Airi Kähärä, 15-vuotias Hodan Abdi Mohamed ja hänen äitinsä Nura Mohamed Muse. Nura päätti, että hänen tyttöään ei silvota. Nura itse joutui nuorena kokemaan ympärileikkauksen.
Airi Kähärä, 15-vuotias Hodan Abdi Mohamed ja hänen äitinsä Nura Mohamed Muse. Nura päätti, että hänen tyttöään ei silvota. Nura itse joutui nuorena kokemaan ympärileikkauksen.

Airi Kähärä muutti Afrikkaan, jotta yhä useampi äiti uskaltaisi jättää tyttärensä silpomatta.

Aurinko alkaa näkyä keittiön ikkunasta viiden jälkeen. Airi Kähärä raapaisee tulen kaasulieteen. Kattilallisesta vettä riittää sekä kaurapuuroon että kahvimukilliseen, joka vaatii aamulla kaksi teelusikallista murukahvia.

Nopea suihku, kukkamekko päälle, hiusten ympärille appelsiinin värinen huivi. Ovella Airi kääntyy vielä nappaamaan mukaansa autonavaimet.

Pihalla vartija on käärinyt rukousmattonsa rullalle. Hän toivottaa Airille hyvää huomenta ja siirtää kiväärin hihnaa hiukan vähemmän hiostavaan kohtaan olkapäällä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Tähän aikaan somalimaalaisen Hargeisan kaupungin läpi ajaa sujuvasti. Vastaan tulee vain koulubusseja. Kehitysyhteistyöjärjestö Solidaarisuuden pihalla Airia tervehtii toinen vartija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Airi työskentelee Solidaarisuuden Afrikan aluepäällikkönä. Hänen työnsä tarkoitus on poistaa köyhyyttä ja antaa tytöillekin mahdollisuus kasvaa ehjinä aikuisiksi. Sen vuoksi hän on asunut Afrikassa jo 15 vuotta.

Huomenna Airi lähtee taas viikoksi viiden tunnin ajomatkan päähän tuttuun somalimaalaiseen kylään. Siellä ihmiset kypsentävät ateriansa puuhiilillä eikä aamupesuun riitä kuin mukillinen vettä henkeä kohti. Siellä vaikuttaa aktiivinen kansalaisjärjestö Candlelight for Environment, Education and Health, joka on päättänyt kitkeä kylästä tavan ympärileikata tyttäret.

Silpomisperinnettä pitävät yllä äidit

Somalimaassa tytöt ympärileikataan 5–9-vuotiaina. Tätä se tarkoittaa:

Yhteisön oma ympärileikkaaja viiltää tytön sukupuolielimistä pois kaiken pehmytkudoksen ja ompelee hänet kiinni. Se on vanha paimentolaiskulttuurin tapa varmistaa, että vaimo pysyy uskollisena aviomiehelleen. Perinnettä pitävät yllä tyttöjen äidit.

Usein leikkaus tarkoittaa, että tyttö jättää koulun kesken viimeistään, kun hänen kuukautisensa alkavat. Kuukautisveri ei mahdu leikkausarpeen jätetystä aukosta vaan pakkautuu tuskallisesti alavatsaan. Pissakin pääsee ulos vain ohuena norona.

"Miksi viivyt niin kauan vessassa?" luokan pojat tivaavat, eivätkä tytöt häpeältään kykene vastaamaan.

"Miksi viivyt niin kauan vessassa? Miksi myöhästyt tunnilta?" luokan pojat tivaavat, eivätkä tytöt häpeältään kykene vastaamaan.

Solidaarisuuden toiminta-alueilla Somalimaassa ja Keniassa taistellaan silpomista vastaan esimerkiksi näin:

Paikallisen kansalaisjärjestön projektityöntekijä kouluttaa vapaaehtoisia, jotka edustavat miesryhmiä, naisryhmiä, nuorten miesten ryhmiä, opettajia, yliopistonuoria tai uskonnollisia johtajia. Hän kertoo, miten silpominen vaikuttaa naisten terveyteen. Vapaaehtoiset menevät omiin yhteisöihinsä ja jakavat saamansa opin.

