Riitta ja Mika Koivula asuvat Kauhajoella. Heillä on neljä lasta, joista tähän kuvaan mahtui Aaron.
Riitta ja Mika Koivula asuvat Kauhajoella. Heillä on neljä lasta, joista tähän kuvaan mahtui Aaron.

Kun Mika 20 vuoden jälkeen raitistui, koko perheen elämä mullistui. Riitta ja parin neljä lasta joutuivat tutustumaan melkein kokonaan uuteen ihmiseen.

Illasta, jona Mika Koivula vuonna 2001 sammui sohvalle, on kolme muistikuvaa. Ne menevät näin:

1. Mikään ei tunnu miltään. On vain pimeys, ja siinä Mika haluaa pysyä. Hän ei halua herätä enää. Yhtäkkiä hän tuntee kasvoilleen valuvan jotain lämmintä ja kosteaa.

2. Isä nukkuu sohvalla. Herää, iskä, teletappivideo loppui jo! Amalia, 2, ja Anttu, 4, pomppivat isän vatsan päällä, mutta isä ei herää. Amaliaa naurattaa. Anttua pelottaa.
Kello on yksitoista illalla. Anttu voitelee Amalialle leivän.

Ovi kolahtaa, äiti tulee töistä. Äiti katsoo isää. Hän ottaa käteensä olutpullon ja kaataa sen sisällön isän naamalle. Kaikki on äkkiä märkää ja vihaista, eikä Anttu voi ymmärtää, miksi äidin piti tehdä niin.

Isähän vain nukkui.

3. Ovi kolahtaa. Sairaanhoitaja Riitta Koivula palaa iltavuorosta ja näkee miehensä sohvalla.

Se teki sen taas, Riitta ajattelee. Joi tajunsa kankaalle, ja lapset riekkuvat hereillä. Eikö se tajua, ne ovat tehneet itse iltapalansa, ne olisivat voineet leikata haavan sormeensa tai karata tai kuolla.

Riitta huutaa. Se ei saa miestä heräämään. Riitta kaataa hänen päälleen oluen.­

Riitta Koivula sairaanhoitaja ja psykoterapeutti, Mika Koivula koneautomaatioalan yksityisyrittäjä. Perheeseen kuuluvat lapset Aaron (vas.), Amalia, Aliina ja Anttu.
Riitta Koivula sairaanhoitaja ja psykoterapeutti, Mika Koivula koneautomaatioalan yksityisyrittäjä. Perheeseen kuuluvat lapset Aaron (vas.), Amalia, Aliina ja Anttu.

Liian kiltti poika

Jokainen kolmesta tarinasta on totta. Jokainen on myös hiukan pielessä. Totuus siitä, mitä Mikan ryyppyvuosina tapahtui, on jossain sumeiden muistikuvien ja väärinkäsitysten välimaas­tossa.

Varmaa on vain tämä: joka kerta kun Mika joi, se vaikutti perheen jokaiseen jäseneen.

Vuonna 2009 Mika raitistui. Siitä asti perheessä on ollut oma ajanlaskunsa: aika ennen isän raitistumista ja aika sen jälkeen.

Aaron, 9, ja Aliina, 12, muistavat vain raittiin ajan. Amalia, 16, ja Anttu, 18, muistavat molemmat ja puhuvat kummastakin yhtä luonte­vasti.

”Alkoholismi on sairaus. Ei sitä pidä hävetä. Vanhempien juominen ei ole koskaan lapsen vika”, Anttu sanoo.

Kiltteys oli Antun tapa oireilla.

Pienenä Anttu ei ollut yhtä varma. Hän kuvitteli, että jos olisi tosi kiltti, isä ei häipyisi enää kotoa ja äiti alkaisi hymyillä.

Niinpä Anttu ei kiukutellut. Riitta ei muista ainuttakaan raivokohtausta. Silloin hän oli käytöksestä mielissään. Että sentään jokin menee nappiin, kun on näin helppo esikoinen.

”Eihän sellainen kiltteys ole normaalia. Se oli Antun tapa oireilla”, Riitta sanoo nyt.

Leikitään hiljaa, jooko

Lasten silmissä ongelma ei ollut juopotteleva isä vaan äkäinen äiti.

