72-vuotias toimittaja ja kirjailija Maria Schulgin asuu Loviisassa. Hän on ollut luomassa useita kulttuurihankkeita, joista tunnetuin on Loviisan wanhat talot -tapahtuma.
72-vuotias toimittaja ja kirjailija Maria Schulgin asuu Loviisassa. Hän on ollut luomassa useita kulttuurihankkeita, joista tunnetuin on Loviisan wanhat talot -tapahtuma.

Maria Schulginista tuli "rantojen enkeli", nainen, jota ei pelottanut katsoa murhamiehen sydämeen.

"Olin 14-vuotias, kun pesäpallo sokeutti oikean silmäni. Ylioppilasvuonna silmääni tuli sisäinen verenvuoto, jota hoidettiin niin, että makasin kuukausia silmät peitettyinä. Kirjoitin silti erinomaisin arvosanoin ja aloin opiskella kirjallisuutta, taidehistoriaa, psykologiaa ja tiedotusoppia.
Sama vuoto toistui muutaman kerran opiskeluajan alussa.

Kerran maatessani äitini kertoi, että toimittajaisäni oli saanut työstään potkut, vähän ennen eläkeikää.

Sen jälkeen mikään ei ollut enää kuin ennen. Prinsessalapsuuteni, jossa isä luki minulle venäläisiä klassikkoja ja äiti tarjoili voileipiä ja lämmintä kaakaota sänkyyn, ei näyttänyt enää samalta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Isä ei puhunut koskaan potkuistaan, äiti kertoi minulle syyn. Perheellämme oli salaisuus, ja tietoisuus siitä teki oloni epämukavaksi.
En tuntenut enää kuuluvani samaan porukkaan yliopiston muiden opiskelijoiden kanssa. Miten he olisivat suhtautuneet minuun, jos olisivat tienneet totuuden isästäni?

Kuulin ensimmäisen kerran Marraskuun liikkeestä Uppsalan yliopistossa. Liikkeen aktivistit uskoivat, että yhteiskunnalliset epäkohdat olivat syitä alkoholismiin ja rikollisuuteen. He aikoivat järjestää kaikille syrjäytyneille itsenäisyyspäivän varjovastaanoton Eteläsuomalaisen osakunnan tiloissa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sinä talvena 1967 kovat pakkaset olivat vieneet hengen 44 asunnottomalta rappioalkoholistilta, joista osa oli sotaveteraaneja. Asiasta kirjoitettiin myös kansainvälisessä lehdistössä. Tarvitsin tiedotusopin opintojani varten hyvän radio-ohjelman aiheen. Erilainen itsenäisyyspäiväjuhla sekä roskalaatikoihin ja hankeen jäätyvät rappioalkoholistit herättivät uteliaisuuteni.

Kohtasin näitä miehiä ensimmäisen kerran Hakaniemen sillan alla radionauhurini kanssa. Olin toki nähnyt heitä koiraa ulkoiluttaessani ennenkin. He olivat inhottavia, pahalle haisevia ja vähän pelottaviakin.

Rappioalkoholistien tarinat olivat kaukana mukavasta elämästäni.

Kun istuimme saman nuotion äärellä, sain kuulla elämänkohtaloista, jotka olivat tähtitieteellisen kaukana mukavasta porvarillisesta elämästäni.

Illalla, puhtaiden lakanoideni välissä, oloni oli outo. Ajattelin uusia tuttaviani viettämässä yötään pimeässä pakkasessa.
Auttamisenhaluni heräsi. Seuraavat kaksi vuotta omistin asunnottomien alkoholistien avustustyölle.

Olin mukana, kun hätämajoitustila Liekkihotelli avattiin Lauttasaaren sillan kupeeseen. Paikkaa kutsuttiin myös Lepakkoluolaksi. Vanhaan maalivarastoon tulvahti rannoilta, metsistä, kaduilta ja muistakin kaupungeista tuhatkunta asunnotonta, örisevää alkoholiongelmaista.
Sijoitin radio-ohjelmasta saamani palkkion ensiaputarvikkeisiin ja otin tehtäväkseni tutkia alakerran huonokuntoiset. Annoin ensiapua ja ohjasin pahimmat tapaukset yläkertaan, jossa lääkärit Claes Andersson ja Ilkka Taipale pitivät vapaaehtoista vastaanottoaan.

