Tässä sarjassa ihmiset kertovat, mikä saa heidät jaksamaan paremmin. It-arkkitehti Anne Varkkola, 62, laulaa laulutaidottomien kuorossa.
1. Laulutaidoton voi laulaa
Laulaminen jäi minulta aikoinaan kansakouluun. Sisälläni on valtavasti lauluja, mutta minulla ei ole ollut keinoja laulaa niitä.
Olen aina ajatellut, että toiset osaavat laulaa ja toiset eivät ja että nämä kaksi ryhmää ovat yhtä kaukana toisistaan kuin pingviinit ja murmelit. Eihän pingviini voi muuttua murmeliksi.
Neljä vuotta sitten uskaltauduin meille laulamattomille tarkoitettuun kuoroon. Kuoroharrastuksen aloittaminen oli äimistyttävää. Olen pystynyt ylittämään itseni, kuin siirtymään maailmasta toiseen. Ei se ollut lainkaan mahdotonta.
2. Jokaisella on kynnys oppia uutta
Teemme mielellämme jo oppimiamme asioita, ja uusien aloittaminen on vaikeaa kaikenikäisille. Lapsenlapsenikin vetoavat siihen, etteivät osaa tätä tai tuota, eivätkä siksi aio edes yrittää, vaikka kuinka yritän rohkaista.
LauluAvaimen kuorossa etenemme vaivihkaa, kokeilujen kautta. Epämukavan tuntuiset laulut alkavat hiljalleen sujua ja kuulostaa omaankin korvaan hyviltä. Olen oppinut olemaan isovanhempanakin pedagogisempi. Sen sijaan, että tuputtaisin, pyrin rohkaisemaan kokeilujen kautta.
3. Yhdessä tekeminen on tärkeää
Kuorossa lauletaan yhdessä, emmekä keskity kenenkään yksilösuorituksiin. Kuoroharrastuksen myötä minusta on tullut parempi ryhmän jäsen myös työelämässä.
Töissä ryhmätyöt ovat usein kilpailuhenkisiä, ja jokaisen pitää jollain tavalla päteä ja nousta esiin ryhmässä. Kuorossa mennään tunnustellen ja yhdessä. Jos joku yrittää väkisin tuoda itseään esille, esitys on usein epäonnistunut.
Kuoroharrastus on vähentänyt pakkoani suorittaa töissä. Minun ei ole enää pakko olla se, joka keksii, miten asiat tehdään, vaan menen paremmin mukaan muiden ideoihin.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2015.
