KK:n klassikkotarinat

Saatte valita puheenaiheen itse. Voitte sanoa sen, mikä on jäänyt sanomatta tai jakaa sen, mitä olette oppineet. Puhukaa mistä tahansa, päivänkakkaroista tai peloistanne, mistä vain huvittaa. Ja Leena, Markku, Harri, Pauli ja Aino puhuivat. He sairastavat parantumatonta syöpää ja elävät elämänsä viimeisiä vaiheita Pirkanmaan hoitokodin potilaina. Kaikki viisi halusivat puhua samasta aiheesta. Eivät kuolemasta, vaan jostakin sitäkin vahvemmasta: perheestään.

Juttu on julkaistu alun perin Kodin Kuvalehdessä numero 5/2013.

Markku Kallio, 58

Talon kun näkisi pystyssä

Olen sellainen mies, että kun jotain päätän, teen sen. Vaikka munuaissyöpäni ennuste on huono, ei minua tässä huutokaupassa ihan ensimmäisenä myydä. Olen päättänyt elää täysillä loppuun asti. Jos jää nurkkaan ruikuttamaan, ei se siitä kummene.
Nyt kuntoni on huonontunut. Pian en enää pysty asumaan nykyisessä kodissamme. Siksi tilasin juuri talopaketin. Sellaisen avaimet käteen -talon, jossa on vain yksi kerros. Vanha, kolmikerroksinen puutalomme puretaan, ja uusi talo on valmis kesään mennessä.
Hartain toiveeni on, että ehtisin nähdä talon pystyssä. Sitten kaikki olisi hyvin. Ei olisi mitään huolta enää.
En tiedä uskallanko tulla katsomaan, kun kaivinkone ilmestyy pihaan. Siinä voi silmänurkka kostua. Niin hirveästi olen tehnyt hommia talossa, korjannut ja laittanut. Se talo on ollut minun ja vaimon koti 35 vuotta. Siinä talossa tyttäremme on syntynyt ja kasvanut.
Haluan silti, että se puretaan. Tämä tauti on viemässä liikuntakykyäni. Rintalastani on tuhoutunut, ja siksi kävelen kuin vanhus. Oireet alkoivat Markku-liiton syysjuhlissa pari vuotta sitten. Pisti rinnasta, selkäpuolelta. Diagnoosin sain samana jouluna.
Enää en pysty tekemään mitään. Vaikka pärjäilen yhä kotona ja käyn täällä hoitokodissa vain kerran viikossa, en minä pidemmän päälle kolmikerroksisen talon rappusia voi rampata.

Talopakettiin kuuluu sähkölämmitys. Se minua vähän harmittaa. Olen ammatiltani lämmitysalan urakoitsija, ja olisin itse valinnut eri lämmityssysteemit. Ei voi mitään. En nyt viitsi ruveta niitä kauheasti muuttelemaan, kun en pysty itse auttamaan yhtään. Onneksi vanhan talomme vesi-ilmalämpöpumpun voi kytkeä uuden talon järjestelmään.
Olen aina uskaltanut tehdä isoja päätöksiä. 90-luvun pahimpaan lama-aikaan kävin katsomassa yhtä parin sadan neliön hallia. Työtilaksi sitä ajattelin, minulla kun oli sellainen yhden miehen osakeyhtiö. En ollut hallissa edes viittä minuuttia, kun jo pirautin pankin äijälle. Sanoin, että jos järjestät lainan, asia on puoleltani selvä.
Niin se sitten oli. Otin riskin ja pärjäsin. Kyllä minä siitä pientä ylpeyttä tunnen. Isävainaakin oli lämmitysalan miehiä.
Työelämässä haaveilin aina, että kun tulee 58 vuotta täyteen, jään vapaaehtoiselle eläkkeelle. No, sen haaveen tosiaan toteutin. Ensi kuusta alkaa eläke juosta. Mutta en minä arvannut, että syövän vuoksi jäisin.

