”Ainoa lapseni on vapaaehtoisesti lapseton. Yritän ymmärtää häntä, mutta kyllä minua silti surettaa ja harmittaa, koska haluaisin kovasti olla mummi”, lukijamme kirjoittaa.
Minulla on kova lapsenlapsen kaipuu. Jäin jokin aika sitten eläkkeelle, ja nyt minulla olisi hyvin aikaa ja halua hoitaa lapsenlapsia. Rakastaisin kuunnella pienten jalkapohjien tepsuttelua kotonani. Ottaisin mielelläni vastaan myös lapsen kiukut ja kurahaalaritaistelut.
Ainoa lapseni on kuitenkin vapaaehtoisesti lapseton. Hän ei halua lapsia ilmastosyistä ja ei kai muutenkaan. Aikuinen lapseni ei koe, että lapsiperhe-elämä olisi häntä varten.
Viime aikojen uutiset sodasta ja säiden ääri-ilmiöistä eivät ole ainakaan lisänneet hänen haluaan synnyttää lasta tällaiseen maailmaan.
Yritän ymmärtää tilannetta hänen kannaltaan, mutta kyllä minua silti surettaa ja harmittaa. Kun lapseni kertoi päätöksestään, olin järkyttynyt.
Pelkään, että hän katuu myöhemmin päätöstään. Kun olen pari kertaa tästä yrittänyt aloittaa keskustelua, olemme päätyneet pahoihin riitoihin.
Minulla ei kuulemma ole oikeutta tällaisia kysellä tai lapsenlapsia vaatia. Enhän minä vaadikaan, mutta saan kai olla kuitenkin pahoillani siitä, ettei minusta tule mummia kenellekään?
Minun sukupolvelleni lasten hankkiminen oli itsestään selvää, joten ehkä tässä on myös jokin sukupolvien ero. Minulle lapsi ja perhe ovat aina olleet elämäni tärkein asia, paljon tärkeämpi kuin työt, menestys tai maallinen mammona.
Miehenikin haluaisi olla pappa, mutta hän ei sure tilannetta yhtä paljon kuin minä. Mietin, millainen loppuelämäni on, jos mummihaave ei toteudu.
Tiedän, että tämä voi olla tulenarka aihe, mutta en varmaankaan ole ainoa tässä surussani. Onko täällä kohtalotovereita? Mistä olette löytäneet sisältöä elämään?
Mummiksi tahtova
Millaisia ajatuksia kirje herätti? Keskustele alla kommenttikentässä tai lähetä sähköpostia ihmisten.kesken@sanoma.com. Sähköpostiin voit lähettää myös kirjeen omasta aiheestasi. Arvomme kirjeen lähettäneiden kesken kevään uutuuskirjoja.