Airi ja naisia Somalimaassa, Godaweinin kylässä. Siellä naiset oppivat istuttamaan sisalkasvia, josta he punovat koreja markkinoille myyntiin.
Airi ja naisia Somalimaassa, Godaweinin kylässä. Siellä naiset oppivat istuttamaan sisalkasvia, josta he punovat koreja markkinoille myyntiin.

Kun kansalaisjärjestö miettii, millaista tukea se tarvitsee, se ottaa yhteyttä Airi Kähärään. Järjestö ja Airi suunnittelevat yhdessä, tarvitaanko Solidaarisuuden rahaa projektityöntekijän palkkaamiseen tai ehkä oppimateriaaleihin. Airi käy säännöllisesti yhteisöissä ja seuraa, että työtä tehdään niin kuin on sovittu.

Matkoillaan Airi oppii uusia ratkaisuja ja jakaa niitä eteenpäin. Niin kuin tämän: Moni tyttö voi jatkaa koulunkäyntiä, jos tyttöjen vessat rakennetaan eri puolelle pihaa kuin poikien. Silloin pojat eivät voi vahtia, milloin tytöt käyvät vessassa ja miten kauan he viipyvät.

Airi keskittyy ongelman ratkaisuun, ei tuomitsemiseen. Hän on asunut Somalimaassa tarpeeksi kauan tietääkseen, ettei mikään ole yksinkertaista paikassa, jossa naiset ovat epätasa-arvoisia syntymästään lähtien.

Sosiaalitäti tulee

Kolme kertaa seitsemän on kaksikymmentäyksi. Kahdeksan kertaa kuusi on neljäkymmentäkahdeksan. Taas kaikki oikein.

1970-luvulla Airi asuu Helsingin Maunulassa vuokrakerrostalossa, josta koulukaverit sanovat, että siellä asuu köyhiä. Entäs sitten? Airi kuuntelee tunnilla, lukee läksyt ja osaa.

Airilla on yhdeksän vanhempaa sisarusta, joista useimmat asuvat Oulun lähistöllä. Siellä Airikin asui kuusivuotiaaksi asti. Sitten isä kuoli ja äiti sairastui syöpään. Sosiaalihuolto tai erityislastenhuolto tai jokin muu viranomainen – Airi muistaa vain, että jokin vaikea nimi sillä oli – hankkii kolmelle nuorimmalle sisarukselle sijaiskodin Helsingistä.

Uudessa kodissa Airi aloittaa kansakoulun. Hän ei osaa sanoa ässää, ja kun kotiin tulee vieraita, hän menee nojatuolin taakse piiloon. Siitä huolimatta hän oppii lukemaan ja laskemaan.

Airi on yhdeksän, kun isoveli noutaa hänet kesäsiirtolasta. Vasta Oulun lähellä veli saa sanotuksi, että nyt äiti on sitten kuollut.

Airi saa hautajaisiin vaaleanpunaisen mekon ja matalat korkokengät. Hän astuu painokkaasti arkun perässä, jotta kuulisi, miten korot kopisevat.

"Miksi et hae oppikouluun?" sosiaalitäti kysyy.

Kerran kuussa sijaiskotiin tulee vieraita sosiaalitoimesta. Aina kun sijaisäiti komentaa lapset siivoamaan, Airi tietää, että sosiaalitäti on tulossa.
Neljännen luokan kevätjuhlan jälkeen tämä istuu taas Airin sängyllä ja tutkii tytön todistusta.

"Miksi et hae oppikouluun?" sosiaalitäti kysyy.

Airi häkeltyy. Hänelle ei ole tullut mieleen, että niin voisi tehdä. Neljä vuotta kansakoulua, pari vuotta ilmaista kansalaiskoulua ja sen jälkeen töihin: niin Airin sisarukset ovat toimineet.