Yhtenä aamuna katsoin telkkaria. Siellä oli kaksi entistä pultsaria, jotka oli nostettu tolpilleen yhteiskunnan varoilla. Hyvä niin. On hienoa, että ojasta voi nousta. Itse en ole mikään viinamies. Olen yrittänyt elää hyvin ja kunnollisesti, kaikkeni olen yrittänyt, ja tämä on sitten se palkinto.
Katkeruutta en tunne. Mutta sen olen huomannut, että ei tämä maailma oikeudenmukaisesti kulje.
Ensin vaimo vastusteli taloprojektiani. Onhan se hirveä ruljanssi muuttaa, pakata ja siirtää kaikki tavarat. Mutta hän saa päättää uuden talon värin ja sisustuksen. Minulla ei ole niihin sanomista.
Vanha talomme on rakennettu 30-luvun vaihteessa. On se jo ikänsä elänyt. Pelkään, että kun minusta aika jättää, talosta löytyisi hometta tai muuta vikaa. Sittenpä vaimo pulassa olisi, ei saisi sitä myytyä millään. Jos vaimo taas päättää joskus myydä uuden talon, siitä hän saa kunnon hinnan. Jäisi ehkä tyttärellekin jotakin. Olisi molempien selusta turvattu.
Että jos oikein ajatellaan, voi tämän talohomman niinkin nähdä, että tämä on meikäläisen rakkaudenosoitus.

Leena Rauska, 65

Olisinpa hemmotellut itseäni

Eilen illalla huoneeni ovi kävi. Oli jo myöhä, melkein yö. Pelästyin. Kuka tähän aikaan tulee?
Poikanihan se sieltä tupsahti. Hän halusi vain tulla sanomaan minulle hyvää yötä. Juuri sellainen hän on. Ajelee tänne iltaisinkin, koska haluaa sanoa hyvää yötä. Huolehtii hienosti kolmesta lapsestaan ja vaimostaan, asettaa perheensä aina etusijalle ja ottaa pikkuiset mukaan menoihinsa.
Poikani on ainut lapseni. Nyt hän on hyvä isä ja aviomies. Mistään muusta en ole elämässäni yhtä ylpeä. Mikään muu ei ole enää tärkeää.
Olen kiitollinen myös ihanasta miniästäni. Vaikka hän käy töissä ja hoitaa lapsiaan, hänellä on aikaa ja voimia pitää huolta minustakin.
Vielä viime kesänä olin täysin terve. Tai luulin olevani. Elokuun lopussa lääkäri ilmoitti, että minulla on parantumaton syöpä. Se oli alkanut virtsateistä, mutta levinnyt selkärankaan. Hoidot eivät auta, joten ne on lopetettu.
Jouluviikolla huomasin, että yksi kotini lampuista oli kummasti himmentynyt. Vaihdoin sen, mutta huone pysyi yhtä hämäränä. Vika olikin silmissäni. Parissa viikossa sokeuduin lähes kokonaan. Nyt näen pelkkää pimeää.
Tuntuu kiusalliselta olla yhtäkkiä niin avuton. Olen tottunut olemaan sisarusparveni vanhin, isosisko, hoivaaja, äiti ja mummu. Olen aina ollut se, joka auttaa. En se, jota autetaan. Olen sopeutunut silti. Ihminen sopeutuu kaikkeen.

Tammikuussa muutin hoitokotiin. Olin onnekas, kun pääsin tänne. Aina kun pyydän hoitajilta apua, heidän äänestään kuuluu hymy.
Joka kerta kun sairaanhoitaja Katja astuu huoneeseeni, hän alkaa laulaa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa. Vaikka en näe, tiedän heti, että Katjahan se siinä. Sitten laulamme yhdessä. Se on yhteinen, hassu tapamme. Pieni asia, joka piristää päiväni.
Katja tietää, että rakastan musiikkia. Erityisesti oopperaa. Kun istun konserttisalissa ja kuuntelen oopperaa, musiikki vie minut mukanaan niin, että unohdan muun maailman. Oopperasta ei puutu mitään, siinä on kaikki: laulu, soitto, puhe, puvut, juoni, lavasteet. Suosikkini ovat Aida ja Taikahuilu.
En halua puhua työstäni. Se ei tunnu nyt tärkeältä. Puhutaan mieluummin harrastuksistani. Niitä minulla on ollut ihan liikaa. Olen ollut aktiivinen, pyörinyt puuhanaisena kaikkialla. Liikuntahullukin olen ollut. Olen pyöräillyt, sauvakävellyt, lenkkeillyt ja hiihtänyt pitkin Pyynikkiä.
Jossain vaiheessa harrastaminen lipsahti suorittamisen puolelle. Menin ja tein, koska kunnon ihmisen pitää mennä ja tehdä.
Jos voisin tehdä jotain toisin, yrittäisin olla vähemmän kunnollinen. Hemmottelisin itseäni enemmän. Jättäisin osan harrastuksistani pois. En säntäilisi, olisin vaan kotona. Nauttisin.
Toisaalta harrastusteni ansiosta sain paljon ystäviä. Joka päivä joku kavereistani käy minua täällä katsomassa.  
En kökötä laskemassa, koska elinpäiväni loppuvat. Odotan innokkaasti huomista. Ajattelen vaikka, että aamulla pääsen saunaan tai illalla aulassa järjestetään konsertti. Kun keskityn päivään kerrallaan, jaksan hienosti.