”Isän juominen näkyi vain äidissä”, Anttu sanoo. ”Äiti komensi ja isä lepsuili. Siksi isästä oli pienenä helpompi tykätä.”

”Jos maitomuki kaatui, äiti nosti järkyttävän mekkalan”, Amalia kertoo.

Amalia ja Anttu muistavat lentävän kurkun. Isä oli juuri palannut työmatkalta ja ilmoittanut, että lähtee seuraavana päivänä uudelleen reissuun. Tätä keskustelua lapset eivät tosin kuulleet. He näkivät vain, kuinka äiti heitti kurkun seinään.

Yrittäjänä Mika pystyi sovittelemaan yhteen työpalaverit ja juomaputket.

Vuosiin lapset eivät edes tienneet Mikan juomisesta, sillä yleensä hän joi vain töissä. Töissä hän oli aina. Työmatkat lisääntyivät ja kestivät jopa viik­koja.

Koneautomaatioalan yksityisyrittäjänä Mika pystyi sovittelemaan yhteen työpalaverit ja juomaputket.

”Minulla oli isää ikävä. Mutta kun hän tuli kotiin, hän oli aina kiltti, ja kaikki oli hetken hyvin”, Anttu sanoo.

Jokaista hyvää hetkeä seurasi vanhempien riita. Siksi Anttu ja Amalia ­yrittivät leikkiä hiljaa ja varovasti.

”Kuvittelimme, että se jotenkin auttaisi. Emme halunneet pahentaa äidin ja isän riitoja.”

Riitta siivosi, koska siihen hän pystyi  

Ensimmäisenä Riitta huomasi Mikan silmät. Ne olivat ihmeelliset. 

”Aivan kuin niissä olisi loistanut valo”, Riitta sanoo.

Hän ja Mika tapasivat baarissa. Molemmat olivat parikymppisiä, pienessä tuiterissa ja Kauhajoelta.

”Olin rakkaudennälkäinen ipana. Ilmoitin, että sinä oot mun ja nyt mennään kihloihin.”

"Sellainen isänpäivä kuin on isäkin."

Suhteen alusta asti Mika joi. Ennen baari-iltaa hän saattoi vetää pohjiksi parikymmentä olutta. Humalassa hänestä tuli harmiton, lempeä sähläri, joka tipahteli tuoleilta.

Riittaa juominen alkoi häiritä, kun Anttu syntyi.

Vuosia Riitta yritti. Hän keskusteli ja ymmärsi, kiristi ja uhkaili, kiroili ja kannusti ja heitti välillä vihanneksia seiniin.

Yhtenä isänpäivänä Riitan mitta täyttyi. Hän ei tarjoillut aamiaista vuoteeseen eikä huomioinut isänpäivää sanallakaan. Iltapäivällä Mika kysyi varovasti, että eikös nyt ole isänpäivä.

”Vastasin: Sellainen isänpäivä kuin on isäkin. Olin väsynyt näyttelemään onnellista perhettä.”

Lause satutti mutta ei vähentänyt Mikan juomista. Mikään, mitä Riitta sanoi tai teki, ei vähentänyt.

"En kestänyt yhtä kaatunutta maitomukia."

Juomiseen Riitta ei pystynyt vaikuttamaan, mutta kodin järjestykseen pystyi.

Niinpä Riitta siivosi. Kodissa ei ollut pölyhiukkastakaan. Lelut oli kerättävä heti lattialta ja lasten oli siivottava huoneensa joka ilta. Jos illallinen syötiin puoli tuntia aikataulusta myöhässä, Riitan maailma romahti.

Mikalle tärkeintä oli työ. Riitta jättäytyi kotiäidiksi ja hoiti yksin kaiken, mikä liittyi kotiin ja lapsiin.

Se olisi voinut olla onnellista, mutta Riitta ei nauttinut. Mika oli aina työmatkoilla. Ja kun Mika oli työmatkoilla, Riitta tiesi, että hän joi.

”Minulla oli perheestämme niin kova huoli, etten kestänyt lasten kiukuttelua. En edes yhtä kaatunutta maitomukia.”

