Lukijan kirje: Hae apua, äiti!
Perheiden pahoinvointia ei saa enää katsoa sivusta.
Pirstaleinen yhteiskuntamme on tullut tiensä päähän lakeineen ja säädöksineen. Yhteiskunta on tarttunut liikaa yksityisten asioihin ja toisaalta jättänyt ihmiset yksin.
Naapureissa ei enää käydä niin kuin ennen, ja perheet pitävät asiat omana tietonaan. Enää ei uskalleta pyytää apua eikä puhua ongelmista ajoissa.
Avun pyytäminen ei kuitenkaan ole häpeä eikä koskaan pidä vähätellä omaa väsymistään. Me kaikki väsymme joskus. Sellaista ongelmaa ei pitäisi olla, mihin ei löydy vertaistukea ja apua.
Mitä tapahtuu, kun soittaa viranomaiselle? Puhelimesta kuuluu: ”Odottakaa hetki sulkematta puhelintanne...” ”Jos haluatte puhua suomeksi, painakaa numeroa 1; jos haluatte tietoa asiasta X, painakaa numeroa 3…”
Kuinka moni jaksaa hädän hetkellä käydä läpi puhelinrumbaa?
Itse jäin 1980-luvulla yksin kaksosten kanssa. Melkein aina tarvitessani sain kodinhoitajan kotiin yhdellä puhelinsoitolla, jotta pääsin toimittamaan asioita. Eräs kerta on jäänyt mieleeni. Kun tulin kotiin, ihana kodinhoitaja oli pessyt keittiön ikkunoineen, keittänyt minulle kahvit ja leiponut piirakan sen lisäksi, että lapset oli hoidettu hyvin.
Apu on jo keksitty, mutta mistä kodinhoitajia? Eikö olisi järkevämpää seuloa kortistosta ne hoitajat, jotka voisivat toimia perheiden apuna kuin pitää heitä toimettomina?
Perheiden pahoinvointia ei voi eikä saa enää katsoa sivusta. Maailma tuntuu olevan nyt mullin mallin ja varsinkin äidit ovat nurkkaan ahdistettuja.
Uskaltakaa pyytää apua ajoissa, äidit. Soittakaa vaikka hätäkeskukseen tai, vielä helpompaa, naapurin ovikelloa. Lapset käyvät välillä voimille varsinkin, jos monet huolet painavat mieltä.
Älkää jääkö yksin, kaltaisianne on paljon. Avun pyytäminen ei ole häpeä!
Suurella sydämellä kaksosten äiti
Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!
