Toimittaja Ulla Ahvenniemi kertoo, miten ”Isoveli valvoo” -juttu syntyi.

Haastatteluissa kysyn paljon. Niin tätäkin henkilöhaastattelua tehdessä, Kari Uusikylän kanssa jutellessani. Kuulemisen lisäksi haluaisin nähdä asiat mielessäni ja näyttää ne myös lukijoille. Siksi on kysyttävä ihan pieniltäkin tuntuvia asioita:

Mitä sieltä ikkunasta näkyi? Millä sanoilla isä jankutti? Mitä kuvia tauluissa oli? Missä pikkuveli uudessa kodissa nukkui?

Haastatteluissa on oltava myös hiljaa. Silloin haastateltava saa miettiä rauhassa ja sanoo ehkä vielä sen yhden asian, jonka sanominen voi tuntua hänestä ensin turhalta tai hassulta tai vaikealta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tästä tapaamisesta Kari Uusikylän kanssa on kulunut neljä ja puoli vuotta. Muistan yhä tarkalleen, milloin olimme pitkään hiljaa, me molemmat: sen jälkeen, kun Kari oli kertonut, mitä hänen pikkuveljensä Veli-Jukka kirjoitti kirjeessä 50 vuotta aiemmin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olimme hiljaa siksi, että Kari Uusikylä nieleskeli itkua. Myös minä nieleskelin. Se kirje oli niin täynnä kasvavan pojan rakkautta turvana ollutta isoveljeä kohtaan.

Pian tuli aika, jolloin pikkuveli ei enää jaksanut, vaikka hän yritti kuinka ja vaikka Kari miten auttoi.

Haastattelun jälkeen on yleensä kiitollinen olo. Miten paljon tämä ihminen itsestään antoikaan, niin kuin tässä Kari.

Sen jälkeen kirjoittaminen on todella hienoa ja hirveän vaikeaa. On kova vastuu siitä, että osaa kertoa toisen elämästä oikein eteenpäin.

Niin, että me kaikki ymmärtäisimme itseämme ja toisiamme vähän paremmin.

Lue Ullan kirjoittama juttu Karista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla