Lukijan kirje: Miksi uskoin muutokseen?

Olin vajaa parikymmentä vuotta avoliitossa miehen kanssa, jota en lopulta enää tuntenut. Viime vuosina en tuntenut enää itseänikään.

Kun mies tuli minun ja lasteni elämään, hänellä oli paljon velkoja mutta ei työtä. Maksoin perintätoimiston laskut, kun en ymmärtänyt, että ne olivat jäävuoren huippu.

Hänellä ei ollut ammattia. Kun hän innostui kouluttautumaan, tein sen taloudellisesti mahdolliseksi. Opintojen jälkeen hän sai töitä, ja ostin hänelle auton. Hän sai minut ostamaan itselleen yhteensä kolme autoa ja kaikenlaista elektroniikkaa. Uusista vaatteista hän ilahtui.

Matkustelimme yhdessä.Yleensä hän sanoi reissun aattona, että minä olen reissun keksinyt, ei hän haluaisi lähteä. Sanoin, että sen voi perua. Sekään ei passannut.

Sitten hän ei enää välittänyt minusta seksuaalisesti. Sen jälkeen hän lakkasi puhumasta minulle. Jos hän puhui, sain kuulla olevani hullu ja narsisti. Hänen lempilauseensa oli, että et ole mikään ruusu.

Minulta katosi lompakosta rahaa, jonka olin kuulemma itse käyttänyt. En pitänyt enää käteistä kotona tai jos pidin, minun piti piilottaa rahat.

Kotimatkalla töistä kannoin kassikaupalla ruokaa. Leikkelepaketista minulle riitti pari siivua, sitten ne oli syöty. Jos pyysin miestä tekemään kotitöitä, hän sanoi tekevänsä huomenna. Sitä huomista ei tullut. Jos toivoin, että olisimme tehneet yhdessä jotain, hän suuttui.

Kun hän kertoi joutuneensa työpaikkakiusatuksi, tuin häntä kaikin keinoin. Maksoin asianajajille tuhansia euroja. Mies masentui. Kuntoutusjaksot, terapiat ja lääkehoidot tulivat tutuiksi. Sairastuin itse myötätuntouupumiseen.

Tuli päivä, jolloin puolisoni kertoi, että hänellä on lapsi, joka oli ottanut häneen yhteyttä. Tosiasiassa hän oli tiennyt lapsesta koko ajan ja pitänyt yhteyttä tähän ja tämän äitiin. Kun puolisoni lähti kääntämään venettä talviteloille, hän aloitti uuden elämän eikä palannut enää kotiin. Poissa ollessani hän kävi ja teki tuhotöitä.

Vaihdoin lukot. Olen kuullut, että nyt hän puhuu minusta ihmisille pahaa. Toivon mukaan ihmiset ymmärtävät, että asioilla on monet kasvot.

Miten annoin kaiken tapahtua? Mikä sai aina uskomaan, että hän muuttuisi? Siihen en ole löytänyt vastausta. Tuntuu, että olen kadottanut itseni ja ääriviivani. Ja mikä on tämä kaipuu ja ikävä?

60-vuotias elämänkoululainen

Huom. Kun kommentoit kirjettä, laitathan itsellesi nimimerkin, kiitos!