"Rakkaus on tahtotila, ei tunne"

Sirkku: Olin 16-vuotias, kun tapasin Erkin. Olin ajatellut, etten koskaan mene naimisiin ja vaikka menisinkin, ei tulevalla miehelläni saa ainakaan olla finnejä. Näin epäkypsä olin, ja kas vain, Erkki olikin finninaama.

Yhtäkkiä sillä ei ollutkaan merkitystä. Olisin ollut valmis menemään saman tien naimisiin. Erkillä oli kauniit silmät, joihin ihastuin. 

Olin seurakuntanuori, pari vuotta vanhempi Erkki taas oli viettänyt rankan nuoruuden. Hoivaviettini heräsi. Suhteesta tuli riippuvuussuhde. 

Kun kaksi rikkonaista lähtee parisuhteeseen, siitä ei synny yhtä ehjää. Tulimme kumpikin alkoholistiperheistä, eikä sellaisesta lähtökohdasta ollut helppo rakentaa avioliittoa. 

Erkki: Tapasimme seurakunnan nuortenillassa. Rakastuimme palavasti ja olisimme menneet saman tien naimisiin. Olimme mielestämme täysin kypsiä perustamaan perheen. Hyvä, etteivät Sirkun vanhemmat kuitenkaan antaneet lupaa. Seurustelimme neljä vuotta ennen avioitumista. 

Tuossa vaiheessa en ymmärtänyt vielä lapsuuteni taakkaa. Se tuli esille vasta omien lapsien syntymän jälkeen, ja vasta nelikymppisenä aloin etsiä eheytymistä.

Sirkku: Olemme käyneet läpi monia vaikeita asioita: talousongelmia, lapsen sairastumisen, rintasyöpäni ja Erkin työttömyyden. Yksi rankimpia kriisejä oli uskottomuus.

Vaikka nykyään sanon, että sitä eletään, mitä annetaan, en sano sitä ylpeästi. Luotan siihen, ettei meille satu enempää kuin on sallittu. Olen saanut voimaa uskosta Jumalaan. 

Elin vastoin periaatteitani

Erkki: Olen aina voinut luottaa siihen, että Sirkku pysyy rinnallani. Vain uskottomuuteni horjutti tätä. Työhöni kuului matkoja ja edustamista. Olin juonut nuoruudessani, mutta alkoholi ei ollut kuulunut yhteiseen elämäämme. 1980-luvun lopulla aloin juoda uudestaan­, tällä kertaa työkuvioissa.

Alkoholi ei sopinut minulle. Jäin koukkuun saman tien. Olin paljon poissa kotoa, ja minulla oli muita suhteita. Elin vastoin periaatteitani, mutta en kyennyt lopettamaankaan. Koin syyllisyyttä ja olin huono isä ja aviomies. Tätä jatkui viisi vuotta. Sitten päätin, että elämäni muuttuu. Mietin kuitenkin pitkään, tunnustanko kaiken Sirkulle.

Sirkku: Olin nuorena hyvin mustasukkainen, enkä osannut tunnistaa hylätyksi tulemisen pelkoani. Uskoin, ettei kukaan voi minua oikeasti rakastaa.

Avioliittomme alkuvuosien jälkeen olin kuitenkin oppinut luottamaan Erkkiin. Sanoin työkavereillekin, että olen saanut hyvän miehen ja tiedän, ettei hän koskaan pettäisi. Samaan aikaan Erkki eli kaksoiselämää. Minä olin niin rikki mieheni alkoholin käytöstä ja huolissani perheemme tulevaisuudesta, että oli hyvä, etten tiennyt uskottomuudesta. 

Yhdellä automatkalla Erkki otti asian puheeksi. Onneksi olin turvavöissä kiinni, sillä tuska oli sanoinkuvaamaton. En ole varma, mitä olisin voinut tehdä. Huusin suoraa huutoa.

Erkki: Sanoin Sirkulle, että nyt olen armoillasi. Pelkäsin, että hän lähtee, mutta hän ei koskaan uhannut erolla. Puhuimme paljon. Se on tärkeää uskottomuuden käsittelyssä. Asiaa pitää käydä läpi niin kauan kuin petetty osapuoli tuntee siihen tarvetta. Yksityiskohtiin ei kuitenkaan tarvitse mennä.

Luottamuksen rakentaminen uudelleen vie aikaa. Kesti pitkään, että Sirkku pystyi antamaan anteeksi minulle ja minä itselleni. 

Uskottomuus vei itsetuntoni

Sirkku: Erkki antoi pallon minulle ja otti tekemisistään täyden vastuun. En tuntenut katkeruutta, vaikka mietinkin, mitä olen tehnyt väärin ja olenko ansainnut tämän kaiken. 

