Huomenna Mika Akkanen julistaa joulurauhan Suomen Turussa. Tässä jutussa hän kertoo, millainen on vähän tavallisempi työpäivä.
Äitini on himomarjastaja, joten aloitin aamuni tänäänkin jugurtilla ja äidin pakastamilla mustikoilla. Heräsin puoli seitsemän, jotta ehdin syödä rauhassa ennen kuin kakarat piti patistaa ylös.
Töissä oli tiedossa virallinen päivä, joten puin ylleni puvun ja punaisen, rauhallisen solmion. Toimenkuvaani liittyy tällainen virkamiespukeutuminen, farkut kuuluvat nuoruuteen ja vapaa-aikaan.
Aamupäivä kului paperiasioissa. Sitten lounastin presidentti Martti Ahtisaaren kanssa, joka oli vierailulla Turussa. Söimme siikaa, se oli oikein kevyttä ja maukasta. Keskustelimme kiinnostavia. Mieleen jäivät presidentti Ahtisaaren sanat: joskus rauhanneuvotteluissa täytyy olla tiukka ja ilkeäkin, jotta saa vaikutettua asioihin.
Joulurauhanjulistuspergamentin nykyinen versio on vuodelta 1956. Sitä säilytetään kassakaapissa.
Työpaikalla kaivoin kaupungin kassakaapista esiin pergamentin, jolle joulurauhan julistamisessa luettava teksti on kirjoitettu. Pergamentti oli lähdössä näyttelyyn, joten sitä piti vähän mittailla.
Kun viime vuonna pääsin ensimmäistä kertaa julistamaan joulurauhan suorassa televisiolähetyksessä, nuorin lapseni kommentoi, että arvaa, hävetäänkö me sua. Keskimmäinen taas totesi: ”Ootko nyt julkkis, sehän on makeeta.”
Pidin selkärangan jäykkänä kotimatkalla. Oli hirveä kiire, mutten koukannut pikaruokalan kautta, vaan päätin tehdä lapsille kalakeittoa. Sopasta tuli ihan hyvää ja sakeaa, sellaista välimerellistä.
Ruuan jälkeen olikin jo tavallinen kiire. Keskimmäinen tytär lähti jalkapalloharkkoihin, isosiskon ja pikkuveljen heitin Turkuun elokuviin. Saatoin vähän korottaa ääntäni siinä. Ärsyynnyin, kun taaskaan ei ollut sovittu tarkasti, mihin aikaan lähdetään ja kuka hakee. Olisin halunnut kellonaikoja.
Jälkeenpäin kadutti. Olisi pitänyt sanoa pehmeämmin.
Lasten mielestä hoppuilen liikaa. Kerään kuulemma lautaset tiskikoneeseen, kun syöjällä on viimeinen pala ruokaa vielä haarukassa.
En ole pedantti, mutta olen vastuuntuntoinen.
Illemmalla purin parvisängyn, koska sille oli löytynyt netistä ostaja. Kuopuksemme on siirtynyt teiniluokkaan, ja hänen huoneensa remontoidaan tilanteen tasalle. Ilahduin, kuinka miehekkäästi poika malttoi luopua pikkulapsen romuistaan, vanhoista Akkareista ja Bakuganeista. Olin vähän pelännyt, että hän haluaa säilyttää kaiken.
Remontin suunnittelu herkisti. Välillä ihan itkettää ajatella, kuinka isoja lapset jo ovat. Mutta samalla on niin kaunista katseltavaa, kun oma lapsi löytää itsensä.
Kymmenen uutisten jälkeen kaadoin itselleni lasin konjakkia ja menin sänkyyn. Vaimo oli kotiutunut ja jäi lukemaan aamun lehteä.
Ennen nukahtamista ajattelin ensin, että vaikka soppa ei ollut täydellistä, onneksi saan tehdä ruokaa perheelleni. Sitten vielä: huomenna on perjantai-ilta, laitanpa silloin takkaan tulen.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2014.