Eniten mietin lapsenlapsiani. He ovat nyt 8-, 6- ja 3-vuotiaita, mahtavia pikkuihmisiä. Tietävät mitä tahtovat, mutta osaavat käyttäytyä. Olen onnellinen, että olemme saaneet asua lähekkäin ja viettää niin paljon aikaa yhdessä. Mutta olisin halunnut vielä enemmän, monta yhteistä vuotta lisää.
Kaipaan kaikkea sitä tavallista: että saisin taas kuskata lapsia kouluun, kerhoon ja soittotunnille. Haluaisin vain olla yhdessä, siinä vieressä. Onneksi lapsenlapseni kyläilevät luonani joka päivä.
Vanhin pikkupojista tietää, että mummu on hoitokodissa eikä pääse enää pois. Kun kerran yritin lohduttaa häntä, hän tokaisi: Kuule mummu, ei kaiveta ikäviä asioita.
Minusta se oli hauskasti sanottu. Sen jälkeen emme ole kaivelleet. Muistelemme vain kaikkea sitä kivaa, mitä olemme yhdessä puuhanneet.
Joskus mietin, kuinka kaikki päättyy. Kauanko tämä vielä kestää, ja mitä minulle sen jälkeen tapahtuu.
Mutta kuolemaa en pelkää. Tämä on ollut hyvä elämä. Minun elämäni. Olen saanut niin paljon, ollut niin monessa mukana.
Elän nyt, tässä hetkessä ja tässä paikassa. Tässä minun on hyvä.  
Voin odotella kaikessa rauhassa.

Harri Valkama, 61

Hakkasin vaimolle halot valmiiksi

Kysytpä mitä vaan, vastaus on aina vaimo. Vaimon vuoksi olen vielä hengissä. Vaimon vuoksi en ole luovuttanut. Vaimon vuoksi syön ja herään.
Tapasimme sairaalassa 37 vuotta sitten. Minulla oli mahahaava, kun olin jo nuorena sellainen stressaaja, ja vaimo oli töissä sairaalan keittiössä. Hän oli minua seitsemän vuotta nuorempi. Niin kaunis, ihan uskomaton.
Meillä on sama syntymäpäivä, 25. huhtikuuta. Olemme molemmat härkiä. En usko horoskooppeihin, mutta on meissä samaa sitkeyttä. Jos vaimolla on kädessään haarukka ja hän väittää sitä veitseksi, väitän jääräpäisesti vastaan. Mutta jotenkin vain käy niin, että lopulta haarukka muuttuu veitseksi.
Sairastan keuhkosyöpää. Se on peräisin asbestipölystä, jolle ehdin altistua työssäni 35 vuotta. Työskentelin ensin tehtaassa, sitten 27 vuotta linja-autonkuljettajana. Kun sain diagnoosin, lääkäri antoi minulle vuoden elinaikaa. Olin varma, että en näkisi ensimmäistäkään lastenlastani.
Nyt pojantyttäreni Saara on kuusivuotias. Olen hengissä jo seitsemättä vuotta, ja tässä välissä on syntynyt kaksi muutakin lastenlasta: Ville, 3, ja Arttu, 3.
Villeltä sain tämän lentokoneenkin. Hän oli tehnyt tämän itse tarhassa. Tuolla ovella hän seisoi, piteli tätä kädessään ja sanoi: Jos jäät pappa tänne yöksi, saat leikkiä tällä.
Laskin sängynnojaa alaspäin ja näytin, että katsos kuinka kone ottaa vauhtia. Kun Ville oli lähdössä kotiin, huomasin, että hänen teki mieli ottaa lentsikka mukaansa. Hän jätti sen silti.

