Suomi on avartunut sitten lapsuuteni, mutta huomaan yhä, että suomalaisia ei kiinnosta toisten kokemukset elämästä, opiskelusta tai työskentelystä ulkomailla.
Olin kouluikäinen, kun muutin Suomeen. Suomalaiset vanhempani olivat aikanaan lähteneet meren taakse työn perässä, ja minä synnyin siellä.
Suomi oli minulle täysin vieras maa. Olin ainoa lapsi, eikä minulla ollut ketään, kenen kanssa jakaa ulkopuolisuuden tunnetta. Puhuin suomea, mutta kulttuuriltani olin erilainen. Vanhempani eivät ymmärtäneet vierauden tunnettani.
Suomalaisia koulukavereitani taustani kiinnosti sen verran, että he pyysivät minua sanomaa jotain vieraalla kielellä. Pian sekään ei kiinnostanut, ja kannoin yksin mielessäni muistojani ja kaipaustani.
Selviytymiskeinoni oli romantisoida taustani. Suomi oli harmaa ja ankea maa, syntymämaani oli valoisa ja ystävällinen. Koulussa en yrittänyt päästä piireihin, vaan olin luokan hiljaisia, vaikken luonteeltani ole hiljainen. Kirjoitin kertomuksia, piirsin ja maalasin, purin tunteitani niihin.
Suomi on avartunut, mutta huomaan yhä, että suomalaisia ei kiinnosta toisten kokemukset opiskelusta tai työskentelystä ulkomailla. Kun palaan ulkomaan jaksojen jälkeen Suomeen, ystävät moikkaavat ja kysäisevät kuulumisia, mutta alkavat nopeasti puhua vain omista jutuistaan.
Mietin, minkä vuoksi edes työasioissa harvoin ketään kiinnostaa, miten asiat tehdään ulkomailla? Vaikka on monta asiaa, mistä Suomessa voisi ottaa oppia.
Kevätlilja
