Tätä mieltä: Elämä teinien kanssa opettaa, mikä keski-iässä on ihanaa, kirjoittaa Ulla Ahvenniemi.

Muun muassa tämän vuoksi elämä on parempaa 45-vuotiaana kuin 15-vuotiaana:

  1. Keski-ikäisenä ei tarvitse meikata, kun lähtee sienimetsään.
  2. Sienimetsään ei tarvitse lähteä vain siksi, että voisi ottaa puheeksi, saako uudet farkut.
  3. Keski-ikäisenä voi käyttää sateella sateenvarjoa. Se ei tunnu sairaan tyhmältä.
  4. Myös nilkat peittäviä sukkia voi käyttää ihan pokkana. Ei pelkoa, että keski-ikäisen kaverit dissaisivat.
  5. Keski-ikäisenä ei yleensä tule finnejä.
  6. Jos finnejä tuleekin, ne näyttävät nuorekkailta silmäkulmaryppyjen ja otsajuonteiden rinnalla.
  7. Keski-ikäisen mielestä jonkun toisen tekemä ruoka maistuu aina hyvälle.
  8. Kun  jääkaappi on täynnä ruokaa, keski-ikäisen mielestä se on täynnä ruokaa. Kun jääkaappi on täynnä ruokaa, teini ottaa leipää, koska "ei ollu mitään ruokaa".
  9. Keski-ikäisen ei tarvitse joka aamu halata läpi kymmentä parasta työkaveria.
  10. Keski-ikäinen puhuu puhelimessa.
  11. Keski-ikäinen näkee puhelimensa valokuvista, missä kaikissa paikoissa onkaan ollut. Teini näkee puhelimensa valokuvista pari sataa itsestään ottamaansa kuvaa.
  12. Keski-ikäisen äiti ei ole niin nolo, että kirjoittaisi lapsestaan somessa.

Päätin valita taisteluni niin, että elämä on vähän mukavampaa.

Pidin suklaattoman ja sipsittömän tammikuun. Joka päivä harmitti vähän, viikonloppuina enemmän.

Hyvän olon tunnetta en ehtinyt huomata, mutta päätä särki.

Vasta kun helmikuun alussa tumma suklaa taas suli suussa, tajusin, että on toisenlainenkin ratkaisu. Sen sijaan, että lupaan kärvistellä ilman asioita, jotka tekevät elämästä vähän mukavampaa, teen toisin.

Jatkan juhlavien päätösten tekoa koko loppuvuoden, mutta lupaan olla ilman asioita, joista en pidä eli joita ilman olisin joka tapauksessa.

Miten hienolta kuulostaakaan päätös aloittaa kohta marmeladiton maaliskuu. Pidänkin samalla reteästi myös marsipaanittoman.

Sitä seuraa homejuustoton huhtikuu.

Toffeettomaan toukokuuhun en taida uskaltaa sitoutua, mutta tupakoimaton toukokuu, olen valmis.

Kermamunkiton kesäkuu, ehdottomasti.

On voittajaolo jo nyt.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2018.

TÄTÄ MIETIN. Ihmisen elämä olisi kovin karua, ellei perjantaita olisi keksitty. Haluan niitä lisää!

Perjantait olivat parasta jo silloin, kun olin lapsi. Koulupäivä oli silloin viikon lyhyin. Hyvin ehdin kävellä kouluautolta kotiin katsomaan Mustaa oria ja Onnenpäiviä ja syömään tuoretta pullaa. Sitä oli tarjolla joka viikko, koska äidille perjantai oli leipomispäivä.

Nuoruusvuosinakin perjantai oli suurinta, mitä arki saattoi tarjota. Riehakasta hyväntuulisuutta oli ilmassa jo viimeisillä oppitunneilla. Ai että, miten sen tunteen voikin muistaa koko kropassaan kaikkien vuosien jälkeen!

Lapsiperheen perjantai. Ihana tunne, edessä kaksi kiireetöntä aamua, jolloin ei tarvitse kantaa puoliksi nukkuvia lapsia päiväkotiin.

Teiniperheen perjantait… No, ne nyt ehkä toivat pienen särön autuuden jatkumoon, mutta hengissä selvittiin, ja nyt perjantai-ilta on jälleen viikon helmi.

Taas on edessä kaksi kiireetöntä aamua.

Syytkin ovat samat kuin ennen: Taas on edessä kaksi kiireetöntä aamua. Taas on mahdollisuus tehdä jotain riehakasta, jota työpäiviä edeltävinä iltoina ei voi tehdä – kuten juoda iso mukillinen kahvia vielä iltayhdeksältä (ja siitä huolimatta nukahtaa illan ihanan, pitkän elokuvan ääreen).

Olen tullut siihen tulokseen, että perjantait ovat oleellinen osa ihmisen hyvinvointia, ainakin, jos hän tekee säännöllistä viiden päivän työviikkoa. Looginen johtopäätös tästä on, että niitä pitää saada lisää.

Ehdotukseni on tämä: sijoitetaan vuoteen yksi ylimääräinen perjantai. Olen varma, että se lisäisi hyvää tuulta ja työkykyä niin merkittävästi, että maan kilpailukykykin nousisi kohisten. Lisäperjantain ansiosta voisimme kenties luopua ahdistavista kiky-päivistäkin.

Että mistäkö otamme lisäpäivän, kun normivuoteen mahtuu vain 365 päivää?

Helppoa, poistetaan sieltä yksi maanantai. Niitä ei kukaan kaipaa.