Monelle lähihoitajan kosketus on päivän tai viikon ainoa.
Monelle lähihoitajan kosketus on päivän tai viikon ainoa.

Hän ei tee itsestään numeroa. Hän puurtaa pienellä palkalla ja toivoo, että ehtisi kiireessäkin koskettaa yksinäistä hellästi. Listasimme 10 syytä, joiden vuoksi lähihoitajat tekevät Suomesta paremman paikan.

1. Lähihoitaja ei jossittele ja sitkuttele

Hän toimii: hoitaa, syöttää, kuntouttaa, pesee, annostelee, pyykkää, kaapii, siivoaa, tyhjentää, pukee, arvioi, pyyhkii… Lähihoitaja ei vilkuile työvuoron aikana kelloa ja ihmettele, kuinka hitaasti aika kuluu. Kun vuoro on päättynyt, hän hämmästyy: nytkö jo.

2. Lähihoitaja koskettaa

Hän silittää hiuksia, sipaisee kättä, rapsuttelee varovasti rähmät silmistä ja halaa. Lähihoitaja on lähellä. Monelle lähihoitajan kosketus on päivän tai viikon ainoa.

3. Lähihoitaja vaihtaa vaipan

Päiväkodissa, vanhainkodissa, hoitokodissa, sairaalassa. Lapseltasi, vanhemmaltasi, kenties tulevaisuudessa sinultakin. Jonkunhan sekin on tehtävä. Lähihoitaja hoitaa asian, joka ei ole kenenkään suosikkilistalla ykkösenä, eikä nosta auttamisestaan haloota.

4. Lähihoitaja kuuntelee

Hän toivottaa hyvää huomenta ja kuuntelee esimerkiksi muistisairaan tärkeät asiat päivästä toiseen: ajatukset kotiinlähdöstä, äidistä joka kohta tulee ja pienistä lapsista. Joskus kuuntelemisen palkaksi saa halauksia ja hymyjä. Kiitoksen hetkellä lähihoitaja tietää olleensa oikeasti avuksi ja hyödyksi.

5. Lähihoitaja ymmärtää

Hän saattaa saada hoidettavalta osakseen raivoamista ja haukkumista, puremista ja potkimista. Se tuntuu aina pahalta, mutta lähihoitaja ottaa ikävät asiat vastaan osana työtä. Toisinaan häntä kutsutaan saman päivän aikana läskiksi lehmäksi ja ihanaksi ihmiseksi.

6. Lähihoitaja auttaa säilyttämään ihmisarvon

Hän näkee, mikä muutos ihmisessä tapahtuu, kun tämä on hoitotoimenpiteiden jälkeen puhdas, puhtaissa vaatteissa ja hiukset kammattuina. Aika usein hoidettavan katse kertoo: "nyt on kaikki taas hyvin".

7. Lähihoitaja venyy ja improvisoi

Hän joustaa työajoissa ja toimenkuvissa. Tavallisten toimien lisäksi hän leikkaa asiakkaan hiukset, etsii kadonneet lelut ja tekohampaat sekä kutsuu tarvittaessa paikalle putkimiehen. Lähihoitaja ei sano: tämä ei kuulu minun hommiini.

8. Lähihoitaja ei arvostele

Kun ihminen tarvitsee pesua, kuuntelijaa tai puolustajaa, hänen ulkonäöllään tai ammatillaan ei ole lähihoitajalle merkitystä. Jokainen on yhtä arvokas, jokaista hoidetaan samalla tavalla.

9. Lähihoitaja nauraa

Usein. Jos työporukka on ihana, siinä hersyy hurtti huumori. Joskus suunnitellaan, kuinka vanhusten verkkohousuista saataisiin oivat helleasut koko porukalle ja aika usein vitsien taso on sellainen, ettei se aukea ulkopuolisille. Kollegat saavat jaksamaan.

10. Lähihoitaja itkee

Joskus. Asiakkaiden elämänkohtaloita, liian pientä palkkaa, kiirettä ja sitä, ettei ammatin ja työn arvoa ymmärretä. Se ymmärrettäisiin, jos lähihoitajia ei jonakin päivänä enää olisi. Kone ei koskaan voi korvata ihmistä.

Juttua varten kertoivat ajatuksistaan ja kokemuksistaan eri alojen lähihoitajat Päivi, Kati, Anu, Anne, Mari, Anna-Maria, Sini, Susanna, Kirsi, Ilona, Mervi ja Liisa.