Sinä kesänä Airi palaa sukulaisten luota kasvatuskotiin tavallista aikaisemmin ja osallistuu oppikoulun pääsykokeeseen. Muutamaa päivää myöhemmin oppikoulun oveen ilmestyy lappu. Siinä ovat kokeen läpäisseiden nimet paremmuusjärjestyksessä.

Airin talvitakki on sinäkin vuonna ostettu lastenhuollon vaatekupongilla, mutta entäs sitten? Hänen nimensä on oppikouluun hyväksyttyjen listalla ykkösenä.

Vaarallinen Facebook

Somalimaassa poika saa käydä koulua. Pojalle sanotaan, että hänen tehtävänsä on huolehtia perheestä ja että nainen on hänen omaisuuttaan.

Tytölle sanotaan, että hänen tehtävänsä on pysyä siveänä, jotta hän pääsee naimisiin. Kun äiti antaa tyttären silvottavaksi, hän tekee sen suojellakseen tyttöään ja taatakseen tälle tulevaisuuden.

"Kontrolli on asia, joka minua silloin tällöin mietityttää."

Se on voimakkainta, mitä Airi suostuu somalimaalaisesta tapakulttuurista sanomaan. Hän tekee joka päivä työtä silpomisen lopettamiseksi, mutta ymmärtää, miksi somalimaalainen äiti toimii niin kuin toimii.

Kun Airilta kysyy, mistä hän on, hän on jo vuosia vastannut: Somalimaasta.
Kun Airilta kysyy, mistä hän on, hän on jo vuosia vastannut: Somalimaasta.

Somalimaassa tytöt ja pojat eivät ehdottomasti saa tavata toisiaan vapaa-ajalla. He ovat silti palavasti kiinnostuneita toisistaan. Avuksi on tullut sosiaalinen media. Samalla sosiaalinen media on luonut tytöille ja silpomisen vastaiselle työlle uusia ongelmia.

Ongelma syntyy näin:

Tyttö ja poika sopivat Facebookissa salaisen tapaamisen. Poika tulee paikalle kavereiden kanssa. Koko joukko raiskaa tytön.

Raiskattu tyttö ei voi jäädä omaan yhteisöönsä, koska hän ei enää ole kunnon tyttö.

Somalimaassa pojat eivät joudu raiskauksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen. Jos tyttö on ympärileikattu, raiskauksen jälki on kuitenkin niin väkivaltaista, että hän voi todistaa raiskauksen tapahtuneen. Silloin poikien perheet maksavat tytön perheelle siitä, että tyttö voi aloittaa uuden elämän jossain muualla.

Raiskattu tyttö ei voi jäädä omaan yhteisöönsä, koska hän ei enää ole kunnon tyttö.

"Tältäkin kannalta vanhemmat joutuvat ympärileikkausta miettimään: Suojelisiko se tytärtä raiskaukselta?"

Kiväärit kaduilla

Kun Airi täyttää 21, tapahtuu kaksi tärkeää asiaa: hän menee naimisiin ja saa ensimmäistä kertaa mahdollisuuden lähteä kehitysyhteistyöhön Afrikkaan.

Airi ei lähde. Hän haluaa ensin lapsia, kun on vielä nuori ja terve.

"Äiti oli saanut minut 46-vuotiaana, ja sitten hän kohta sairastuikin. En halunnut, että omat lapseni menettäisivät äitinsä nuorina."

Airi valmistuu terveydenhoitajaksi ja pääsee 1990-luvun puolivälissä töihin Helsingin Kyläsaaressa sijaitsevaan vastaanottokeskukseen. Afrikka tulee sinne.

Työssään Airi ihmettelee, miksi somalinaisilla on niin paljon epämääräisiä vatsakipuja. Kuukautiset tekevät kipeää, virtsatietulehdukset toistuvat ja monilla on vaikeita virtsan- ja ulosteenpidätyksen ongelmia. Ne ovat naisten ympärileikkausten seurauksia, hän oivaltaa.

Senkin Airi oivaltaa konkreettisesti, miten epäinhimillistä pakolaisuus on. Ovatpa tulijat mistä tahansa, heitä yhdistää loputon ikävä kotiin.

