Riina Mattila, 33, on löytänyt rankkojen kokemusten jälkeen Lapista turvaa myös itselleen. ”Välillä mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos minua ei olisi kiusattu tai raiskattu.”
”Olin äänekäs ja vilkas lapsi. Täynnä intoa ja rämäpäisyyttä. Kasvoin Pirkanmaalla kolmilapsisen perheen vanhimpana. Mielikuvitukseni oli värikäs, ihailin Antti Tuiskua.
Kun siirryin yläkouluun, kaikki muuttui. Ensihetkistä alkaen kävi selväksi, että en sopinut muottiin, johon tyttöjä ja poikia yritettiin laittaa. En mahtunut oletukseen siitä, miten tytön kuuluisi käyttäytyä ja miltä näyttää. Olin ulkopuolinen, koska en viihtynyt naisellisissa vaatteissa, meikannut tai ihastunut poikiin.
”En mahtunut oletukseen siitä, miten tytön kuuluisi käyttäytyä ja miltä näyttää.”
Alussa kiusaaminen oli porukasta sulkemista, puhumattomuutta ja jahtaamista. Kun kiusaajat keksivät, missä asun, he seurasivat minua koulusta kotiin. Kukaan ei puuttunut, vaikka uskon, että kaikki tiesivät. Yritin olla näkymätön.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882871052z.1_20241219144017_000gan753v73.10.jpg?itok=_vaDntYU)
Sain jo tuolloin voimaa eläimistä. Vietin vapaa-aikani tallilla, jossa hoidin usein Leda-ponia. Muut haukkuivat Ledaa lihavaksi, mutta minulle hän oli täydellinen. Kiinnyin jo silloin yksilöihin, joita toiset parjasivat. Eläinten seurassa pystyin hengittämään vapaammin.
Pian kiusaamiseen tuli mukaan pilapuheluita, kopelointia ja seksuaalista häirintää. Luojan kiitos, kasvoin aikana, jolloin ei ollut sosiaalista mediaa. Kun minua nimiteltiin tunnilla, opettaja käänsi katseensa pois.
Kun olin 13-vuotias, lapsuudenkaveri raiskasi minut. En kertonut tapahtuneesta kenellekään.
Kokemus oli niin traumaattinen ja kipeä, että suljin sen vuosiksi mielestäni. Vasta myöhemmin ymmärsin, että mieleni suojeli minua niin, koska muuten en olisi selvinnyt.
Aaseja, lampaita, vuohia, kanoja...
Rakastan aaseja. Olen jostain syystä aina rakastanut. Jo lapsena haaveilin, että minulla olisi joskus oma aasi.
Haaveeni kävi yllättäen toteen Lappiin muutettuani, kun kuulin ystävältäni aasikaveruksista, jotka etsivät uutta kotia. Ensimmäinen ostajaehdokas oli vetäytynyt.
Ryhdyin hommiin. Maa oli vielä roudassa, kun aloin siivota Jantelle ja Dylanille tiloja sekä rakentaa aitauksia. Show oli hullu, mutta kaiken arvoinen.
Samalla huomasin, että ajatteluni alkoi muuttua ja arvoni kirkastuivat. Tajusin esimerkiksi, että en halua koskaan enää hankkia eläimiä, jotka ovat syntyneet lemmikeiksi, kuten koiria.
Kasvissyöjä olin ollut teinistä saakka. Pohdintojeni myötä ryhdyin vegaaniksi. Kun vielä tapasin samanhenkisiä ihmisiä eläinoikeusjärjestöissä, aloin miettiä, olisiko eläinaktivismi seuraava askeleeni.
Olin aina ihaillut esimerkiksi eläinsuojelukeskus Tuulispäässä tehtävää työtä. Voisiko samankaltaista toimintaa olla myös pohjoisessa?
”Ajatteluni alkoi muuttua, ja arvoni kirkastuivat.”
Minun ei tarvinnut pohtia kysymystä pitkään, kun sain puolitoista vuotta sitten viestin ystävältäni. Hän kertoi lappilaisesta tuotantolammastilasta, joka oli lopettamassa. Teurasauto oli jo tilattu. Kun kuulin uutisesta, en saanut lampaita mielestäni. Päätin toimia.
Onnistuin järjestämään kuudelle lampaalle ensin väliaikaisen sijoituksen, jonka jälkeen he muuttivat luokseni.
Oma eläinten turvakotini oli syntynyt. Nimesin paikan Aurora-lampaan mukaan. Hän oli turvakodin ensimmäinen virallinen asukas.
Alussa käynnistelin toimintaa päivätöideni ohessa. Vapaaehtoisvoimin kunnostimme lampolaa, rakensimme aitauksia, pidimme talkoita, suunnittelimme tulevaa ja huolehdimme eläimistä. Olen tästä apujoukoilleni ikuisesti kiitollinen.
Nyt Aurorassa asuu aasien ja lampaiden lisäksi kanoja, kukkoja, vuohia ja kaneja. Eläimet saavat olla täällä kuolemaansa saakka.
Jossittelu ei muuta mitään
Vaikka minulla on yhä vaikeuksia, ajattelen, että olen nyt hyvässä paikassa. Minulla on eläimet ja uusi parisuhde, jossa olen joutunut keskustelemaan alusta asti rehellisemmin kuin koskaan.
En voi sanoa olevani onnellinen, mutta olen matkalla sitä kohti. Menneisyyden kokemukset veivät paljon, eikä toipuminen ole ollut suoraviivaista. Olen hyväksynyt, että usein asiat nousevat pintaan vasta, kun niille on tarpeeksi turvaa ja tilaa. Niin kävi minullekin. Traumaterapiassa olen käynyt kahdeksan vuotta.
Välillä mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos minua ei olisi kiusattu tai raiskattu. Sen pohtiminen on kuitenkin turhaa. Ei jossittelu muuta mitään.”
Minne Riina lähti, kun hän päätti nuorena muuttaa pois kotoa ja aloittaa alusta? Miten Riina on käsitellyt raiskauskokemustaan? Mikä häntä auttoi pääsemään elämässä eteenpäin? Miten Riinasta tuli kirjailija? Miten hän päätyi Lappiin? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 21/2024 tai tilaajana täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Riina Mattila
33-vuotias vastuullisuusvaikuttaja ja kirjailija asuu puolisonsa Ninan kanssa Rovaniemellä. Riina pitää pihapiirissään Suomen pohjoisinta eläinten turvakotia Auroraa ja työskentelee eläinoikeusjärjestössä. Hänen esikoisteoksensa Järistyksiä (2018) oli lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokas. Riina rakastaa talvea ja pakkasta. Perjantai-iltaisin hän kokkaa Ninan kanssa vegaanista ruokaa, kuten savutofupastaa.
