Lauran kotoa mukaan ottamat tavarat mahtuivat pariin Ikea-kassiin.
Lauran kotoa mukaan ottamat tavarat mahtuivat pariin Ikea-kassiin.

Evakkojoulusta tuli Lauralle kaunein, minkä hän muistaa. Siinä ei ollut mitään ylimääräistä, vain hauras usko, että kaikki järjestyy.

Muistot tulevat joka vuosi lokakuussa, kun näen ruokakaupassa ensimmäiset joulusuklaat. Ensimmäinen ajatukseni on vapaus. Olen vapaa, sillä minun jouluuni ei enää liity yhtään asiaa, jotka minun olisi pakko tehdä. Olen vapaa kaikista jouluun liittyvistä odotuksista. Heti vapaudentunteen jälkeen tulee kaipuu. Koti-ikävä. 

Päivä, jona lähdimme kodistamme, oli koulujen joulujuhlapäivä. Aikaa on kulunut muutama vuosi, mutta muisto tuntuu tuoreelta.

Sillä kertaa en mennyt koululaisten kanssa joulujuhlaan, koska minun ei tehnyt mieli olla ihmisten joukossa. Menin nelivuotiaan poikani kanssa naapurin mummon luo kylään. Yhteisten vuosien aikana meistä oli tullut toisillemme tärkeitä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuntui lahjalta saada laittaa mummolle joulua.

Tupa oli tuttu. Keittiön pyöreän pöydän ääressä olimme monta kertaa juoneet teetä ja ihmetelleet pihlajanmarjojen määrää, seuranneet pikkulintuja lintulaudalla ja katselleet, näkyisikö tiellä kulkijoita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuona päivänä koristelimme joulukuusen. Kuopukseni sai valita ripustettavat koristeet vanhan puusohvan laatikosta. Kuusenkynttilät olivat ikivanhat, pienet ja sirot. Minä laitoin latvaan tähden, ja mummo kertoi kuopukselleni Beetlehemin tähdestä, joka ensimmäisenä jouluyönä näytti tien tallin suojaan.

Kun kuusi oli koristeltu, ripustimme jouluverhot ikkunoihin ja laitoimme pöydälle jouluisen kerniliinan. Liinakin oli ikivanha ja siinä oli tonttuja. Tuntui lahjalta saada laittaa mummolle joulua.

Ikuinen korvatulehdus

Olimme muuttaneet mummon naapuriin, vanhaan kansakouluun 10 vuotta aiemmin. Meillä oli narisevia lankkulat­tioita, pönttöuuneja, kasvava perhe, hevosia, lampaita ja kissoja. Perhe-elämän ohessa elimme remonttielämää.

Yhdellä lapsista tuntui olevan ikuinen korvatulehdus, ja esikoisemme sai astmadiagnoosin. Itsekin huomasin työmatkoilta kotiin tullessani oireita, jotka herättivät koko ajan kasvavan huolen.

Tiesin, että joutuisimme lähtemään kotoamme pysyvästi.

Odotin seitsemättä lastamme, joten aistin ehkä herkemmin kuin ennen.

Lähtiessäni joulujuhlapäivänä naapurista olisin halunnut sanoa mummolle, että tulen taas joulupäivänä, mutta tyydyin vain kertomaan, että lähdemme jouluksi kaupunkiin.

Tiesin, että joutuisimme lähtemään kotoamme pysyvästi. Olin kertonut mummolle homekoirista, jotka olivat käyneet, ja kosteustutkimuksista, jotka olivat kesken. Tutkimukset ja lukemattomat anti­bioottikuurit olivat sinetöineet lähtöpäätöksemme. Tilanne tuntui umpikujalta.

Rutistimme mummon kanssa toisiamme lujaa, niin kuin aina erotessamme. Mummon sylissä minusta tuntui, että sain olla hetken heikko ja pieni ja kuulla sanat, jotka halusin: Kaikki järjestyy. Poikani suikautti mummolle suukon.

Kotimatkalla kävelimme tutun reitin tallin takaa postilaatikolle. Myrskytuuli tuntui jäätävältä poskipäillä. Puristin poikani pientä kättä lumisessa lapasessa.

Perheellä ei ollut kotia, vain lainaa

Kun joulujuhla päättyi, lapset tulivat kotiin. Annoin heille uudet vaatteet auton takakontista. Samassa paikassa olivat säilössä heidän joululahjansa. Sanoin miehelleni, että vain varmuuden vuoksi.

Otimme kotoa mukaamme vain puhelimet sekä pankki- ja ajokortit. Elämämme mahtui yhtäkkiä pariin Ikean kassiin.

