Satu Ruippo, 56, oli tavallinen perheenäiti ja kirjanpitäjä, joka joi liikaa. Hän sai elämälleen uuden alun päihdekuntoutuksessa yhdeksän vuotta sitten. ”Oli uutta, että elämästä pitää selvitä selvin päin.”
Huoneen ovessa on numero kaksi. Tämän oven takana Satu Ruippo meni nukkumaan eräänä melko tavallisena syysiltana yhdeksän vuotta sitten.
Samana iltana Sadun lapsi kävi yöunille sijaisperheessä, vajaan 200 kilometrin päässä äidistä. Satu ei voinut soittaa ja toivottaa hyvää yötä, sillä ensimmäisen viikon aikana puhelinta ei saanut käyttää. Se kuului täällä sääntöihin.
Olen sössinyt asiani, Satu mietti, ja siksi lapseni on viety pois kotoa. Miten minulle on käynyt näin?
Huone numero kaksi sijaitsee päihdekuntoutusyksikkö Tuhkimossa Tohmajärvellä. Se oli Sadun koti kuukauden ajan syksyllä 2016.
Satu, 56, on taloushallinnon asiantuntija, jolla on huoliteltu meikki, kukkamekon sävyyn sopivat glitterkynnet ja viimeistelty kampaus. Hän käy kolmesti viikossa salilla, lenkkeilee koiran kanssa ja huolehtii, että ruokavaliossa on riittävästi kasviksia sekä proteiineja.
Alkoholia hän ei ole juonut yhdeksään vuoteen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuhkimo_satu_huonekaksi_l0a5769.jpg?itok=g3IWIVIe)
Möykky rinnassa
Satu tuli Tuhkimoon 12. syyskuuta 2016. Viikkoa aiemmin hän oli jälleen ryypännyt läpi viikonlopun ja sammunut sunnuntaina vessan lattialle. 11-vuotias kuopus hätääntyi, kun äiti nukkui lattialla, ja soitti isosiskolleen, joka asui jo omillaan. Sisko teki lastensuojeluilmoituksen.
Kun poliisit tulivat paikalle, Satu itki hysteerisesti. Ensihoito vei hänet päivystykseen. Kun Satu maanantaiaamuna palasi kotiin, keittiön pöydällä oli lappu, jossa oli osoite ja puhelinnumero. Hänen poikansa oli pikasijoitettu vieraaseen perheeseen.
”Siinä vaiheessa tuntui, että olen maailman surkein ihminen ja maailman paskin äiti. Olen niin epäonnistunut elämässä, ettei mitään järkeä.”
”Odotin jotain ihmettä. Että joku muu tekee työn puolestani.”
Heti seuraavana päivänä Satu aloitti antabuskuurin. Hän soitti päivittäin pojalleen sijaisperheeseen ja sai käydä tapaamassakin. Nopeasti Satu sai sosiaalitoimelta myös maksusitoumuksen Tuhkimoon. Hän sanoo menneensä hoitoon lastensuojelun mieliksi, jotta saisi poikansa takaisin. Omaa halua raitistumiseen ei aluksi ollut.
”Odotin jotain ihmettä. Että joku muu tekee työn puolestani.”
Näytänkö muka alkoholistilta?
Heti ensimmäisenä päivänä Satu kutsuttiin mukaan päärakennuksen ryhmätilaan keskustelemaan. Vielä silloin hän ei uskaltanut sanoa ryhmässä ääneen, että on alkoholisti, vaikka sisimmässään oli tiennyt sen jo pitkään. Sadun mielikuvissa alkoholisti oli rantojen mies tai kassialma. Eihän hän näyttänyt siltä.
Sadulla olikin aina ollut valmis vastaus, jos joku oli epäillyt häntä alkoholistiksi.
”Olin sanonut, etten ole alkoholisti vaan alkoholin suurkuluttaja. Niin kuin siinä olisi jokin ero.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/_l0a5934.jpg?itok=9V0Lob_H)
Ennen Tuhkimoa Sadun viikko oli näyttänyt suunnilleen tältä:
Maanantaisin ja tiistaisin Satu kävi töissä kirjanpitäjänä ja oli varma, että seuraavana viikonloppuna hän ei juo. Keskiviikkoisin ja torstaisin Satu muuttui levottomaksi ja alkoi pedata viikonlopun kännejä. Perjantaina töiden jälkeen Satu haki kaupasta pari kaljalaatikkoa. Illasta sunnuntaihin saakka hän joi.
Tuhkimossa Satu sai uuden päiväohjelman. Aamiaisen jälkeen yhdeksältä oli niin sanottu aamuviritys ringissä. Ennen lounasta oli usein luento ja lounaan jälkeen ulkoilua. Iltapäivällä oli yleensä ryhmätehtäviä, luovaa toimintaa ja vertaisryhmiä. Kaikkeen ohjelmaan piti osallistua.