Liekkihotelli oli helvetin esikartano. Tenun haju iski vastaan ovella ja tuntui tarttuvan omiinkin vaatteisiin ja hiuksiin. Siihen sekoittuivat ulosteet, lika ja mädäntymisen haju, kun paleltumat etenivät kuolioiksi.

Olin 24-vuotias sievä tyttö pitkine hiuksineni ja minihameineni. Kun kuljin Liekkihotellin alakerran ensisuojassa, vierelläni kulki aina vartija.
Häntä ei koskaan tarvittu.

Minusta tuli miesten oma Maria, jota he halusivat puolustaa, jos joku ulkopuolinen ei osannut käyttäytyä kunnioittavasti.

Juttelin heille kuin kenelle tahansa, jopa flirttailin. Uskon että sekin herätti miehissä kadonnutta omanarvontuntoa ja palautti mieleen, keitä he sisimmässään olivat.

Koetimme seuloa joukosta heidät, joilla oli halu raitistua.

Koetimme seuloa joukosta heidät, joilla oli halu raitistua ja toimitimme heidät katkolle. Moni selviytyi, osasta tuli elinikäisiä ystäviäni.
Opiskelin yhä mutta vieraannuin opiskelijapiireistä. En jaksanut mukavaa jutustelua, kun kuulin päivittäin järisyttäviä elämäntarinoita rappiolle ajautumisesta mutta myös sieltä nousemisen mahdollisuuksista.

Se oli tavallaan vapauttavaa. Siinä yhteisössä titteleillä tai taustoilla ei ollut mitään merkitystä. Ihminen mitattiin vain ihmisyydessä eikä kukaan ollut kiinnostunut, miksi isäni oli saanut potkut tai edes siitä, kuka hän oli.

Sitten rakastuin Lepakossa raitistuneeseen, taiteellisesti lahjakkaaseen, komeaan mieheen. Suhteemme oli skandaali ja suurta draamaa. Lähdin kotoa vain hammasharja taskussani, ja välit vanhempiini katkesivat muutamaksi vuodeksi.

"Uskoin, että alkoholistin voi rakastaa raittiiksi. Eihän se niin ole."

Asuimme hetken täysin rahattomina ystäväni keittiössä, kunnes sain opintolainan. Mies teki mitä osasi: remontteja, valokuvausta, tauluja.

Minulla oli hyvin naiivi käsitys alkoholismista. Uskoin Marraskuun liikkeen teesien mukaan, että alkoholismi on yhteiskunnallinen sairaus, josta ihminen paranee saatuaan asunnon, työtä ja perheen. Uskoin, että alkoholistin voi rakastaa raittiiksi.
Eihän se niin ole.

Halusin tietää alkoholismista kaiken mahdollisen. Kävin AA:n avoimissa ryhmissä oppimassa. AA:n Sininen kirja ja sen 12 askelta ovat yhä raamattuni. Niiden mukaan tutkit itseäsi, tunnistat itsekkyytesi ja vikasi, tunnustat ne muille, hyvität tekojasi, alat korjata elämääsi.

Franciscus Assisilaisen tyyneysrukous, AA:n tunnuslause, kertoo kaiken: "Luoja, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan".

Vaikkei minulla ole addiktioita, samastun jollain tasolla alkoholistin luonteeseen. Osaan olla hillitön.

Avioliittomme kesti muutaman vuoden eikä se päättynyt viinaan. Mieheni oli hieno, rehellinen ja oikeudenmukainen ihminen. Meitä yhdisti työ, jota teimme asunnottomien alkoholistien hyväksi. Kun aloin kirjoittaa lehtiin kohtaamieni ihmisten elämäntarinoita, myös narkomaanien ja rikollisten, hän kuvasi juttuni.

Saatoin istua keittiön pöydän ääressä kolminkertaisen elinkautismurhaajan kanssa. Ei minua pelottanut, koska tarinat olivat huikeita ja olin pohjattoman utelias.

