Kun nuori Margot Kallinen matkusti tuoreen aviomiehensä kanssa Tallinnasta Helsinkiin, hän pelkäsi koko matkan. Pari oli mennyt naimisiin kaksi vuotta aikaisemmin, ja Margot oli vihdoin saanut Neuvostoliiton viranomaisilta matkustusluvan Suomeen.
”Äkkiä sormukset sormesta poskeen, mutta älä niele! Näin aviomieheni Osmo kuiskasi minulle junan alapediltä varhain aamulla, kun käytävältä kuului askeleita. Oli maaliskuu 1973. Sydämeni takoi. En ollut nukkunut koko yönä.
Olimme matkalla Tallinnasta Helsinkiin, ja olin pelännyt koko matkan. Olimme menneet naimisiin kaksi vuotta aikaisemmin, ja olin vihdoin saanut Neuvostoliiton viranomaisilta matkustusluvan Suomeen. Olin kuitenkin kuullut, että matkustuslupia saatettiin evätä vielä junassakin. Jos passi vietiin, ei kukaan taannut, mihin päätyi.
”Pysyttelin hiljaa sormukset poskissani, kun Osmo näytti tyhjää lompakkoaan.”
Askeleet pysähtyivät, ja vaunun ovi kiskaistiin auki. Neuvostoliittolainen virkailija komensi luovuttamaan passit, matkaliput ja tullipaperit. Kolealla äänellä hän kysyi, onko meillä jalometalleja tai kultaa. Niitä ei saanut viedä rajan yli. Pysyttelin hiljaa sormukset poskissani, kun Osmo näytti tyhjää lompakkoaan.
Puoli tuntia odotimme epätietoisuudessa. Sitten vaunun ovi aukeni hiljaa, ja suomalainen rajavartija Vainikkalassa astui luoksemme. Muistan tarkalleen hänen sanansa: ’Hyvää huomenta, ja tervetuloa Suomeen! Tässä ovat passit ja paperit, nukkukaa rauhassa.’ Sanat tuntuivat ihmeellisiltä, sillä en ollut koskaan ennen tavannut ystävällistä virkamiestä. Uskalsin pujottaa sormukset nimettömääni.
Tunsin syvää helpotusta ja kiitollisuutta. Kouvolan kohdalla suljin ensimmäisen kerran silmäni ja nukahdin hetkeksi.
Pyörryin helpotuksesta
Helsingissä Osmo vei minut Stockmannille. Satumaa oli totta: joka puolella oli hyllyillä tavaroita, musiikki soi ja lamput valaisivat kirkkaasti. Virossa laadukkaita länsimaisia tavaroita oli pystynyt ostamaan korkeintaan tutulta myyjältä tiskin alta.
Kauan en ehtinyt ihastella tavarataloa, koska minun oli ilmoittauduttava muiden kutsuviisumilla Suomeen tulevien tapaan Tehtaankadulla Neuvostoliiton konsulaatissa. Soitin ovikelloa, ja portti aukesi. Taas passi ja paperit tarkastettiin. Kysymykseen, minne menen, vastasin, että muutan ainakin aluksi Juukaan mieheni kotitilalle, ja annoin osoitteen.
Ehdimme juuri ja juuri Joensuuhun vievään junaan. Se oli niin täynnä, ettei meille ollut istumapaikkoja, mutta istuimme matkalaukkujemme päälle. Kun juna nytkähti liikkeelle, pyörryin. Niin helpottunut olin.”
Miten Margot ja Viru-hotellia rakentamaan tullut Osmo tutustuivat? Miksi Margot ei saanut viranomaisilta aiemmin lupaa tulla Suomeen? Millaista Margotin elämä on Suomessa ollut? Mitkä asiat häntä ovat maassamme ihmetyttäneet? Mitä Margot ajattelee nyt Virosta ja Venäjästä? Koko jutun voit lukea Kodin Kuvalehdestä 6/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
