Sammutinko hellan? Pakko palata tarkistamaan. Pakko palata viisi kertaa. Pakko laskea 43:een ennen kuin tarkistan. Pakko-oireinen häiriö on kiero vastustaja, mutta voitettavissa.
Olipa kerran maailma, joka toimi ajatusten voimalla.
Jos ihminen ajatteli pahaa, hänelle tapahtui pahaa. Jos hän ajatteli kolaria, kuului pam, ja jos hän ajatteli syöpää, hän sai syövän.
Siinä maailmassa oli hätätila. Ihmiset tarkkailivat ajatuksiaan aamusta iltaan. Koska ajatukset päättivät heidän kohtalostaan, he tottelivat niistä bimboimpiakin: pesivät kätensä 15 kertaa peräkkäin, jos ajatus niin määräsi, ja tarkistivat kahvinkeittimen puolen tunnin välein, jos ajatus niin määräsi.
He olivat varmoja, että jos he pokkuroisivat ajatustensa edessä, heille ei tapahtuisi koskaan mitään pahaa.
Kuulostaa tieteiselokuvalta, mutta on monen arkea. Tervetuloa pakkoneuroosien maailmaan!
Rituaaleista hetken helpotus
Pakko-oireinen häiriö eli pakkoneuroosi tarkoittaa toistuvia pakkoajatuksia tai -toimintoja, jotka häiritsevät jokapäiväistä elämää.
Pakkoajatukset liittyvät useimmiten puhtausvimmaan, sairauksien pelkoon, järjestelynhimoon, symmetrian tarpeeseen, tarkistamiseen tai kuvitelmaan siitä, että saa pahoilla ajatuksillaan aikaan pahoja asioita.
Pakkojen pähkäily ahdistaa. Vielä pahemmin ahdistaa, jos pakkoja yrittää olla pähkäilemättä.
"Vakavimmillaan sairaus lamauttaa toimintakyvyn, mutta useimmat potilaat ovat luovia, urallaan pärjääviä ihmisiä."
Siksi neurooseista kärsivä turvautuu rituaaleihin: pesemiseen, tarkisteluun, laskemiseen tai järjestelyyn. Rituaalit tuovat hetken helpotuksen ja tunteen siitä, että niitä tekemällä pystyy estämään kaikkialla kummittelevat katastrofit.
Omista ajatuksista tulee uhka. Pahat ajatukset aiheuttavat pahoja tapahtumia tai vähintään rangaistuksen – paitsi jos tekee kiltisti rituaalinsa.
Syy on yhä mysteeri
Pakkoneuroosien syvin syy on yhä mysteeri. Psykologi Pia Nieminen uskoo, että häiriön puhkeamiseen liittyvät sekä biologiset että psykologiset tekijät.
"Aivojen rakenteessa on todennäköisesti alttiutta pakko-oireiluun, ja sen lisäksi potilas on sisäistänyt tiettyjä ajatusmalleja", Nieminen sanoo.
"Vakavimmillaan sairaus lamauttaa toimintakyvyn, mutta useimmat potilaani ovat luovia, urallaan pärjääviä ihmisiä. Vaikka häiriö ei näkyisi ulospäin, se on äärimmäisen rasittava kumppani."
Pakko-oireilu on luonnollisempaa kuin tajuammekaan: jokaisella meistä on synnynnäinen toive siitä, että maailma olisi hallittavissa.
Oireilu alkaa yleensä murrosiässä tai nuorena aikuisena. Häiriön saattaa laukaista trauma, josta syntyvää ahdistusta nuori alkaa torjua pakkorituaalein.
Yllättävän usein häiriön taustalta ei kuitenkaan löydy yksittäistä mörköä tai menetystä – on vain epämääräinen möykky pahaa oloa.
Vaikka pakko-oireinen häiriö on sitkeä vastus, sen voi nitistää.
Kognitiivinen psykoterapia ja käyttäytymisterapia lievittävät useimpien oireita, ja moni pääsee oireistaan kokonaan eroon.
Joitakin auttavat masennuslääkkeet.
Inhimillistä, ei noloa
Kepeää, harmitonta pakko-oireilua tunnistavat itsessään meistä useimmat.
Tunnusta pois: joskus yksinkertaisesti vain tuntuu siltä, että on fiksuinta olla astumatta suojatien valkoisiin osiin, jotta työpäivä onnistuisi.
Vakavasta pakko-oireisesta häiriöstä kärsii noin kolme prosenttia suomalaisaikuisista.
Pakko-oireilijat ovat pelottavan oikeassa: elämä on hallitsematonta. Kuka tahansa voi kuolla koska tahansa, eikä koskaan voi olla varma, ovatko kädet sataprosenttisen puhtaat.
"Oireisiin liittyy häpeää, mutta pakko-oireilu on luonnollisempaa kuin tajuammekaan. Jokaisella meistä on synnynnäinen toive siitä, että maailma olisi hallittavissa ja tapahtumat ennustettavissa", Pia Nieminen sanoo.
Montako kertaa tarkistat?
Missä menee raja? Kuinka monta kertaa on normaalia palata bussipysäkiltä tarkistamaan, onko uuni sammutettu?
"Itse huolestuisin, jos tarkistaisin kolmatta kertaa. Jos pakko iskee joka päivä, leviää kaikkeen tekemiseen ja alkaa häiritä ihmissuhteita, on kiire hakea apua."
Jotta viralliset kriteerit pakko-oireisen häiriön diagnoosista täyttyisivät, rituaalien on vietävä vähintään tunti päivästä.
Voimat voi tosin viedä muutamankin minuutin oireilu. Psykologin tai lääkärin juttusille kannattaa hakeutua, ennen kuin oma pää alkaa tuntua vankilalta.
Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14-15/2012.