Seuraavaan työpaikkaani mieheni ei enää kelvannut kuvaajaksi. Uusi työ, kiehtovat ulkomaanmatkat ja uudet kokemukset täyttivät elämäni.

Haastattelin kirjailijoita, taiteilijoita, näyttelijöitä, poliitikkoja ja muusikoita. Minulle sävellettiin poloneeseja ja kirjoitettiin kiihkeitä rakkauskirjeitä. Olihan se imartelevaa.

"Mitä tapahtuu, kun olet lukenut minut kannesta kanteen, mieheni kysyi minulta joskus."

Aiempi täydelliseen rehellisyyteen perustunut elämänkatsomukseni alkoi rakoilla.

Mitä tapahtuu, kun olet lukenut minut kannesta kanteen, mieheni kysyi minulta joskus.
Silloin en uskonut, että sellaista voisi tapahtua, mutta hän tiesi paremmin.
Ero oli tuskallinen. Lähdin, tulin takaisin, sain anteeksi ja lähdin taas.

Saan kiittää Marraskuun liikkeen aikoja, että minusta tuli syvällisiin henkilöhaastatteluihin erikoistunut toimittaja. Opin karsimaan turhan ja keskittymään olennaiseen.

Esikoiseni kulki mukana työmatkoilla ja istui jo vauvana missien ja julkimoiden sylissä. Yksinhuoltajana tein töitä äitiyslomallakin. Minusta tuli myös missiasiantuntija. Valmensin pariakymmentä voittajaa ja monia perintöprinsessoja.

Kun sitten tapasin kuopukseni isän, minulle tuli tarve todistaa itselleni, että pystyn elämään tavallistakin elämää. Lopetin perhostelun ja vaihdoin piikkikorot marttakenkiin. Kun kuopus syntyi kuuden vuoden kuluttua tapaamisestamme, mies rakastui toiseen. Minä jäin yksin kahden lapsen ja marttakenkieni kanssa.

Työpaikat ja miehet tulivat ja menivät, mutta Liekkihotellin ajan ystävät pysyivät. Kävimme kylässä, lähetimme merkkipäiväkortteja.
Moni hieno ihminen kuoli viinaan, mutta joukossa oli selviytymistarinoita. Jalkansa menettänyt lentäjä löysi diakonissan ja he elivät elämänsä ilmeisen onnellisina. Ex-miehestäni tuli arvostettu sosiaalityöntekijä.

Kerran sain soiton sosiaaliviranomaiselta. 16-vuotias tyttö etsi biologisia vanhempiaan ja minut oli merkitty papereihin kummiksi. Muistin tytön hyvin. Hän oli Kyläsaaren tenuleirillä syntyneen romanssin tulos. Vanhemmat yrittivät raitistua mutta eivät jaksaneet. Tyttö otettiin huostaan heti synnytyslaitokselta.

Minun tehtäväkseni jäi kertoa tytölle hänen vanhempiensa tarina. Se ei ollut helppo tehtävä: äiti oli kuollut viinaan ja lääkkeisiin kadulle, isä kulki parantolasta toiseen. Kerroin, että tyttö oli kaikesta huolimatta rakkauslapsi. Etsin isänkin, he tapasivat ja pitivät kontaktia isän kuolemaan asti. Äidin puolelta löytyi jopa sisaruspuolia.

"Viisikymppisenä minulle tuli tarve muistella mennyttä."

Viisikymppisenä minulle tuli tarve tarkastella mennyttä. Aloin kirjata muistoja romaaniksi. Samalla soittelin ihmisille, joille olin mielestäni tehnyt väärin. Se ei ollut kovin viisasta, sillä anteeksipyyntöni lähti itsekkäistä motiiveista ja herätti välillä vääriä olettamuksia.

Soitin myös Maralle , entiselle lahjakkaalle jalkapalloilijalle, johon olin tutustunut jo Hakaniemen sillan alla.
Hän oli viettänyt joulua perheeni kotona ja ollut monta kertaa isäni seurana kesämökillämme hanttihommia tekemässä ja raitistumassa. Tiesin toki jo silloin, että hän oli ihastunut minuun, mutta en piitannut.