Ilman vaimoani en eläisi. Olisin antanut periksi, kun kivut ovat olleet kovimmillaan. Hoitokodissa olen asunut viikon. Täällä lääkitystäni muutettiin, ja kipuni hävisivät heti. Olen siitä niin kiitollinen, etteivät sanat riitä. Viikossa kuntoni on kohentunut niin, että ajattelin lähteä huomenna viikonlopuksi kotiin lomalle.
Heti kun sain diagnoosini, aloin jauhaa vaimolle kuolemasta. Hän kuunteli, mutta tilasi meille samalla etelänmatkan. Vaimoni mielestä joka asiassa on kaksi puolta: hyvä ja huono. Hän uskoo aina hyvään. Alusta asti hän on uskonut, että pysyn hengissä. Niinpä olen pysynyt.
Vaimolta olen oppinut, että ei kannata elää vain päivä kerrallaan. Pitää haaveilla, suunnitella seuraavaa juhannusta ja joulua. Hän on järjestänyt juhlia ja ilmoittanut meidät mukaan kaikkien mahdollisten sukulaisten ja kavereiden 50- ja 60-vuotiskekkereille. Joka kerta olen sanonut, että en tule. Ja joka kerta olen mennyt. Siksi keikun yhä tässä.
Viime vuoden vaimo on ollut virkavapaalla lastenhoitajan työstään ja hoitanut minua kotona. Jossain vaiheessa hän oli kolme kuukautta töissä. Niiden kolmen kuukauden aikana laihduin yli kymmenen kiloa. Lopetin syömisen kokonaan. Kun vaimo ei ollut kotona, en vain saanut ruokaa alas.
Ruokahalua minulla ei ole vieläkään. Mutta kun vaimo sanoo, että nyt syöt, minä syön. Otan pari perunaa, ja vaimo kehuu, että hyvä kun otit.

Vanhassa omakotitalossamme riittäisi kyllä hommia. Yhdessä olemme remontoineet ulkovuoren, rakentaneet uuden keittiön ja terassin. Vaimo on näppärä, maalannut seinistä joka sentin.
Olen hakannut vaimolle halot valmiiksi. Niitä on nyt 30 kuutiota. Hirveä pino, riittää ainakin neljäksi vuodeksi.
En minä itseäni enää sure. Suren muita, kaikkea hassuakin. Eräänäkin päivänä tuli mieleeni, kuinkahan vaimo pärjää, kun hän ei osaa käyttää porakonetta. Ja sitten ajattelin, että onhan meillä on kaksi poikaa. Tietenkin ne auttavat.
Ei minulla ole hätää. Hyvin ne täällä pärjäävät. Minun vaimoni on selviytyjä.

Pauli Ruponen, 77

Jokin Eevassa minuun pärähti

Pauli: Haluan puhua Eevasta. Eeva on minun vaimo. Hän pitää minusta huolta, tämä keuhkosyöpä kun ei minusta lähde. Jos menee hetki, että en näe Eevaa, huudan: missä se akka nyt on.
Eeva: Johan se kumma olisikin, jos en mieleesi tulisi. On tässä sentään oltu 48 vuotta aviossa.
Pauli: Eikä juna ole suistunut raiteiltaan vieläkään.  
Eeva: Tapasimme kesällä Kokkolassa, Mokkamotin kahvikuppilassa, kun minä olin 20 ja Pauli 29. Jouluna olimme jo kihloissa. Jotakin Paulissa vaan oli. Yhtään en tiedä mitä, mutta jotakin. Pakkohan siinä oli olla, kun näinkin pitkälle on menty.  
Pauli: En minä tämmöisistä mitään tiedä. Jokin Eevassa kai minuun pärähti. Jotakin siinä vaan oli. Eeva tietää tämmöiset paremmin, kysy siltä.
Eeva: Olen minä kyllä miettinyt, että miksi justiinsa Pauli. Kai se on kohtalo, joka meitä kuljettaa. Ja näkihän Pauli untakin, kun veti ajojensa välillä päiväunia Nesteen varastolla, että hänen pitää ottaa minut vaimoksensa. Ei tässä itsellä ole mitään sanomista. Asiat menee omalla painollaan.
Pauli: Näin on. Päivä kerrallaan, ei koskaan kahta.
Eeva: Vaikuttaa tähän meikäläisen pohjalainen perintökin. Äitini pärjäsi yksin kahdeksan muksun kanssa, kun isä huiteli savotoilla hommissa. Äidiltä opin, että selkää ei käännetä heti ensimmäisestä poikkipuolisesta sanasta. Enkä ole kääntänyt. Vaikka silloin teki kyllä mieli, kun Pauli ajoi nuorena öljyautoa ja minä työskentelin talonmiehenä. Kun hän aamulla lähti, en tiennyt ikinä koska hän palaa. Että jos arvioida pitää, aviomiehenä hän on ollut sellainen keskiverto. Oli niin paljon töissä, että meidän kahdesta likasta vastasin yksin. Aina kun tuli pattitilanne, Pauli sanoi, että kysykää likat äidiltänne.
Pauli: No kun sinä tiedät paremmin.

