Arttu Ylitalo on tuntenut koko elämänsä häpeää isättömyydestä ja erilaisuudestaan. Häpeä alkoi helpottaa vasta, kun hän uskalsi puhua alkoholismistaan. ”Eniten pelotti, onko raittiuteni pysyvää.”
”Juominen alkoi kiinnostaa minua heti, kun muutin omilleni peruskoulun jälkeen 16-vuotiaana. En erityisemmin ajatellut juomiseni syitä. Luulin vain rentoutuvani ja pitäväni hauskaa, ja moni kaverikin joi. Tosin join jo silloin myös yksin kotona, mitä en usko kaikkien kavereideni tehneen.
Nyt myöhemmin olen tajunnut, että join häpeääni. Häpesin etenkin sitä, ettei minulla ollut isää. En edes tiennyt, kuka isäni on – en tiedä edelleenkään. Äitini ei koskaan puhunut isästäni mitään. Minä olin aina se lapsi, joka ei saanut askarrella isänpäiväkorttia omalle isälle.
Häpeään vaikuttivat isättömyyden lisäksi äidin kuolema, isovanhempien kanssa kasvaminen sekä kuuluminen seksuaalivähemmistöön. Kaikki tämä teki minusta mielestäni perustavanlaatuisesti erilaisen kuin muut. Erilaisuus hävetti, eikä häpeä jättänyt minua rauhaan.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882777007z.1_20240620082736_000g1o6n6emd.10.jpg?itok=fDA-zUcI)
Kolmekymppiseksi saakka lähes kaikkiin parisuhteisiini ja aikoihin niiden välissä on kuulunut vahvasti alkoholi ja juhliminen. Minusta on tuntunut siltä, että homokulttuuriin liittyy bailaamisen ihannointia – missä muuallakaan sitä olisi voinut viettää aikaa itsensä kaltaisten kanssa kuin homoklubeilla.
Aktiivinen juhliminen ja sosiaalinen elämä vei minua myös paikkoihin, joihin muuten en olisi päässyt: hienoille brunsseille, illallisille ja juhliin. Alkoholi sekä turrutti häpeääni että antoi rohkeutta lähestyä ihmisiä.
”Yhteisissä illanvietoissa työkavereiden kanssa osasin näyttää selvältä.”
Podin valtavaa syyllisyyttä juomisestani. Siksi pidin aina huolta siitä, etteivät muut huomanneet, kuinka paljon join. Hoidin työni vakuutusyhtiössä hyvin, en ollut juuri koskaan poissa töistä ja olin huolitellun näköinen, vaikka olin kuinka krapulassa. Tein töitä myös somevaikuttajana enkä missään nimessä halunnut, että seuraajani huomaisivat minun olevan humalassa videoillani – vaikka todellisuudessa välillä olinkin.
Yhteisissä illanvietoissa työkavereiden kanssa osasin juoda maltillisesti ja näyttää selvältä. Samalla odotin, että pääsen kotiin jatkamaan juomista oikein kunnolla.
Alkoholisti tarvitsee tilalle jotain muuta
En päättänyt raitistua kerralla, mutta niin siinä lopulta kävi. Kaikki lähti siitä, kun minulle tarjottiin mahdollisuutta osallistua kuukauden mittaiseen hyvinvointivalmennukseen osana kaupallista yhteistyötä.
Oli kevät 2022, ja olin juuri palannut töihin pitkän sairausloman jälkeen. Mietin, jatkaisinko siihen suuntaan, jossa koko elämäni lopulta hajoaa, vai yrittäisinkö lähteä kohti jotain ihan uutta.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon – tai ainakin halusin antaa sille mahdollisuuden. Lähdin mukaan valmennukseen. Tajusin, etten voisi samaan aikaan noudattaa treeniohjelmaa ja terveellistä ruokavaliota, raportoida tuloksista sosiaaliseen mediaan ja juoda samaan tahtiin kuin ennenkin. Ajatus siitä, että epäonnistuisin valmennuksessa eikä mitään tuloksia tulisi, oli minulle kauhea. Siksi päätin olla koko kuukauden juomatta.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882777007z.1_20240620082736_000g1o6n6em9.10.jpg?itok=-zmvd-qR)
Se olikin yllättävän helppoa. Kun työpäivän jälkeen piti jaksaa kokata ja treenata valmennuksen mukaisesti, en ehtinyt oikein edes ajatella päivittäistä pullon korkkaamista.
Olen sitä mieltä, että alkoholiriippuvaiselle voi olla mahdotonta lopettaa juomista, ellei tilalle keksi jotain kivaa tekemistä. Aluksi treenaaminen ei tosin ollut minulle mitenkään kivaa, sillä olin aina inhonnut liikuntaa. Päivä kerrallaan se alkoi kuitenkin tuntua siedettävältä ja lopulta jopa mukavalta. Liikunta on sen jälkeen jäänyt elämääni pysyvästi.
Kun valmennus päättyi, jatkoin juomattomuutta.
Paino putosi harteilta
Itselleni myönsin olevani alkoholisti, kun olin ollut raitis noin kolme kuukautta. Meni kuitenkin vielä puolisen vuotta ennen kuin uskalsin kertoa asiasta kunnolla julkisesti.
Kun lopulta julkaisin aiheesta somevideon, tunsin, kuinka jättimäinen paino putosi harteiltani. Yhtäkkiä häpeä tuntui jotenkin helpommalta kohdata.
”Se, että aloin avautua alkoholismistani, oli ratkaiseva käänne.”
Ehkä eniten pelotti, onko raittiuteni pysyvää. Mitä jos alkoholinhimo kasvaakin yhtäkkiä sietämättömäksi ja ratkean juomaan ja sitten kaikki osoittavat sormella, että tuossa se alkoholisti nyt taas juo?
Raitistuminen on auttanut minua sietämään ja vähentämään koko elämän jatkunutta häpeääni. Se, että aloin avautua alkoholismistani, oli ratkaiseva käänne. Häpeä helpottaa vain puhumalla asioista, joita häpeää. Se on ollut suunnattoman suuri ja helpottava oivallus.”
Artun äiti kuoli, kun hän oli kahdeksanvuotias. Miten Arttu yritti lapsena pelastaa äitinsä? Miten Artun työtoverit suhtautuivat, kun hän kertoi olevansa alkoholisti? Miten Artun parisuhteen päättyminen vaikutti raitistumiseen? Millä tavoin hänen arkensa on muuttunut raitistumisen myötä? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 16/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Arttu Ylitalo
34-vuotias markkinoinnin ja viestinnän asiantuntija ja somevaikuttaja asuu Helsingin Kampissa. Arttu on puhunut alkoholismistaan ja raitistumisestaan omissa somekanavissaan sekä Hanna Tikanderin Selvin päin -podcastissa. Arttu pitää huolta mielenterveydestään ja hyvinvoinnistaan käymällä kuntosalilla, joogaamalla sekä uimalla avannossa ja luonnonvesissä.