Ensikulaus tuntui rakastumiselta

Että se tuntui hyvältä. Päässä ja varpaissa asti, vatsanpohjassakin. Kuin olisi rakastunut.

Mika oli 16-vuotias ja ensimmäistä kertaa humalassa. Hän jäi koukkuun heti.­

”Tiesin ensikulauksesta, että juominen on minun juttuni. Tunne oli uskomaton. Niin upea. Siitä asti join joka viikonloppu.”

Juuri niin ei pitänyt käydä. Lapsena Mika oli vannonut, ettei koskaan edes maistaisi.

Se johtui kansanopiston mikroautokurssista. Kurssi oli tarkoitettu isille ja pojille, ja siellä rakennettiin mikroautoja. Mika oli kymmenen, hinkusi kurs­sille ja pyysi isää mukaansa. Isä lupasi tulla.

Mika päätti, ettei hänestä tulisi samanlaista kuin isästään.

Mika meni ensimmäiselle tunnille. Hän odotteli isäänsä, katseli luokka­kavereitaan ja näiden isiä, odotti vielä ja lähti sitten kotiin.

”Isä ei koskaan tullut. Hän rikkoi aina lupauksensa, mutta tämä oli kovin pettymykseni.”

Silloin Mika päätti, ettei hänestä tulisi samanlaista kuin isästään.

Mikan isä oli alkoholisti. Myös isän veli, isoisä ja isoäiti olivat alkoholisteja. Mika oli ylpeä siitä, että isä oli kaivin­koneenkuljettaja, mutta häpesi, kun tämä kekkaloi kylillä kännipäissään.

14-vuotiaasta asti Mika teki töitä. Äidillä oli isän vuoksi rahahuolia, joten Mika jakoi postia. Hän ei halunnut pyytää äidiltään penniäkään. Sitä paitsi työstä sai arvostusta.

”Työstä tuli ylin arvoni. Aloin kuvitella, että olen Jumalasta seuraava, ja välillä vähän häntäkin neuvoin.”

"Humalassakaan isä ei ollut pelottava. Ärsyttävä tai huvittava vain”, Amalia sanoo.
"Humalassakaan isä ei ollut pelottava. Ärsyttävä tai huvittava vain”, Amalia sanoo.

Mika joi ja oksensi ja joi

Juomisessa Mikasta tuli taituri.

Työmatkoillaan hän varasi hotellihuoneeseensa 12 olutta. Se takasi, että hän tuli humalaan mutta ei niin humalaan, ettei olisi kyennyt nousemaan aamulla töihin.

Riitalla oli tapana soittaa tarkistuspuhelu Kymmenen uutisten jälkeen, kello 22.20. Siihen mennessä Mika joi tasan kahdeksan olutta. Jos hän joi yhdenkin enemmän, Riitta kuuli äänestä, että hän oli humalassa.

Mika joi mieluiten yksin. Hän istui hotellin sängyllä ja tyhjensi oluen toisensa perään. Hän ei pitänyt hauskaa vaan karkotti tuskaa.

Joskus Mika joi ja oksensi ja joi ja oksensi eikä silti pystynyt lopettamaan.

”Vuosiin alkoholi ei tuonut minulle hyvän olon tunnetta, mutta pahaa oloani se turrutti.”

Mitä pahaa oloa?

”Sitä, joka syntyi jatkuvasta valehtelemisesta. Ja siitä, että alkoholismi teki minusta tunteettoman. Paskat piittasin kenestäkään. Jos lapseni itkivät tai Riitta sairastui, minua vain ärsytti.”

"Olin valehdellut kiintiöni täyteen."

Vuonna 2009 Mika lähti työmatkalle Sloveniaan. Hän joi koko viikon, sammui hotellin käytävälle ja nolasi itsensä bisnestuttaviensa silmissä. Lentokentältä hän ajoi kännissä kotiin.

Kotona Mika kertoi Riitalle totuuden. Myös kaiken ruman ja nöyryyttävän.

”Olin valehdellut niin paljon, että kiintiöni oli täynnä. Jäljellä ei ollut enää mitään valehdeltavaa.”

Sen jälkeen Mika tarttui puhelimeen, järjesti itselleen kuntoutuspaikan ja raitistui.

Riitta kannustaa  jokaista alkoholistin läheistä hakeutumaan vertaistukiryhmään. ”Muutos on aloitettava siitä ainoasta ihmisestä, johon pystyy vaikuttamaan. Itsestä.”
Riitta kannustaa jokaista alkoholistin läheistä hakeutumaan vertaistukiryhmään. ”Muutos on aloitettava siitä ainoasta ihmisestä, johon pystyy vaikuttamaan. Itsestä.”

Raitistuminen, pieni kuolema

Raitistuminen kuulostaa ihmeeltä, mutta enemmän kyse oli tiedosta. Vuoden kestäneessä päihdehoidossa Mikan eteen lyötiin sivukaupalla faktaa sairaudesta nimeltä alkoholismi.

”Ymmärsin viimein olevani sairas. Geeniperimäni altistaa minut alkoholismille, eikä elimistöni kestä juomista. Kun tajusin sen, raitistuminen oli helppoa. Sen jälkeen en ole juonut pisaraakaan.”

Riitta oli odottanut Mikan raitistumista 20 vuotta. Hän yritti olla siitä onnellinen. Kaikkihan oli viimein hyvin. Paitsi että ei ollut. Riitalla oli koko ajan paha olo. 

”Mikan raitistuminen oli kuin pieni kuolema. Se oli niin suuri muutos”, Riitta sanoo.

”Olin tottunut huolehtimaan kaikesta yksin. Yhtäkkiä rinnallani oli toinen aikuinen, joka halusi vastuuta ja jolla oli mielipiteitä. En halunnutkaan irrottaa langoista.”

Jokainen huolehtiva puhelu sai Riitan surulliseksi.

Riittaa nauratti, kun Mika soitti työmatkalta muistuttaakseen Antun lääkärikäynnistä.

”Sain sanottua vain täh, että sinäkö muistutat minua?”

Puhelu sai Riitan myös surulliseksi. Hän suri jokaista tuollaista ärsyttävän huolehtivaista soittoa, joita Mika ei ollut juomisvuosinaan soittanut, vaikka Riitta toivoi.

Ensimmäisen raittiin vuoden aikana Riitta ja Mika riitelivät enemmän kuin koskaan.

”Meidän piti uskaltaa riidellä niin kauan, ettei kumpikaan enää pelännyt, että Mika lähtisi riidan päätteeksi juomaan.”

Kun Riitta alkoi toipua, hän alkoi unohdella. 20 vuoteen hän ei ollut unohtanut mitään, mutta äkkiä hänen muististaan ropisi kaikki: hammaslääkärit, neuvolat, kouluasiat, ostoslistat.

Mika muisti hänen puolestaan kaiken. Yhtäkkiä Riitallakin oli lupa olla hajamielinen, kuten ihmisillä toisinaan on tapana.

Juova Mika ramppasi, raitis Mika löhösi.

Ensimmäistä rantalomaa raittiin Mikan kanssa Riitta ei unohda koskaan.

Juopotteluvuosina lomakaava oli ollut seuraava: Riitta makasi rannalla ja Mika ramppasi. Mika ramppasi kaupassa, kioskilla, hakemassa aurinkorasvaa, ostamassa lehteä. Toisin sanoen juomassa.

Riitta sulki pettymykset tottuneesti mielestään ja keskittyi nauttimaan yllätyslahjoista, joita Mika hänelle hyvitykseksi osteli.

Raitis Mika sen sijaan löhösi. Ei hievahtanutkaan vaan sen sijaan juoksutti Riittaa: Hakisitko kulta mehua? Jätskin? Aamun lehden?

Entinen levottomuus oli poissa. Sen tilalle oli tullut rauha.

”Jopa hitaus”, Riitta sanoo ja hymyilee.

”Kun join, kuvittelin olevani hyvä iskä. Toinhan kotiin rahaa ja osteskelin lahjoja. Oikeasti piittasin vain itsestäni”, Mika sanoo.
”Kun join, kuvittelin olevani hyvä iskä. Toinhan kotiin rahaa ja osteskelin lahjoja. Oikeasti piittasin vain itsestäni”, Mika sanoo.

