42-vuotias tietokirjailija asuu Helsingissä 11- ja 7-vuotiaiden tyttäriensä kanssa. Hänen kirjansa Ihana kiihko kertoo seksin merkityksestä.

Unohda kilot ja rypyt. Uskaltaudu nauttimaan, kehottaa tietokirjailija Salla Nazarenko.

Jokainen tarvitsee seksiä.

Naisen elämässä seksuaalisen nautinnon etsimistä ei pidetä kovin keskeisenä asiana. Hyvästä äitiydestä ja uramenestyksestä kyllä puhutaan, mutta ei siitä, miten olennaista olisi löytää seksuaalinen voimansa. Seksuaalinen hyvinvointi heijastuu itsevarmuutena ja jaksamisena koko elämään.

Erottuani viisi vuotta sitten tajusin, että aikuisena sinkkuna olen vapaa toteuttamaan itseäni seksuaalisesti aivan kuten haluan. Oivallus on johtanut elämäni parhaisiin seksikokemuksiin. Samalla olen tajunnut, miten tärkeää seksuaalisuus on. Kaikissa piilee tarve tulla kosketetuksi ja hyväillyksi. Seksuaalisuus on perusvietti.

Häpeästä pitäisi päästä.

Seksuaalisuuteen liittyy yhä syvää häpeää. Se näkyy esimerkiksi suhtautumisena naiseen, jolla on lukuisia seksikumppaneita – hän saa edelleen helposti huonon naisen leiman. Naisen halua on useimmissa kulttuureissa pelätty ja kahlittu.

Itsekin olen seksistä puhuessani ja kirjoittaessani törmännyt vanhakantaisiin asenteisiin, ikäviin kommentteihin ja ilkeisiin, persoonaani meneviin nettikirjoituksiin.

Rakastelu tekee onnelliseksi.

Keski-ikäiset naiset murehtivat usein kilojaan, ryppyjään ja raskausarpiaan. Ihan suotta. En ole tavannut sellaista aikuista miestä, jonka kiinnostus naista kohtaan kaatuisi ulkoisiin pikkuseikkoihin. Itsevarmuus, rentous ja hyvä fiilis vetävät puoleensa.

Materiaaliset asiat kuten yhteensopivat astiastot, uudet verhot tai täydelliset kodit eivät tee ihmistä onnelliseksi. Paneminen tekee, oikeasti. Se tuottaa syvällistä onnen tunnetta ja edistää terveyttä. Jos kumppania ei ole, myös sooloseksi eli masturbointi tekee hyvää.

Fantasiat ovat sallittuja.

Jos parisuhde alkaa tuntua väljähtyneeltä, seksielämään pitää kiinnittää entistä enemmän huomiota. Vaikka et itse enää haluaisi kumppaniasi, joku muu haluaa häntä varmasti.

Seksin sujuminen on tärkeä perhettä koossapitävä voima. Ei kukaan jätä ihmistä, jonka kanssa hänellä on tajunnanräjäyttävää seksiä.

Hiipunutta liekkiä voi viritellä eri tavoin: lomilla, alusvaatteilla, kirjallisuudella... Eri ihmisille toimivat eri asiat. Rajana on vain mieli-kuvitus.

Itseään ei kannata tukahduttaa.

On kapeakatseista vähätellä seksin merkitystä. Jos ihmiseltä evätään nautinto omassa suhteessaan, ei ole ihme, jos hänen seksuaalinen mielenkiintonsa kohdistuu toisaalle.

En usko kumppanin omistamiseen enkä seksittömiin liittoihin.

Pahinta on, jos ihminen riutuu huonossa liitossa ja tukahduttaa itsensä. Itse haaveilen, että voisin vanheta vakipartnerin kanssa suhteessa, jossa kumpikaan ei kahlitse toista.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2017.

 

 

Vierailija

Salla Nazarenko: "Seksi on tärkeämpää kuin uudet verhot"

Pitääpä jatkaa vielä Kävin myös kiukkuiseksi kun seksi haluini ei vastattu ja sitten kurjaa kyllä oikein antoisien öitten jälkeen iäkäs tyäkaverini sanoi, että oletpa taas saanut. Nyt itse kyllä huomaan saman nuorissa ja olen siitä iloinen ja jätän kommentin sanomatta Luojan kiitos nyt en ainakaan enää ole kiukkuinen vaan peitänkö kaiken ja hyräilen ja huokailen
Lue kommentti

Armo loukkaa oikeudentajuamme, ja niin sen kuuluukin mennä, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo.

Armo on huolettomuutta.

Konsultti sanoisi, että Jumalan ydinosaamista on huolehtiminen. Ja tietysti hän kehottaisi ihmisiä ulkoistamaan huolensa ydinosaajalle.

Jos kerran on olemassa Jumala, joka haluaa kantaa meidän maallisia murheitamme, miksi emme käyttäisi hänen palvelujaan?

Kun näemme vauvan yksin itkemässä ilman aikuista, menemme vauvan luo ja haluamme huolehtia hänestä. Jos puistossa makaa aikuinen humalainen ja valittaa, emme ehkä lähde auttamaan yhtä määrätietoisesti. Saatamme järkeillä, että itsepähän on saattanut itsensä tuohon tilaan.

Jumalan armossa on kysymys siitä, että Jumala katsoo jokaista ihmistä samalla tavalla kuin me katsomme yksin jätettyä pientä lasta. Armo on ansiotonta rakkautta meidän osaksemme.

Armo on kaikille sama.

Jos ihminen on ajanut ylinopeutta, tuntuu oikeudenmukaiselta, että hän saa siitä sakot. Jos hän on pienituloinen, hän saa kohtuullisuuden nimissä pienemmät sakot. Sekin on helppo hyväksyä.

Laki on looginen. Siinä toteutuu oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus.

Armo sen sijaan loukkaa oikeudentajuamme, koska armo on kaikille sama. Se menee tappiin asti. Murhamies ja lainkirjainta noudattava esimerkkikansalainen ovat samalla viivalla.

Armon vaakakupissa ei paina vähäpäästöinen auto eikä Punaisen Ristin kuukausilahjoitus.

Armo kyykyttää.

Armo edellyttää suostumista pieneksi. Se edellyttää kyykkyyn menemistä, ja se on meille ihmisille kauhean häiritsevää. Haluaisimme olla kontrollissa ja hallita. Erehdymme ajattelemaan, että olemme aina moraalisia ja tyylikkäitä.

Mutta olemmeko me? Katsomme televisiosta kuvia nälkään kuolevista lapsista. Jos voisimme pelastaa yhden lapsen antamalla euron, mutta päätämme olla antamatta, eikö kysymys ole murhasta? Tietoisen analyysin jälkeen jätämme antamatta euron ja lapsi kuolee. Silloin meitä auttaa armo.

Minut armo pudottaa polvilleni uudestaan ja uudestaan. Ilman armoa en voisi toimia virassani enkä luottamustehtävässäni World Visionin hallituksessa. Siellä saan kuulla eri puolilta maailmaa yksityiskohtaista dataa kärsimyksestä. Saatamme joutua pohtimaan, lopetammeko rahoituksen sokeiden lasten koululta vai lapsi-prostituoitujen kuntoutukselta.

Voin syyttää maailmanpolitiikkaa ja kehitysapurahojen leikkauksia, mutta se ei poista vastuuta eikä kärsimystä. Niiden edessä ihminen vajoaa polvilleen, eikä jäljellä ole muuta kuin armo.

Armo antaa uuden alun.

Kaikki me kompuroimme ja mokaamme. Olit sitten pappi, konkurssin tehnyt perheyrittäjä, eronnut tai rikoksentekijä, haluat uuden alun.

Teetin Kallion kirkkoon padovalaisena käsityönä rippituolin. En siksi, että luterilaisen kirkon pitäisi ottaa käyttöön yhtä aktiivinen ripittäytyminen kuin katolisessa kirkossa vaan siksi, että halusin rippituolilla sanoa: tämä talo on uudelleen aloittamisen talo.

Lapsi kuulee ja ymmärtää paljon enemmän kuin erokriisiä läpikäyvät aikuiset luulevat.

Suru kuuluu asiaan.

Minulle vanhempieni ero tuli puskista. Olin juuri täyttänyt kymmenen.

Olin surullinen ja vihainen. Isän pois muuttaminen teki kipeää, sillä olen aina ollut isän tyttö. Varhaislapsuuteni loppui eroon. Esimerkiksi joulu ei ole koskaan tuntunut samalta kuin ennen.

Vanhempien pitäisi puhua lapselle erosta ajoissa. Heidän pitäisi selittää, että vanhemmat eivät enää rakasta toisiaan kuten ennen ja että he muuttavat erilleen jonkin ajan päästä. Missään nimessä erosta ei pidä kertoa vasta silloin, kun uudet asunnot on jo hankittu ja muutto on ovella.

Lapsen tahtoa ei saa jyrätä.

Uusista kuvioista pitää puhua lapselle rauhallisesti. Ei saa huutaa eikä haukkua ketään. Lapsen mielipidettä esimerkiksi siitä, missä hän haluaa asua, täytyy kuunnella.

Lapsi huomaa kyllä, millaiset välit aikuisilla on. Jos vanhemmat riitelevät, lapsi ahdistuu, koska hän rakastaa sekä isää että äitiä.

Se, että halusin muuttaa isän luokse, oli omalle äidilleni kova paikka. Pääsimme kuitenkin tilanteesta yli. Nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan.

Puhevälit ovat tärkeät.

Olen ollut onnekas, koska kaikki elämäni aikuiset ovat puheväleissä. Eroperheissä kasvaneita kavereita kuunnellessa olen tajunnut, että paljon huonomminkin voisi olla.

Lapsen elämää helpottaa paljon, jos eronneet vanhemmat tulevat edes jotenkin toimeen keskenään. On tärkeää, että molemmissa kodeissa voi puhua vapaasti ja olla rennosti. Silloin lapsi tuntee olevansa kotona.

Sisarusten saaminen on outoa.

Äidilläni on lapsi uuden puolisonsa kanssa. Isälleni ja äitipuolelleni on tulossa kolmas yhteinen lapsi. Uusien sisarusten syntymä tuntui aluksi kummalliselta. Olin todella karheana asiasta, mustasukkainenkin. Mietin, ovatko uudet tulokkaat tärkeämpiä kuin minä. Vanhempani yrittivät auttaa huomioimalla välillä erityisesti minua. Se helpotti hieman.

Nyt isompana olen tottunut tilanteeseen. Tavallaan on jopa kivaa, että elämässä on uusia läheisiä. Hyväksymistä on helpottanut se, ettei minua ole painostettu nuorempieni vahdiksi ja passaajaksi. Vastuu heistä on aikuisten. Niin sen kuuluu olla.

Vaikeat tunteet menevät ohi.

Erokriisin keskellä eläville lapsille ja aikuisille haluaisin sanoa, että kaikesta selviää. Asiat helpottuvat vuosien myötä, suru ja kiukku lientyvät. Ei kannata stressata liikaa.

Tärkeintä on, että aikuiset luovat lapsen elämään turvallisen ilmapiirin. Lapsi oivaltaa, ettei kaikki tärkeä katoa, vaikka perhekuvio muuttuu. Selkeät raamit ovat tärkeät – mitä tapahtuu seuraavaksi, kuka päättää mistäkin, millaiset ovat kotien pelisäännöt.

Minua on auttanut se, että tiedän sekä isän että äidin rakastavan minua. Molemmat välittävät ja tukevat.

Nyt, kuusi vuotta eron jälkeen, harmittavat enää lähinnä käytännön asiat. Koko ajan pitää reissata isältä äidille ja takaisin. Aina jokin tavara on väärässä paikassa.