Olimme kodittomia, mutta meillä oli pankille jäätävästi lainaa. Ajattelin kuitenkin, että kukaan ei ollut kuollut. Kukaan ei ollut vakavasti sairas. Perhe oli edelleen yhdessä.

Oli vain meneillään oleva hetki ja hauras usko siihen, että kaikki järjestyy.

Sammutin lastenhuoneen ikkunoista joulutähdet, enkä tällä kertaa miettinyt, jäätyvätkö putket paukkupakka­sissa.

Mies oli vielä töissä, kun lähdin lasten kanssa ajamaan kohti kaupunkia ja joulukotia. Seuraavat kaksi viikkoa meillä oli lainassa paikka, jossa asua. Se oli ensimmäinen evakkoasuntomme.

En miettinyt tulevaisuutta, oli vain meneillään oleva hetki ja hauras usko siihen, että kaikki järjestyy. Joulu tuntui sadulta ja unohduksen mahdollistavalta unelta.

Matkalla evakkokotiin pysähdyimme ostamaan jouluruokaa, eukalyptyksen oksia kukkakaupasta, kynttilöitä, joulukuusen ja siihen valot. Kaikki mahtui juuri juuri autoon. Autoradiosta soi Ave Maria. Hetki tuntui pyhältä.

Se kaikkein kaunein joulu

Jälkikäteen olen ihastellut lapsiani. Sydämeeni sattuu, kun ajattelen, miten paljon heiltä niinä aikoina vaadittiin. Me ihmiset olemme niin kiintyneitä materiaan. Lapseni ikävöivät tietenkin lelujaan, lempivaatteitaan, harrastusvälineitään ja omia huoneitaan. Minäkin ikävöin designlamppuani, päiväkirjojani ja smoothie-konetta.

Lumisen kaupunkijoulun vietimme oman perheen kesken. Se oli ehkä kaunein joulu, minkä muistan. Aloitin aamut pitkällä kävelyllä läpi uinuvan kaupungin. Paluumatkalla hain kauppahallista lämpimiä rieskoja aamupalapöytään.

Kun en huoliltani saanut nukutuksi, katselin ikkunasta yötaivaan tähtiä. Toisinaan taivas oli revontulten värjäämä. Mietin, miten oppisin hyväksymään elämän keskeneräisyyden ja sen, että tämä hyvä hetki riittää.

Eteen nousevasta muurista voikin tulla seinä, johon myöhemmin nojata.

Mietin myös evakkomatkaa tehneitä pakolaisnaisia, joihin olin tutustunut, kun pidin heille ystäväni kanssa käsityökerhoa. Kokoonnuimme joka viikko, ja naisista tuli ystäviäni. Ymmärsin ehkä jotain siitä, mitä he olivat kokeneet. 

Opin jo lapsena, että elämä ei ole aina reilua tai tasapuolista. Samaan aikaan opin, että vastoinkäymiset voivat vahvistaa. Eteen nousevasta muurista voikin tulla seinä, johon myöhemmin nojata. Kun kaikki turha häviää, jäljelle jää se, millä oikeasti on merkitystä.

Tuon muutaman vuoden takaisen joulun suurin oivallus oli ehkä se, että vaikka kuinka ihmiset ympärillä ovat ymmärtävinään, niin eivät he ymmärrä. Ei heidän tarvitsekaan. On ihan normaalia, että samaan aikaan kun sinulla ei ole mitään, tuttava tulee pyytämään apua uuden kotinsa olohuoneen verhovalinnoissa. Vain toinen saman kokenut, ehkä tulipalossa kaiken menettänyt tai koditon, saattoi aavistaa, miltä minusta tuntui.

Aika paljon rakkautta

Asumme nyt kauniissa vuokra-asunnossa, joka on viides kotimme tuon joulun jälkeen. En koskaan enää halua omistaa taloa, jossa asun.

Aina kun nykyään ostan jotain, se ahdistaa. Ymmärrän uusien sukkien tarpeen vasta, kun oikeasti olen sukitta. Kun vauva syntyi, tein ehkä ennätyksen synnytyssairaalan verkkohousujen käyttäjänä. Pidin niitä ainakin viisi viikkoa, koska en ollut valmis ostamaan mitään väliaikaista.

Ehkä enemmän kuin menetetyn kodin, muistan tuosta talvesta sen, mitä sain. En ikinä unohda rakkautta, jota perheemme ja ystävämme meille antoivat.

Kaiken konkreettisen avun lisäksi saimme vauvan. Lapsi rakasti kaiken rikki menneen ehjäksi. Annoimme pojan toiseksi nimeksi Angelo, koska hän tuntui meille enkeliltä.

Kirjoittajan nimi on muutettu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla