyneitä. Minulla on mies, vakituinen työ ja kaksi esimurrosikäistä lasta.
Kun pari vuotta sitten tein positiivisen raskaustestin, ensimmäinen tunne oli kuitenkin: Voi ei, ei näin pitänyt käydä.
Sitten alkoi pelottaa.
Olin jo 38-vuotias. Ajattelin, etten jaksa pitää lapsestani huolta, kun hän tulee murrosikään. Oma murrosikäni oli hankala.
Lisäksi miehelläni on vuosia sitten ollut alkoholiongelma ja pelkäsin, että vaikeudet toistuvat.
MONTA KUUKAUTTA MIETIN, mitä tekisin. Itkin paljon. Kaikki vaihtoehdot siinä punnittiin.
Alkoi tuntua, että voisin antaa lapsen jollekin pariskunnalle, joka on odottanut lasta pitkään. Mieheni sanoi, että saan itse päättää.
Kun olin päättänyt antaa lapsen adoptioon, kerroin siitä myös lapsille. Nuorempi sanoi, että ihan sama. Vanhempi olisi halunnut pikkusisaruksen kotiin, mutta tottui ajatukseen.
Ajattelin, että teen lapsen kannalta parhaan ratkaisun.
MIES OLI MUKANA synnytyksessä. Lapsi näytti esikoiseltani. En imettänyt, mutta silittelin.
Ajattelin, että teen lapsen kannalta parhaan ratkaisun. En ole ikävöinyt lasta.
Kun minulta kysyttiin, mitä toivon adoptiovanhemmilta, paperille oli vaikea kirjoittaa mitään. Rakkautta, sitä kai eniten.
Olen kertonut raskaudesta ja adoptiosta aika avoimesti. Töissä ihmiset jaksoivat pari päivää kauhistella: miten voit, ai kamalaa. Sitten käskin heidän lopettaa. He eivät voi ymmärtää.
Sukulaisille kerron, kun tulee sopiva tilaisuus.
En ole kertaakaan katunut päätöstäni.
OLEN TAVANNUT LAPSEN vanhempineen kerran. Hän oli silloin puolivuotias. Voi miten se jännitti.
Aika pian jännitys katosi. Tuntui vähän kuin olisin ihastellut ystäväpariskunnan vauvaa. Mieskin sanoi kotimatkalla, että ihan tavallisia, tatuoituja ihmisiä, tulemme varmasti juttuun.
Tapaamme jatkossakin. Vanhemmat näyttivät onnellisilta. Ajattelin, että se on minun ansiotani.
En ole kertaakaan katunut päätöstäni.
Toivon, että adoptioäiti kertoisi lapselle rehellisesti, kuten asia on: asun muualla enkä ole äiti, mutta rakastan lasta.
Olen tatuoinut kahden vanhemman lapseni nimet olkaani, kohta lisään nuorimmankin. Vaikka muistan hänet kyllä muutenkin joka päivä."
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2016.