Eeva: Olen minä Pauliin niin tottunut. Tuollainen se on ollut avioliiton alusta asti. Että jos minä jotain kysyn, hän vastaa vitsillä. Kiertelee vaan, oikein pyörittää.
Pauli: Näin on. Sanon aina, että en minä vaan tiedä.
Eeva: Näistä vaikeista asioistakin kun yritän kysyä. Hautajaisista sun muusta. Että mitä Pauli oikeasti haluaa. Ei irtoa vastausta. Taidanpa tehdä oman pääni mukaan.
Pauli: Saat täydet valtuudet!
Eeva: Onneksi pääsemme joka tiistai tänne hoitokodin päiväkeskukseen. Saan täältä voimaa itsekin, täällä on niin ihanat hoitajat. Taputtelevat Paulia, ja Pauli jaksaa naurattaa niitä.  
Pauli: Kun hoitokotiin pääsee, on kuin paratiisiin astuisi. Heti ovella likat taputtavat selkään ja kysyvät, miten viikko on mennyt. Täällä saa saunoakin rauhassa. Ei ole mihinkään kiire. On minua saunotettu muissakin palvelukeskuksissa, mutta niissä on liukuhihnameininki. Eeva ei minua uskalla enää saunottaa, kun kerran pökräsin lauteille. Täällä ne kantavat saunaan jokaisen, joka haluaa. Vaikka sitten paareilla.

Eeva: Niin kauan kuin jaksan, hoidan Paulin itse kotona. Ikinä en sitä heitteille jätä. Vaikka on tämä omaishoitajan työ raskasta. Kaikki kotihommat teen yksin, koska Pauli ei jaksa muuta kuin katsoa telkkaria.
Pauli: Salkkarit on meidän suosikki. Kun se loppuu, tulee päivän paras hetki: sammutetaan valot ja mennään yhdessä nukkumaan.
Eeva: Mistään emme enää puhu. Kun on oltu näinkin pitkään yhdessä, kyllä siinä on tärkeimmät asiat tullut kerrottua toiselle jo. Juttua ei enää vaan riitä.
Pauli: Sitä kyllä ihmettelen, että nykynuoret eroavat heti, kun ensimmäinen penska syntyy. Vaikka en minä niitä neuvoa osaa. Päivä kerrallaan vaan.
Eeva: Ei me mitään romantiikkaa olla harrastettu, eikä muutakaan. Paitsi Tampereen talviuimareissa oltiin 25 vuotta.
Pauli: Se olikin Eevalle ihan huumetta. Että nyt mennään Pauli avantoon!
Eeva: Nyt kun olet sairas, en minäkään uimaan lähde. On jäänyt jo monta vuotta väliin.
Pauli: Sinä tarttisit kaverin sinne. Sitä minä olen miettinyt.
Eeva: Tarttisin juu. Miksi sitä yksin avantoon menisi.
Pauli: Vaikka käymäänhän tänne on tultu eikä olemaan. Entinen mieskin sano, kun nimensä oli Nurminen, että älkää panko minua sitten turpeisen alle. Siis Turpeisen.
Eeva: Kuten sanoin, huumorilla Pauli ohittaa vakavat asiat. Mutta ei me kuolemaa pelätä. Ei kumpikaan.
Pauli: Kaikki on tehty mitä on tehty. Tai en minä vaan tiedä. Eeva tietää paremmin, kun se on minun vaimo.