"Minun oli lähdettävä auttamaan ihmisiä sinne, mistä he pakenevat."

Airi tuntee olevansa väärässä paikassa. Jos ihmiset saisivat edes jotenkin säällisen toimeentulon, he pystyisivät jäämään kotiseudulleen. Jos he saisivat asiallista tietoa ympärileikkauksen seurauksista, tapa saattaisi hiipua.

"Minun oli lähdettävä auttamaan ihmisiä sinne, mistä he pakenevat."

Heinäkuussa 2001 Airi istuu vastanimitettynä maakoordinaattorina autossa, joka ajaa Hargeisan lentokentältä kohti Solidaarisuuden toimipistettä. Somalimaassa sisällissodan taistelut ovat päättyneet, mutta nuoret miehet kantavat vielä kivääreitä. Airi ei näe yhtään taloa, jonka kattoa ei olisi pommitettu kivimurskaksi.

Puolitoista kuukautta myöhemmin terroristit iskevät New Yorkiin. Sodat Afganistanissa ja Irakissa alkavat, sitten leimahtavat Muhammed-pilapiirroskahakat.

Avustusjärjestöt vetävät monta kertaa työntekijänsä turvaan levottomilta alueilta, mutta yhtä usein työntekijät palaavat. Airi on välillä Suomessa ja tekee sieltä viiden viikon työmatkoja Hargeisaan.

Häntä ei pelota. Jostakin merkillisestä syystä hän ei pelkää hetkeäkään.

Shukri Ismail on Airin paras somalimaalainen ystävä ja nykyisin Somalimaan ympäristöministeri. Naiset ovat tunteneet toisensa 15 vuotta.
Shukri Ismail on Airin paras somalimaalainen ystävä ja nykyisin Somalimaan ympäristöministeri. Naiset ovat tunteneet toisensa 15 vuotta.

Omia poikia

Rokotteet lämpenevät pilalle, mutta ei voi mitään. Airi ottaa kylmäpakkaukset niiden ympäriltä mukaansa ja lähtee ajamaan Hargeisasta kohti Sheikhiä, Somalimaan koillisosaa. Eletään syksyä 2003, ja hän on menossa noutamaan kahden ystävänsä ruumiita.

Ystävät ovat brittiläisiä avustustyöntekijöitä, kaksi eläkkeelle jäänyttä opettajaa. He ovat katselleet televisiota, kun joku on ampunut heidät ikkunan läpi kotisohvalle.

Kaksi viikkoa aikaisemmin tuntemattomat miehet ovat ampuneet italialaisen avustustyöntekijän tuberkuloosisairaalassa, jonka tämä on paikallisia varten perustanut.

Taas kerran Airi komennetaan pois Somalimaasta. Matkalla lentokentälle tutut teinipojat pysäyttävät hänet, piirittävät auton, yksi puristaa kainalossaan jalkapalloa.

"Airi, ei sinun tarvitse olla huolissasi, me suojelemme sinua. Älä lähde", pojat sanovat.

Airia liikuttaa.

Airin poikia Suomessa pelottaa.

Hargeisassa Airi kuulusteli sähköpostilla nuoremman pojan saksanläksyt.

Kun äiti lähti ensimmäisen kerran Afrikkaan, esikoinen oli lukiossa ja kuopus lopetteli yläastetta. Skypeä ei vielä ollut. Kun New Yorkin kaksoistornit kaatuivat, pojilta tuli äidille huolestunut sähköpostiviesti.

Hargeisassa Airi kuulusteli sähköpostilla nuoremman pojan saksanläksyt. Suomeen palattuaan hän leipoi pakastimen täyteen.

Pojat oppivat laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä ja siivoamaan. Airi on tyytyväinen: hänen miniänsä eivät ainakaan tulisi sanomaan, että olet passannut poikasi laiskoiksi.

Myöntää hän kääntöpuolenkin:

"Oli se vaikea asia, että lähdin. Mutta ei minulla ollut vaihtoehtoa."

