Oman elämäntarinan kirjoittaminen saattaa paljastaa, toistatko samaa hulluutta tai virhettä kerran toisensa jälkeen.
Kirjoitin 9-vuotiaana päiväkirjaani: ”Kun kävin hammas lääkärissä minulla oli 1 reikä. se porattiin ja SE SATTUI KAMALASTI!”
19-vuotiaana kirjoitin päiväkirjaani: ”Juuri ennen nukahtamistani ajattelin...” Auts. En kehtaakaan kertoa, mitä. Parikymppisenä en enää ollut herttaisen lapsellinen, ainoastaan nolo.
Viime aikoina olen lueskellut vanhoja päiväkirjojani. Muistellut, itkeskellyt, hekottanut, yrittänyt ymmärtää itseäni.
Olen tyypillinen nelikymppinen, sanoo psykoterapeutti, Elämänkaarikirjoitus-menetelmän kehittäjä ja kouluttaja Pepi Reinikainen. Tässä iässä mennyt elämä alkaa kiinnostaa.
”Sitten iskee tunne, että hetkinen, homma ei mennyt ihan kuten kuvittelin. Pitäisikö katsoa takapeiliin?”
Miksi tein valinnat, jotka tein? Miten minusta tuli minä? Toistanko samaa hulluutta tai virhettä vuodesta toiseen? Vastauksia löytääkseen kannattaa kirjoittaa oma elämäntarina, Reinikainen sanoo.
Kerro, mistä vaikenet
Tykkäsikö vaari työstään? Nauroiko mummu paljon? Menneet sukupolvet, heidän valintansa ja arvonsa, vaikuttavat meihin. Siksi oma tarina kannattaa aloittaa isovanhempien tarinasta.
”Jos et tiedä heistä mitään, kirjoita esimerkiksi aiheesta: tämän vuoksi isovanhempani ovat jääneet minulle vieraiksi.”
"Tajusin, että olin käyttänyt kaiken aikani työntekoon, opiskeluun ja harrastuksiin. Yhteinen aika aviomieheni kanssa loisti poissaolollaan. Pohdiskelun jälkeen ymmärsin eromme syistä enemmän."
Isovanhempien tarinaa seuraa vanhempien tarina, sitten jatketaan omasta syntymästä.
”Kun edetään aikajärjestyksessä, ei voi kirjoittaa vain siitä elämänjaksosta, josta on aina ollut kiva kertoa. Siitä on jo jauhettu riittämiin.”
On pakko katsoa, mitä tapahtui ennen kivaa ja mitä sen jälkeen.
”Jos jättää jotakin kertomatta, myöhemmätkin elämänvaiheet jäävät vajaiksi. Taustalla on möykky, jota ei ole avattu.”
Kun sanat löytyvät, oivallus on vapauttava: Uskalsin kirjoittaa tästä asiasta. Selvisin siitä silloin, kun se tapahtui. Selviän muustakin.
Etsi syitä, ei syyllisiä
”Äiti kertoo aina vitsinä, etten uskaltanut olla kotona yksin ennen kuin murrosiässä. Muistan kuitenkin, miten rakensin alle kouluikäisenä sohvatyynyistä majaa, kun vanhemmat olivat lähteneet kauppaan. Luulin heidän jääneen auton alle.”
Mikä omassa elämässä on oikeasti ollut totta?
”Totuus ei ole yhden ihmisen hallinnassa”, Reinikainen sanoo.
”Kirjoittaessasi totta on se, miten sinä olet kokenut ja tulkinnut asiat. Asioille ei haeta syyllisiä, ainoastaan syitä.”
"Sain kiinni kirjoittamisen rytmistä ja julkaisin monen vuoden työn tuloksena kirjan, joka on tarina äitini sisaresta."
Kun sanat on kirjoitettu, ne on vielä kohdattava, seistävä sanojensa takana.
Se on usein vaikeaa. Ja samalla jotenkin luksusta. Ystävälle en ehtinyt taaskaan soittaa, mutta tässä sitä nyt kuuntelen itseäni. Edellisestä kerrasta on aikaa.
Tarinan edetessä siitä alkaa hahmottua käyttäytymismalleja. Olenko minä se, joka pakenee vaikeuksia? Minäkö vänkytän nurkassa ”ei mikään kuitenkaan onnistu” -mantraani?
Miksi olen tällainen? Voisinko toimia toisin?
Mennyt vahvistaa
Välirikko tärkeän ihmisen kanssa. Älyttömyyksissä tehty opiskelupaikan valinta. Kiirevuodet, jolloin lapsiin tuskastui liian usein…
Omaa elämäntarinaa ei ole helppo kirjoittaa ja lukea. Ei tarvitsekaan olla.
”Rehellisyys tarkoittaa, että ottaa vastuun elämästään. Näkee onnistumisten lisäksi tappiot eikä yritä kääntää niitä väkisin voitoiksi.”
"Kirjoittaessani ymmärsin, mistä tulen, kuka olen ollut ja mikä on tulevan kasvamiseni polku. Tunsin vapautuvani jostakin ahdistavasta, jolle ei välttämättä ole edes nimeä."
Sitä paitsi: Olisiko minulta ilman vaikeuksia jäänyt kokematta myös jotakin todella hyvää, jopa käänteentekevää?
Harharetket ja onnenkaudet, jokainen vaihe ansaitsee tulla sanoitetuksi. Sanojen välistä alkaa kirkastua: elämäni on ainutkertainen.
Olen nyt tässä hetkessä, hengitän. Takana menneet vuodet, edessä jotain uutta. Tarinani jatkuu.
Vinkki: Kysymyksiä kirjoittamisen tueksi
Jos alkuun pääseminen tuntuu hankalalta, mieti näitä:
Mikä on varhaisin hajuelämyksesi? Mitä pelkäsit alakouluikäisenä? Milloin löysit oman seksuaalisuutesi? Miten valitsit opiskelualasi? Millainen puolisosi oli, kun tutustuit häneen? Koska aloit suhtautua vanhempiisi kriittisesti? Minkä ikäisenä aloit
haaveilla lapsista vai aloitko koskaan? Oliko sinulla neljänkympin kriisi? Pelkäätkö vanhenemista?
Lainaukset ovat Elämänkaari-kirjoituskurssin osanottajien kertomia. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 20/2014.
5 tapaa päästä alkuun elämäntarinan kirjoittamisessa
1. Unohda punakynä. Elämäkerrassa tärkeää on sisältö, ei oikeinkirjoitus. Pilkkua ei tarvitse viilata.
2. Kysy, kun vielä voit. Hanki tietoa suvun vaiheista iäkkäiltä sukulaisilta. Pyydä nimet laatikossa lojuvien kuvien ihmisille.
3. Kaiva kalenteri esiin. Tutustu lähihistoriaan. Faktojen avulla omat vaiheet asettuvat uuteen perspektiiviin.
4. Älä kiirehdi. Elämänkaariryhmässä kirjoitetaan seitsemän vuoden jaksoissa, yhdestä jaksosta kaksi viikkoa.
5. Säilytä se, mitä kirjoitat. Tarinasi on arvokas paitsi itsellesi, myös lapsillesi ja lapsenlapsillesi.