”Mitä toi on? Yök, en syö!”
”Mitä toi on? Yök, en syö!”

Mistä tietää, että on aikuinen? Siitä, että puheestamme häviää monta lausetta, joita lapsena käytimme alvariinsa. Moni niistä olisi yhä käyttökelpoinen. Tosin eivät kaikki.

1. Lapsena sai olla ihanan avuton, pelokas ja palveltavana.

”Voitko tulla peittelemään?”

Ihana ajatus! Joku asettelisi peiton päälleni hellästi ja varovasti, ehkä olkapäiden taakse niin, että on oikein turvallinen olo. Sitten hyvänyön suukko ja valot pois.

”Nosta syliin.”

Tälle olisi paljon käyttöä suloisina sunnuntaiaamuina, masentavina maanantai-iltoina ja oikeastaan kaikkina elämän päivinä.

”Keinutaan! Anna vauhtia!”

Aivan ehdottomasti aikuisenakin pitäisi keinua ja saada kunnon vauhdit!

”Jätä valo palamaan.”

Tämäkin tuntui lapsena turvalliselta. Ei kai pimeän pelko ole mikään lasten yksinoikeus?

2. Ihan kaikkea ei tosin saanut lapsena itse päättää.

”Onks pakko laittaa pipo?”

Aikuisena joutuu väittelemään korkeintaan itsensä kanssa siitä, olisiko kuitenkin järkevää käyttää pipoa pakkasella, vaikka se näyttäisikin tyhmältä ja litistäisi kampauksen.

”Saako jo herätä?”

No saa! Ja valitettavasti herääkin, myös viikonloppuna, kun kerrankin saisi nukkua.

”Miksi en saa koiraa?”

Tätä voi joutua tivaamaan puolisolta. Pitkälliset väsytystaistelut voivat johtaa onnellisiin vuosiin, jolloin puolisokin rakastuu sydänjuuriaan myöten pikku hauvaan.

”Onks pakko lähtee mökille?”

Kerrotaan, että tämän lauseen kuulevat kyllä monet mökkihöperöt, joille on sattunut urbaanimpi puoliso.

”Onko pakko mennä päiväunille? En tahdo!”

Tätä ei kuule aikuisen suusta ikinä! Päiväunethan ovat harvinaista herkkua ja melkein parasta, mitä mieleen tulee!

”Koska on karkkipäivä?”

Aikuisuudessahan hyvää on se, että karkkipäivä on periaatteessa aina, kun huvittaa.

”Minä ite! Haluan syödä ihan ite.”

Olisihan se toisaalta ihanaa, jos joku joskus väsyttävän päivän päätteeksi kärräisi kotiin ja syöttäisi ennen kuin peittelisi nukkumaan.

Aikuisen suusta kuullaan harvoin myös seuraavat lauseet:

En halua näitä housuja! Tyhmät housut!

En laita hanskoja!

Ihan oikeesti ei ole vessahätä.

Saanks mä mennä Maijan luo yöks?

Onko pakko tulla sisälle? (Leikit on kesken!)

Saanko valvoa pidempään?

Saanko mennä koneelle?

3. Katoaako kärsimättömyys iän myötä?

”Koska ollaan perillä?”

Eikö muka tule koskaan mieleen ruuhkabussissa tai metrossa sama? Joskus myös väsyneenä ja masentuneena: milloin elämä tulee valmiiksi niin, ettei ole jatkuva sekamelska ja kaikki kesken? Perille on pitkä matka.

”Tylsäääää! Ei oo mitään tekemistä!”

Koska viimeksi valittelit tekemisen puutetta? Aivan, aikuisena keksii kyllä vapaa-ajalla puuhaa. Ja usein parasta on juuri se, ettei ole kerrassaan mitään tekemistä hetkeen!

4. Lapsena sai olla reilusti epäluuloinen.

”Yök, en syö!”

Ei välttämättä kohota tunnelmaa aikuisten kesken päivällispöydässä.

5. Lapsena maailmakin oli vielä toisenlainen.

”Puhelin soi! Minä vastaan!”

Koska muistat viimeksi riemastuneesti ihan oikeasti, kun tuntemattomasta numerosta soitetaan? Viestien jatkuva piippauskin vie melkein hermoparantolaan.