Airin ja poikien isän liitto päättyy.

Äiti ottaa riskin

Välillä työ turhauttaa. Ei siksi, että muutos on hidasta, vaan siksi, ettei Airi oikein löydä sanoja selittämään, miksi se on niin hidasta.

Rahoittajat – ulkoministeriö ja monet yksityiset tahot – kysyvät, miksi tyttöjä yhä silvotaan, vaikka ympärileikkausten vastaista työtä on tehty kokonainen vuosikymmen.

No siksi, että tapa on niin syvällä elämäntavassa ja perinteessä.

Siksi, että muutos ei tapahdu niin kuin television tietoiskuissa 1970-luvulla: listataan faktat silpomisen pahoista vaikutuksista ja kaikki oivaltavat, että ahaa, nyt pitää lopettaa.

Siksi, että maailma ei ole yksinkertainen.

Aina joku uusi äiti päättää, ettei hänen tyttöään silvota.

Onneksi Airi tietää, että työ vaikuttaa. Aina joku uusi äiti päättää, ettei hänen tyttöään silvota. Silloin äiti ottaa valtavan riskin. Yhteisössä kaikki tietävät, ketkä tytöistä ovat silpomattomia. Jos tyttö näyttää murrosiässä kiinnostuvan pojista, yhteisö tekee päätelmän: Tätä se tiesi, hänestä tuli huono nainen.

"On ihanaa nähdä, miten äidit silti tukevat tyttäriään. He ovat jopa perustaneet kerhoja, joissa he tapaavat muita saman päätöksen tehneitä. He rohkaisevat toisiaan ja muistuttavat, että leikkaamatta jättäminen ei ole Allahin tahtoa vastaan."

Airi Kähärä muistuttaa, että meillä on varaa auttaa. "Olemme rikkaita. Meillä kaikilla on ruokaa, ja kaikki lapset pääsevät kouluun."
Airi Kähärä muistuttaa, että meillä on varaa auttaa. "Olemme rikkaita. Meillä kaikilla on ruokaa, ja kaikki lapset pääsevät kouluun."

Kotona Afrikassa

Airilla on jäljellä yli kymmenen työvuotta. Jos Solidaarisuudelle riittää rahoitusta, hän ei lähde Afrikasta.

"Mikään ei voi olla motivoivampaa kuin työskentely ihmisten kanssa, jotka haluavat muuttaa elämäänsä paremmaksi."

Airin pojat asuvat Suomessa. Vanhemmasta tulee insinööri, nuorempi valmistui juuri teologian kandidaatiksi ja on kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Molemmat ovat itsenäisiä ja läheisiä äidilleen.

Jos pojat joskus saavat lapsia, Suomi saattaa houkuttaa Airia takaisin, mutta niin pitkälle hän ei elämäänsä suunnittele. Kun afrikkalaiset työtoverit kysyvät, mistä Airi on, hän on jo vuosien ajan vastannut luontevasti: Somalimaasta.

Somalikulttuurissa naista arvostetaan sitä enemmän, mitä vanhempi hän on.

Sitä paitsi ikä tuo Afrikassa bonusta. Somalikulttuurissa naista arvostetaan sitä enemmän, mitä vanhempi hän on. Airi on varma, että ystävät Somalimaassa pitäisivät hänestä huolta siinäkin tapauksessa, että hän jäisi ilman työtä tai sairastuisi.

"Enemmän minua huolestuttaisi, jos sairastuisin Suomessa ja päätyisin sairaalaan. Sielläpä makaisin yksinäni. Somalimaassa vierelläni olisi joku tuttu ympäri vuorokauden."

Tyttönä Airi sai opiskella niin pitkälle kuin halusi, vaikka perhe oli köyhä. Siinä on hänelle tarpeeksi syytä jatkaa työtä.

"Minusta kaikilla pitää olla mahdollisuus oppia, vaikka he olisivat köyhiä tai sairaita. Tai tyttöjä."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 14/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla