Harvoja valintoja elämässä kadun, mutta niitä talvia 15–40-vuotiaana kadun, jolloin en hiihtänyt, kirjoittaa Ulla Ahvenniemi.
Kesällä keräsin mökillä mustikoita.
Keräsin mustikoita, vaikka satoi.
Keräsin mustikoita, vaikka oli jo hämärää (ja kesällä on hämärää myöhään).
Keräsin mustikoita vielä silloinkin, kun mies ei enää vastannut hänelle lähettämiini täysien pakasterasioiden kuviin peukku-emojilla vaan ensin ”pakastimeen ei mahdu enempää” ja sitten ”lopeta jo”.
Samoissa mättäissä keräsin mustikoita jo teininä. Silloin kahden desin jugurttipurkin täyteen kerääminen oli paitsi rasittavaa myös tylsää ja ankeaa.
Muutos tapahtui niillä main, kun täytin 40 vuotta. Aloin rakastaa asioita, joita teininä inhosin: Mustikoiden keruuta. Kaalilaatikkoa. Haravoimista. Puolukkaa.
"Muistelen, miltä tuntui hiihtää tunti metsässä näkemättä ketään."
Ja hiihtämistä. Harvoja valintoja elämässä kadun, mutta niitä talvia 15–40-vuotiaana kadun, jolloin en hiihtänyt.
Nyt toivon valkoista talvea. Muistelen, miltä viime talvena tuntui hiihtää tunti metsässä näkemättä ketään. Kuinka ylipäätään näin ladulla lähinnä muiden hiihtäjien loittonevat selät, mutta se ei haitannut yhtään.
Myös 15-vuotiaalla tyttärelläni on ihana talvilomamuisto: se hetki, jolloin hän huomasi, että monot ovat jääneet pieniksi eikä hän joutunut hiihtämään.
Odota vain, lapseni, saatat tulla vielä järkiisi. Ehkä noin 2040-luvulla.