Tavoitin Maran Diakonissalaitoksen alkoholistien vanhainkodista. Ennen niin eläväinen mies makasi aivoverenvuodon seurauksena mytyssä sairaalasängyssä, puolikkaana entisestä.

Kävin hänen luonaan useasti. Kuskasin asioille, järjestin sukulaiset hänen syntymäpäivilleen.

Kun näimme viimeisen kerran, Mara tahtoi puhua vakavasti. Tiesin, että oli kyse hänen vanhoista tunteistaan minua kohtaan, mutta en kyennyt käsittelemään asiaa ja sanoin tekosyyksi edessä olevan työmatkan kiireet.

Matkallani Memphisissä kompastuin ja kaaduin ilman syytä. Hotellissa odotti viesti. Mara oli hypännyt ikkunasta pää edellä.
Kuolinaika oli sama, jolloin olin pudonnut polvilleni.

"Olisinko voinut estää tapahtuneen, jos olisin pysähtynyt puhumaan?"

En saanut nukuttua. En voinut lakata ajattelemasta, mihin Mara oli lentänyt. Kauheaan, lohduttomaan, lopulliseen pimeään? Olisinko voinut estää tapahtuneen, jos olisin pysähtynyt puhumaan?

Rukoilin aamuin ja illoin, joskus päivälläkin. En pyytänyt, että ota minulta pois tämä syyllisyydentunne. Pyysin, että ota Mara helmaasi ja pidä hänestä huolta.

Hautajaisten jälkeen näin unen, jota uskovaiset ystäväni kutsuvat rukousvastaukseksi.

Unessa oli kesäpäivä. Istuin simpanssiksi kutistuneen Maran kanssa puiston penkillä. Ruusut tuoksuivat, hyönteiset surisivat ja lähes ylimaallinen valo himmensi kaiken muun. Sanoin Maralle, että nyt mennään, sinua odottetaan jo.

'Ei ne huoli minua', Mara vastasi.

"Uni kantaa minua yhä."

Nostin hänet syliini ja kannoin kartanomaiseen rakennukseen, jossa oli valkoisia pilareita, tuulessa liehuvat harsoverhot ja rakastavia valkopukuisia olentoja, jotka toivottivat Maran tervetulleeksi.

Mara katsoi minua silmiin ja sanoi: 'Älä enää sure Maria. Kaikki on nyt hyvin.'
Uni kantaa minua yhä.

Maailma on muuttunut paljon siitä, kun Liekkihotelli oli ainut lämmin paikka rappioalkoholistille. Se oli kylmän sodan aikaa. Ihmisiä katosi ja karkasi.

Totuus isäni potkuista sai selityksen, joka liittyi Venäjän vallankumouksessa tsaarin armeijassa taistelleeseen isoisääni. Myöhemmin isoisä oli yhteyksissä vastavallankumouksellisiin tahoihin.

Kun Suomi vuonna 1945 luovutti Neuvostoliitolle 19 ihmistä, kuuluisat Leinon vangit, isoisäni olisi pitänyt olla heidän joukossaan. Mutta hän ei ollut. KGB vangitsi toimittajaisäni ja antoi hänelle mahdollisuuden valita: joko isän isä vietäisiin Siperiaan tai isä alkaisi laatia KGB:lle katsauksia siitä, mitä suomalaisissa lehdissä kirjoitettaisiin.

Isoisäni meni hautaan ihmetellen, miksi hänen kaverinsa vietiin, mutta häntä ei.

Suuretkin salaisuudet muuttavat ajan myötä merkitystään, ja häpeä katoaa ymmärryksen kasvaessa.

Isäni toimi kuten toimi pelastaakseen oman isänsä hengen. Tieto järkytti minua nuorena aikuisena, koska kannoin vielä huolta siitä, mitä muut ihmiset ajattelevat.

Mutta jos olisin samassa tilanteessa kuin isä silloin, tekisin saman valinnan."

Maran nimi on muutettu.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16 / 2016.
 

Sisältö jatkuu mainoksen alla