Olen yrittänyt saada ikääntyvät vanhempani muuttamaan paikkakunnallemme, jotta voisimme auttaa heitä, mutta he eivät halua muuttaa.

Vanhempani asuvat 500 kilometrin päässä perheestäni. Kun lapsemme olivat pieniä, he vierailivat meillä silti usein ja olivat lapsille läheisiä.

Nyt vanhempani ovat jo eläkkeellä. Yritimme saada heidät muuttamaan paikkakunnallemme, mutta he eivät suostuneet. Olisimme auttaneet muutossa.

Nyt tilanne on mennyt hankalaksi, sillä vanhempani eivät jaksa enää kovin usein käydä luonamme. Meillä on työmme ja lapsilla koulu, eikä vuodessa tule monta kertaa lähdettyä viikonloppuna heidän luokseen. Teen vuorotyötä, ja siitä palautuminen vaatii entistä enemmän aikaa, kun minullekin tulee lisää ikää.

Minua surettaa. Haluaisin mielelläni auttaa vanhempiani kiitokseksi siitä, miten paljon he meitä auttoivat, kun lapset olivat pieniä. Välimatkan vuoksi auttaminen ei onnistu. Olen joutunut kovettamaan itseni ja ajattelemaan, että heillä olisi enemmän täällä, mutta he eivät sitä halua.

Surullista

Vierailija

Lukijan kirje: Miten saisin vanhemmat lähelle?

Oletko ajatellut että nykyinen kotipaikkakunta on heidän kotinsa? Ei monikaan halua muuttaa kotoaan pois. Ja kun vanhenee, muutos on monelle vielä vaikeampi kuin "aktiivi-iässä". En tohtisi painostaa vanhempiani muuttamaan paikkakuntaa, jolleivät he sitä halua (eivätkä he halua), enkä missään tapauksessa haluaisi että omat lapseni tulisivat kertomaan minulle missä minun on "parempi" asua. Herranen aika.
Lue kommentti
Vierailija

Lukijan kirje: Miten saisin vanhemmat lähelle?

Ymmärrän huolesi täysin. Omakin äitini asuu melkein 500 kilometrin päässä ja odotan jo kauhulla aikaa, kun huomaan ettei hän enää pärjää. Mutta kuten edellinenkin kommentoija sanoi, ei tulisi kuuloonkaan että pyytäisin muuttamaan tänne. Eihän hän tunne täältä ketään, ei kaupunkia, ei paikkoja, ei ihmisiä, ei mitään muistoja missään! Olisi liikaa vaadittu - kuten myös se, että minä pakkaisin perheeni muuttoautoon ja muuttaisin sinne. Mutta ennemmin vaikka niin päin, jos olisi pakko.
Lue kommentti

Eikö todellinen urheilumieli mitata siinä, että kannustamme urheilijoita silloin, kun he kannustustamme eniten tarvitsevat?

Kuinka äkkiä meistä tulikaan koriskansa Susijengin voittojen huumaamana!

Jokin aika sitten olimme vielä vannoutunutta talviurheilukansaa. Hurrasimme hiihtäjille ja juhlimme jääkiekon maailmanmestareita.

Mutta eipä tarvittu kuin yksi dopingskandaali, kun sanouduimme irti hiihtäjistä. Yleisurheilijoitakaan emme jaksa enää kannustaa, sillä maaottelutappiot masensivat.

Olemmeko siis uskottomia? Pelkästään voiton perässä juoksijoita? Eikö todellinen urheilumieli mitata siinä, että kannustamme urheilijoita silloin, kun he kannustustamme eniten tarvitsevat?

Onko ihme, etteivät urheilijat jaksa, jos tukijoukot lipeävät heti ensimmäisten vastoinkäymisten ja tappioiden tullessa?

Selkärankaa penkkiurheiluun

Viime vuosisadalla huutolaiset sijoitettiin vähiten maksua ottavaan taloon. Samalla tavoin nykyisin heikoimmassa asemassa olevat saa hoitaakseen se, joka tekee homman halvimmalla.

Kauhistelemme viime vuosisadan huutolaisten kohtelua ja ihmettelemme, miten sellaista on voinut olla. Samalla emme huomaa, että kohtelemme oman aikamme vähäosaisia samalla tavalla. Etenkin vanhukset ja vammaiset ovat altavastaajan asemassa, kun kaikki lasketaan vain rahassa.

Yksi suurimpia syitä on kilpailutus. Viime vuosisadalla huutolaiset sijoitettiin vähiten maksua ottavaan taloon. Nykyinen kilpailutus johtaa siihen, että heikoimmassa asemassa olevat saa hoitaakseen se, joka tekee homman halvimmalla. Ne, jotka eivät pysty itseään puolustamaan, saavat tyytyä siihen, mitä annetaan.

EU:n kilpailutussäännökset vaativat kilpailun järjestämistä, jos hanke ylittää raja-arvot. Kaikki EU-maat eivät kuitenkaan anna perustoimintojaan kansainvälisille kauppiaille. Miten se onnistuu muualla, mutta ei meillä ”pohjolan mallimaassa”?

Turhautunut