Aino Molin, 84

Veikko vartoo jo

Puhutaan Veikosta. Häntä minä täällä mietin.
Olimme 59 vuotta naimisissa. Tänä vuonna olisi tullut 60 täyteen. Vuosi sitten Veikko kuoli sepelvaltimotautiin. Viimeiset viikot olivat vaikeita, koska hän joutui olemaan sairaalassa. Hän suri kamalasti, että joutui olemaan minusta erossa. Monta kertaa hän kysyi: eikö me äiti enää ikinä saada asua yhdessä? Äidiksi hän minua kutsui. Tai oikeastaan äiriksi, tamperelaisittain.
Onneksi Veikko ei ole nyt tässä. Hän olisi kärsinyt liikaa, ollut minusta niin huolissaan. Tämä munasarjasyöpäni kun ei taida parantua. Nieleminenkin on jo vaikeaa.
Tapasimme VPK:n tansseissa. Veikko oli hauskannäköinen, erottui seinustasta. Komea hän oli vielä vanhanakin, tässä 90-vuotispäiväkuvassakin. En tiedä, miten hän juuri minut huomasi. Mutta tällaisen jutun kuulin jälkeenpäin: Veikon sukulaistäti oli sanonut, että hän oikein ääneen rukoilee, että Veikko ei ainakaan mitään pientä naista rinnallaan taluttaisi.
Minut Veikko valitsi. Olin 27-vuotias ja Veikko 32, ja meillä oli kaikki nuoruuden höpsötykset jo takana.
Saimme tytön ja pojan, ja kasvoimme yhteen. Niin yhteen, että en ole varma, oliko meissä lopulta enää mitään eroa.

Veikko oli hirmuisen kiltti. Toivoisin kaikille yhtä hyvää miestä. Hän ei suuttunut koskaan, mutta loukkaantui herkästi, jos joku sanoi pahasti. Hän tykkäsi esiintyä, ja antoi muille mielellään neuvoja. Pääasiassa hyviä. Musiikkia hän rakasti. Nuorena hän lauloi kirkkokuorossa, vanhempana sotaveteraanikuorossa.
Matkustimme yhdessä Kyprokselle, Unkariin, Saksaan ja Siperiaan, ja vanhoilla päivillämme kolusimme Lappia tuttavapariskunnan kanssa. Matkat lähensivät meitä. Veikko oli aina niin utelias. Vaikka olimme olleet vieraassa maassa vasta pari päivää, hän osasi heti muutaman sanan kieltä.
Veikko oli kiinteistönhoitaja, ja minä työskentelin hänen apulaisenaan. Siivosin ja pidin huolta pankin edustussaunasta. Se oli niin ihana työ, että kun jäin eläkkeelle, minulta pääsi itku.
Minä tykkäsin hoivata, ja Veikko antoi minun hoivata. Ehkä siksi sovimme yhteen.

Joka ilta kun kävimme nukkumaan, Veikko risti kätensä ja lausui Isä meidän -rukouksen. Hänellä oli tapana sanoa, että kun asiat ylhäälle ovat kunnossa, kaikki on hyvin.
Olen itsekin uskonnollinen. En tiedä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta pakkohan tuolla ylhäällä jotain on olla. Mitä, se on arvoitus.
Veikko kuoli 14. helmikuuta. Usein mietin, nukunkohan pois samana päivänä. Minulla on Veikkoa kamala ikävä. Ei mitään erityistä hänessä, koko miestä vaan.
Mitäpä minä pelkäisin. Veikko vartoo jo.

Arvokkaasti loppuun asti

Kodikas, lempeä, saunantuoksuinen. Kaikkea muuta kuin synkkä. Kun vierailee Pirkanmaan hoitokodissa, ennakkoluulot haihtuvat.
Tampereella sijaitseva Pirkanmaan hoitokoti on Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti. Sen potilaat sairastavat pitkälle edennyttä syöpää tai muuta parantumatonta sairautta. Osa potilaista ehtii elää saattokodissa kuukausia, suurin osa vain viikkoja, päiviä tai tunteja. Kerran viikossa hoitokodissa käy joukko potilaita, jotka asuvat kotonaan.
Paikan mottona on: Kun ei ole enää mitään tehtävissä, on vielä paljon tekemistä. Vaikka sairautta ei voida parantaa, oireita voidaan lievittää ja elämänlaatua parantaa. Hoitajat ja lääkärit ovat aina saatavilla, läheiset tervetulleita kyläilemään läpi vuorokauden. Konsertteja ja muuta ohjelmaa järjestetään säännöllisesti, käytävillä kehrää yhteinen Niksu-kissa ja talvipuutarhassa lorisee suihkulähde. Saunanlauteille pääsee halutessaan heikkokuntoisinkin. Vaikka elämää on jäljellä vähän, siitä tehdään mahdollisimman omaa, täyttä ja hyvää.
Saattokotia ylläpitää Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiö. www.pirkanmaanhoitokoti.fi

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numero 5/2013.

Kuvat
Milka Alanen