Itketkö vai niistätkö?

Lapset huomasivat muutoksen isässä heti. Isästä tuli puheliaampi. Hän intoutui kyselemään, miten koulussa menee.

”Olin ihan, että wau. Sellaista hän ei ollut kysellyt koskaan. Siitä tuli tosi hyvä mieli”, Amalia sanoo.

”Iskä alkoi heittää myös enemmän läppää. Hänestä tuli hauska iskä.”

Sekä Anttu että Amalia vakuuttavat, ettei isän juominen ole jättänyt heihin jälkeä.

”On helppo antaa anteeksi, kun on ymmärtänyt, että isä oli sairas”, Anttu sanoo.

”Sitä paitsi isä ei tehnyt meille koskaan mitään pahaa”, Amalia sanoo.

"Vasta nyt tajuan, miten kovilla äiti oli". Anttu sanoo.

Lapset huomasivat muutoksen myös vanhempien väittelyissä. Niistä puuttui viimein se inhottavin kohta, jossa isä pamauttaa oven takanaan. Sitä kohtaa lapset pienenä pelkäsivät.

Äitikään ei enää pillastu maitomukista.

”Nyt se sanoo vaan, että tässä on paperia, pyyhipä tällä”, Amalia sanoo.

”Vasta nyt tajuan, miten kovilla äiti oli”, Anttu sanoo. ”Hän huolehti kaikesta yksin ja silti isän toilailut kääntyivät hänen syykseen. Nykyisin äiti on ihan erilainen. Rennompi ja iloisempi.”

Parasta on se, ettei enää tarvitse varoa. Ei sanojaan eikä sitä, voiko pahantuulisena tulla koulusta kotiin.

”Nyt saa olla juuri sillä tuulella kuin on. Ei tarvitse miettiä, tuleeko omista murheista lisätaakkaa äidille tai isälle”, Amalia sanoo.

Riitan mielestä lapset tarkkailevat ­hänen mielialojaan toisinaan vieläkin.

”Anttu saattaa kysyä, itketkö sä äiti, vaikka niistän vain nenää.”

Kun Anttu alkoi viimein murrosiässä kiukutella ja kapinoida, Riitta riemastui. Anna palaa vaan, hän ajatteli, minä kestän kyllä.

Kun Mika vielä joi, Riitta sai turvaa tiukoista arkirutiineista. Nykyisin yhteinen ruokahetki on luksusta.
Kun Mika vielä joi, Riitta sai turvaa tiukoista arkirutiineista. Nykyisin yhteinen ruokahetki on luksusta.

Mikä on tämä suolainen poskilla?

Mikan raitistumisen jälkeen osa parin tuttavista kaikkosi. Joidenkin oli vaikea suhtautua raittiiseen Mikaan, joitakin alkoholiongelma liippasi liian läheltä. 

Riitan toipuminen mullisti myös hänen työelämänsä. Työ sairaanhoitajana ei enää riittänyt, vaan hän halusi auttaa muita ja perusti päihdetyötä tarjoavan Oikeahetki-yrityksen. Mika työskentelee siellä osa-aikaisesti.

”Mika on viisas, ihana ihminen ja paras ystäväni. En ole koskaan lakannut uskomasta häneen. Hänen silmissään on yhä se valo, johon tyttönä ihastuin.”

"Kuvittelin, että olen itkuni jo itkenyt."

Mikalle raittius palautti elämänhalun. Ja tunteet.

Niitä Mikan oli aluksi vaikea tunnistaa. Hän ei esimerkiksi tajunnut, miksi silmistä valui suolainen vesi, kun katsoi elokuvaa tai formulakisoja. Kun hän oli katsomassa Amalian ja Aliinan cheerleading-kisoja, kyyneleistä ei tullut loppua.

Vahvin tunne, jonka Mika on raitistumisensa jälkeen kokenut, onkin liikutus.

”Se tuntui aluksi oudolta. Olin kuvitellut, että olen itkenyt itkuni jo alle kymmenvuotiaana.”

Mikroautopettymyksestään Mika ei ole toipunut vieläkään. Ehkä siksi hän nyt kiertää Antun kanssa karting-kisoja. 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."