”Voitko olla mun kanssa huomenna?”

Miksiköhän aikuisena ei enää esitä epämääräisiä hengailukutsuja kavereille? Ollaan vain yhdessä eikä tehdä mitään!  Pitääkö aina olla jokin syy tapaamiselle?

6. Lapsena moni asia oli kyllä ihan epäreiluakin.

”Kaikki muutkin saa mennä!”

Aikuisena on ihan sama, meneekö joku muu vai ei. Usein haluaa nimenomaan karttaa paikkoja, joissa on ruuhkaa.

”Kaikilla muillakin on sellanen mummopipo.”

No sitten menee ja ostaa omilla rahoilla, jos kerran haluaa mennä massamuodin perässä!

7. Lapsena ei ujosteltu suotta.

”Kakka!”

Aikuisena... noh, onhan se iloinen asia toki yhä.

”Pyyhkimään!”

Voi kunpa saisi hoitaa nämä vessa-asiat ihan itsenäisesti vielä vanhuudessakin.

Kalenteriin voi purkaa luovuuttaan ja stressiään, sanovat paperikalenteriharrastajat.
Kalenteriin voi purkaa luovuuttaan ja stressiään, sanovat paperikalenteriharrastajat.

Kalenteri on Leenalle ja Eijalle todellinen intohimo, jonka tuunaamisessa ja täyttämisessä voi vierähtää joka päivä pari tuntia.

Kalenteri on monille paljon enemmän kuin vihkonen, johon merkitään tulevat menot. Se ei ole pelkästään ajanhallintamenetelmä, vaan koko elämän hallintakirja. Se voi olla myös askarteluprojekti, joka kehittää omaa luovuutta, ja jonka äärellä stressi laantuu. Tai päiväkirja, johon voi purkaa sydäntä. Arjen dokumentointia, johon voi palata vuosien päästä.

Kun kysyimme Kodin Kuvalehden lukijoilta, miksi paperikalenteri päihittää sähköisen, saimme muun muassa seuraavia perusteluita:

”Asiat konkretisoituvat.”

”Kun kirjoitan kynällä, jää parempi muistijälki aivoihin.”

”Paperille on helppo tehdä myös epävirallisia merkintöjä ja piirustuksia.”

”Teknologia temppuilee liikaa.”

”Hahmotan paperiversion paremmin.”

”Näkömuistin tukena paperinen on parempi.”

Monille paperikalenteri on suorastaan intohimo.

”Kalentereiden koristeleminen on suoraan sanottuna räjähtänyt käsistä. Käytän kalenterin tuunaamiseen vähintään pari tuntia joka päivä.”

”Kalenterin koristelu on minulle sitä kuuluisaa omaa aikaa”, sanoo Leena Torvinen, 40.

Silloin luovuus pääsee valloilleen. Leena koristelee kuvin, tarroin ja teipein kalenterinsa jokaisen viikkoaukeaman ennen kuin alkaa täyttää siihen omia ja perheensä menoja.

”Tuunaukseen vaikuttaa senhetkinen tunnelma ja se, onko kyseessä työ- vai lomaviikko.”

”Aamukahvia juodessani kirjoitan, kuinka kauan ja miten nukuin. Illalla kirjoitan, millainen päivä oli, missä kävimme ja tapahtuiko jotain erityistä.”

”Kalenterin ääressä teen tilin, miten päivä on mennyt ja mitä loppuviikolla on luvassa.”

Eija Mikkosella, 38, on peräti neljä kalenteria, joista yksi on trendikäs bullet journal, muistikirjan ja kalenterin yhdistelmä.

”Täydellinen elämänhallintakirjani, jota ilman olisin hukassa”, Eija sanoo.

Lisäksi hän hallinnoi omaa työkalenteriaan ja perheensä menokalenteria. Neljäs kalenteri on henkilökohtainen päiväkirja.

”Kalentereiden koristeleminen on suoraan sanottuna räjähtänyt käsistä. Käytän kalenterin tuunaamiseen vähintään pari tuntia joka päivä. Se on rentoutumishetkeni. Kalenterin ääressä teen tilin, miten päivä on mennyt ja mitä loppuviikolla on luvassa.”

Lue lisää paperikalenteriharrastuksesta Kodin Kuvalehdestä 18/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä sekä tähtiartikkelina.