Ensin uudet säännöt epäilyttivät Satua.
”Kuvittelin, että tulen päihdekuntoutukseen, jossa hoitajat silittävät olkapäästä ja sanovat, että voi sua ressukkaa.”
Todellisuus oli muuta. Oli käytävä läpi, mitä kaikkea päihderiippuvuus oli tuonut mukanaan. Putkareissuja, pahoinpitelytuomioita, velkaantumista.
”Hirveintä oli tajuta, miten tämä kaikki oli vaikuttanut lapsiin.”
Jos tämän kerran vain?
Kuukauden hoitojakson jälkeen Satu lähti Tuhkimosta kotiin toivo mukanaan: minä voin selviytyä. Pian poikakin palasi sijaisperheestä kotiin. Satu oli tavattoman helpottunut, mutta samalla häntä pelotti. Tuhkimo oli tuntunut turvapaikalta.
”Oli uutta, että elämästä pitäisi selvitä selvin päin. On hirvittävän vaikeaa kohdata elämä raakana, sellaisena kuin se vastaan tulee.”
Ensimmäinen vuosi meni opetellessa. Viikonlopuille piti keksiä tekemistä, kun ne eivät menneet baarissa. Satu katkaisi välejä niihin, joiden kanssa oli juonut. Sen sijaan hän leipoi, kokkasi perheelle, lenkitti koiraa ja hoiti pihaa. Hän kävi alkoholistien vertaisryhmissä, mutta vain silloin tällöin.
”Uskon, että joku oli siinä hetkessä mukana. Tajusin, millaisen pettymyksen tuotan lapsilleni ja itselleni, jos nyt juon.”
Kun Satu oli ollut raittiina reilun vuoden, hän oli retkahtaa taas juomaan. Syksy oli ollut vaikea, raskaat ajatukset vaivasivat. Satu hankki jo kaljalaatikonkin huoltoasemalta. Eihän kukaan saa edes tietää, jos juon, hän ajatteli.
”Uskon rukoukseen ja korkeampaan voimaan, ja siihen, että joku oli siinä hetkessä mukana. Tajusin, millaisen pettymyksen tuotan lapsilleni ja itselleni, jos nyt juon.”
Satu ei juonut. Sen sijaan hän ehdotti perheelleen, että tilattaisiin pitsat. Niiden äärellä Satu kertoi, että tuntui tosi pahalta, mutta onneksi en juonut.
”Tavallaan tarvitsin tuon kokemuksen, jotta ymmärsin, kuinka vaarallisilla vesillä mennään, jos en hoida itseäni.”
Satu päätti alkaa hoitaa. Hän palasi vielä viikon hoitojaksolle Tuhkimoon ja alkoi käydä vertaisryhmissä jopa kuudesti viikossa. Vasta siitä alkoi Sadun mielestä oikea toipuminen.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/tuhkimo_satu_l0a5361.jpg?itok=D88mXT-S)
Sadun kaikki lapset ovat nyt aikuisia. Viime vuosina hän on alkanut jutella heidän kanssaan avoimesti menneestä.
Satu muistaa erityisesti jouluaatonaaton kaksi vuotta sitten. Silloin kaikki kolme lasta olivat hänen luonaan. He itkivät yhdessä ja puhuivat. Lapset kertoivat, kuinka paljon heitä oli pelottanut humalainen äiti. Satu kertoi, kuinka hirveästi häntä oli hävettänyt. Se tuntui puhdistavalta.
”Ajattelen nyt, että voin hyvittää lapsilleni menneet sillä, että pysyn raittiina.”
Luit osan Sadun tarinasta, joka ilmestyi Kodin Kuvalehdessä 23/2025. Lehdessä Satu kertoo myös, miten tavallinen perheenäiti sairastui alkoholismiin ja millainen raskas elämäntilanne johti ongelman pahenemiseen. Entä mitkä ajatukset ovat pitäneet Sadun kuivilla yhdeksän vuotta? Mitä Tuhkimossa oppimaansa Satu kantaa yhä mukanaan? Kaikki tiet vievät kotiin -juttusarjassa palataan kotiin, jolla oli haastateltavan elämälle erityinen merkitys. Tilaajana voit lukea Sadun koko tarinan ja juttusarjan kaikki aiemmat osat täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Mikä koti?
Tuhkimo on naisille tarkoitettu päihdekuntoutusyksikkö Tohmajärvellä. Siellä on 14 asukaspaikkaa.
Hoidon perusperiaate on, että päihderiippuvuus on sairaus, jolla on tunnistettavat oireet. Käytössä on 12 askeleen hoito-ohjelma ja tavoitteena päihteetön elämä. Kuntoutukseen kuuluu esimerkiksi luentoja, kirjallisia tehtäviä, yksilöllistä ohjausta ja ryhmätoimintaa.
Hoito-ohjelman ytimessä on tyyneysrukous. Siinä pyydetään tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa ne, jotka voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