Jos itsetuntoni oli ollut huono aiemmin, uskottomuus vei sen kokonaan. Myös usko naiseuteeni kutistui olemattomiin. En kuitenkaan ajatellut eroa, sillä olimme molemmat valmiita tekemään kaikkemme luottamuksen palauttamiseksi. Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut tärkeää päästä puhumaan asiasta jonkun ulkopuolisen kanssa jo tuolloin. Uskottomuuskriisi­ oli kova ja syvä.

Erkki: Menimme NMKY:n avioliittoleirille ensimmäisen kerran vuonna 2005. Se olisi kannattanut tehdä jo vuosia aiemmin. Leirillä saa vertaistukea ja työkaluja suhteen hoitamiseen. Hyvänkin avioliiton voi saada paremmaksi. Leirin aikana sain työnantajalta viestin, että firma myydään ja jään työttömäksi. Sirkku sai paljon pahempia uutisia. 

Sirkku: Olin juuri ennen leiriä käynyt lääkärissä. Kun soitin tuloksista, lääkäri kertoi, minulla on rintasyöpä. Aiemmin samana keväänä olimme melkein menettäneet vanhimman tyttäremme keuhkoveritulpan vuoksi.

Avioliittoleirin lämmin ilmapiiri oli hyvä paikka ottaa vastaan uutiset. Sairastumiseni oli kuitenkin kriisi suhteellemme. Rintani leikattiin, ja käperryin itseeni. Mietin, kuka olen ja hyväksyykö Erkki minut sellaisena kuin olen. 

Erkki: En ehkä osannut lohduttaa oikein. Minusta tuntui, että Sirkku etääntyi. En tiedä miksi, mutta en koskaan epäillyt Sirkun parantumista. Ehkä hän olisi toivonut, että olisin ollut huolestuneempi. 

Kriisimme ovat kuitenkin syventäneet suhdettamme. Sen oivaltaminen, että toista ei voi muuttaa ja että rakkaus on paremminkin tahtotila kuin tunne, on vienyt meitä eteenpäin syvään kiintymykseen ja kumppanuuteen. Myös usko on ollut iso voimavara, sillä yhdessä rukoileminen luo läheisyyttä. 

Sirkku: Rukous yhdistää, mutta on myös terapeuttista saada vuodattaa oma paha olonsa Jumalan eteen.

Toinen parisuhteemme kantava voima on ilo. Nauramme sekä itsellemme että elämän sattumuksille. Lasten ilo tarttuu, ja lastenlapsien kanssa puuhailu pitää oman, sisäisen lapsen elossa.

Sirkku ja Erkki viihtyvät luonnossa. Haralanharjun näkötorniin he vievät myös lastenlapsia retkille. 

Kun Erkki juoksee, minä shoppailen

Erkki: Nykyään vietämme paljon aikaa yhdessä. Eletty elämä ja vaikeista kokemuksista selviytyminen ovat antavat voimaa parisuhdetyössä, jota teemme seurakunnassa.

Myös juoksuharrastukseni pikemminkin yhdistää kuin erottaa meitä. Olin nuorena kova urheilemaan, mutta liikunta jäi ruuhkavuosina kokonaan pois. Kului parisenkymmentä vuotta, etten harrastanut liikuntaa ollenkaan.

Päälle viisikymppisenä päätin, etten halua ikääntyä huonokuntoisena. Kun vävypoikani haastoi minut maaliskuussa 2006 treenaamaan maratonille, rupesin juoksemaan. Saman vuoden syksyllä juoksimme Helsinki City Marathonin. Sen jälkeen olen juossut noin kymmenen maratonia vuodessa, yhteensä 68 maratonia.

Sirkku: Erkin maratoneista on tullut yhteinen harrastuksemme. Matkustan hänen mukanaan melkein kaikkiin kisoihin. Siksi olen nähnyt paljon ja päässyt tutustumaan moniin uusiin paikkoihin. Olen kannustamassa startissa ja odottamassa Erkkiä maalissa. 

Kun Erkki juoksee, minulla on oma shoppailumaraton. Rakastan sisustusliikkeissä penkomista ja tuliaisten hankkimista lastenlapsille.

Nyt Erkillä on rasitusmurtuma, eikä hän pääse juoksemaan. Toivon, että hän tulee pian kuntoon. Se on hänelle niin tärkeä juttu.

Erkki: Juokseminen ei ole kuitenkaan pakkomielle. Vaikka olisin suunnitellut kolmen tunnin lenkin sunnuntaille, perun sen oitis, jos lapsenlapset tulevat ovesta sisälle. Perhe menee nykyään kaikessa edelle.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2015.