”Olen inkerinsuomalainen. Kasvoin Siperiassa ja tulin Suomeen 23-vuotiaana.
Suomi tuntui paratiisilta. Halusin olla osa suomalaista yhteiskuntaa ja oppia maan tavoille, halusin päästä töihin ja saada suomalaisia ystäviä. Olen sitä mieltä, että Suomeen tulevien on oltava aktiivisia. On opiskeltava ja käännettävä kaikki kivet, jotta saa töitä. Tulemme valmiiseen pöytään, joten emme voi olla vain saamapuolella.
Sain Suomessa kaksi poikaa. He ovat suurin lahja, jonka olen elämältä saanut.
Ero ensimmäisestä miehestäni teki kipeää, mutta samalla se teki minusta vahvan ja itsenäisen.
”Nyt ajattelen, että voisin vaikka loppuelämäni kerätä sukkia lattialta.”
Myöhemmin elämääni astui Matti. Hän oli sivistynyt, musikaalinen ja ihana mies, jolle minä ja pojat olemme kiitollisia monesta asiasta. Näin ajattelen nyt. Ollessamme yhdessä meillä oli kuitenkin paljon vaikeuksia, sillä olimme kaksi vahvaa persoonaa.
Minä olin hyvin temperamenttinen, ja jos saisin käännettyä kelloa taaksepäin, olisin kärsivällisempi. Monet riidat olivat aivan turhia – suutuin esimerkiksi siitä, jos Matti jätti sukat lattialle. Nyt ajattelen, että voisin vaikka loppuelämäni kerätä sukkia, sillä eihän tuollaisilla pikkujutuilla ole mitään merkitystä.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882830301z.1_20241004144315_000gfi6v81vi.20.jpg?itok=ZjMR19CT)
Olimme ehtineet olla yhdessä kymmenen vuotta, kun toukokuussa 2019 Matti sai aivoinfarktin. Ensimmäistä kertaa näin, miten haurasta ja arvaamatonta kaikki voi olla.
Matti toipui hyvin – kunnes tuli epilepsia. Olin hänen ’puheterapeuttinsa’ ja lauloin hänelle paljon. Vaikka hän ei loppuvaiheessa pystynyt enää kommunikoimaan, hänen huulensa liikkuivat laulun sanojen tahtiin.
Samaan aikaan opiskelin Sibelius-Akatemiassa. Olin saanut lääkäriltä neuvon, että pidä kiinni omista unelmistasi – auta, minkä voit, mutta älä unohda itseäsi.
Ne pari vuotta, jotka Matti sairasti, toivat suhteeseemme avoimuutta ja lämpöä. Tunsin, että roolit karisivat molemmilta. Olimme vain ihmisiä toisillemme. Näin Matin haavoittuvuuden ja tarvitsevuuden ja muutuin itse empaattisemmaksi ja vähemmän vaativaksi.
”Oivallus elämän ainutkertaisuudesta oli niin vahva, että en ole sen jälkeen unohtanut sitä.”
Ohjaamani kuorolaisetkin huomasivat, että jokin oli toisin. Jos joku lauloi väärin, en enää komentanut tiukasti, että älä tee noin. Sen sijaan kysyin, haluaisitko kokeilla näin.
Matti menehtyi loppuvuodesta 2021. Muistan, miten seuraavana keväänä ikään kuin heräsin horroksesta. Kun ensimmäiset silmut puhkesivat puihin, tajusin, että minä elän. Minä kävelen, puhun, minulla on kaikki aistit.
Oivallus elämän ainutkertaisuudesta oli niin vahva, että en ole sen jälkeen unohtanut sitä.”
Millainen Nadjan lapsuus oli Siperiassa? Miten hän rakensi itselleen uran Suomessa? Miksi Nadja oli niin pitkään vaativa sekä itselleen että muille? Millainen Nadjan nykyinen parisuhde on? Entä mitä hän ajattelee Siperiasta nyt? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 20/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.
