Koko lapsuutensa Ursula Länsman olisi halunnut olla isänsä poika. Kun ei ollut, hän lähti Lapista ja joikasi Angelin tyttönä ympäri maailmaa. Lopulta Ursula palasi ja toteutti isänsä haaveen.

Vieläkin tulee hetkiä, jolloin Ursula Länsman haluaisi olla mies.

Sellainen hetki oli pakkasaamuna,­ kun porot viimein kulkivat keltaisen talon edestä ja takaa. Ursula oli kotona Inarissa, katsoi poroja ikkunasta ja ajatteli, että jos hän olisi mies, hän lähtisi nyt muiden miesten mukana mönkijällä ajamaan paliskunnan poroja­ erottelupaikalle.

Ursula riittää melkein kaikkeen, mutta porojen ajamiseen mönkijällä 150 senttiä on liian vähän.

Syksy Lapissa oli lämmin ja pitkä. Poroerotuksia odotellessa Ursulalla oli aikaa rakentaa talon päätyyn varastoa ja korjata poroaitausta, nuohota piiput ja hoitaa talveksi polttopuut.

Toisenlaisiakin syksyjä on ollut. Niistä 14 Ursula asui Angelin tyttönä Helsingissä. Hulluimmillaan Angelin tytöt -yhtyeellä oli 350 keikkaa vuodessa. Syksyt vaihtuivat talviksi milloin missäkin juhlasalissa joikatessa.

Vuosikausia Ursula ehti Lappiin vain harvoin. Isä odotti koko ajan.

Leikisti poika

Lokakuun alussa Ursula nostaa vettä rannasta ja huuhtoo kalanperkauspöytää. Edellispäivänä verkosta tuli sata kalaa.

Ursula, 43, on syntynyt tänne, Inarin Pyhäjärven rannalle. Kesäromanssi oli jo päättynyt, kun Ursulan äiti huomasi olevansa raskaana. Uskovaisen perheen tyttärellä ja uskovaisen perheen pojalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä papin puheille.

Ursulan äiti­ muutti Uutelan vanhaan taloon, appivanhempien yläkertaan. Puolen vuoden päästä syntyi Ursula.

Ursula kulki metsässä itsekseen ja tuli kotiin kun oli nälkä. Nelivuotiaana hän souteli yksin järvellä eikä ollut kuullutkaan pelastusliiveistä. Kesäisin melskattiin kotirannassa serkkujen kanssa, mutta ei Ursula siinä oppinut uimaan vaan sukeltamaan.

Sääskiä ja paarmoja oli niin paljon.

”Olin mettälapsi. Onnellisena omissa leikeissäni.”

Useimmiten Ursula leikki isää. Hän sahasi leikeissä puita ja teki niistä halkoja. Kun hän veti maahan pudonneita poronsarvia perässään, hän kuvitteli, että vetää koko poroa.

”Lapsesta asti päähäni oli iskostunut, että poika on parempi kuin tyttö. Miesten maailma oli houkutteleva, miehet saivat seikkailla. Toivoin olevani poika ja tiesin isän toivovan poikaa.”

Koska ei ollut poika, Ursula yritti olla täydellinen tytär. Kevättalvisin hän hiihti illalla kymmenen kilometrin lenkin isän poroaidan ympäri ja tarkisti, että aita on pystyssä. Lukihäiriö teki koulunkäynnistä takkuista, mutta Ursula yritti hoitaa sen niin, että äiti ja varsinkin isä voisivat olla tyytyväisiä.

Seitsemänvuotiaasta lähtien Ursula asui kouluviikot koulun asuntolassa Riutulassa 40 kilometrin päässä kotoa. Kelirikon aikaan kotiin ei aina päässyt edes viikonlopuiksi.

”Oli juhlahetki, kun sai jäädä viikonlopuksi asuntolaan. Asuntolanhoitaja oli ihana, ja muut lapset olivat kavereina.”

Syksyisin poroerotusaikaan asuntola tyhjeni. Lapset lähetettiin kotiin ja auttamaan erotuksissa. Ursula rakasti sitä kaikkea, porojen juoksuttamista erottelupaikalla ja poromiesten juttujen kuuntelua.

Ja puhuttiinhan poroaidalla. Poronlihan parhaasta kilohinnasta, uusien aitojen­ rakentamisesta ja porojen karvan kunnosta. Siitäkin, että Länsmanin Jounille ei tunnu tulevan poikaa millään.

”Isä ruukasi sanoa, että ei tuo Elli Maaret saa muita kuin tyttöjä.”

Kun Ursula nousee mönkijän päälle, Cigu hyppää mukaan. Ursulan isä Jouni ja avomies Antti miettivät vesipumppuja.

Häivähdys Dynastiaa

Keltaiseen taloon Ursula muutti ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Vastavalmistuneeseen kotiin tuli viereisestä vanhasta talosta koko porukka: äiti, isä ja Ursula, pikkusiskot Tuuni ja Sini, mummo ja vaari ja Helmi-täti. Enää pesuvesi­ ei ollut aamuisin jäässä keittiön ämpärissä. Sisävessa tuntui helpolta elämältä.

Niihin aikoihin Ursula jo tiesi, että jonakin päivänä äiti ja isä eroavat. Siihen meni vielä yli kymmenen vuotta.

”Eivät he paljon riidelleet, mutta sen tunsi.”

Hyviäkin hetkiä oli paljon. Kun Ursula­ ja Tuuni tulivat koulun asuntolasta viikonlopuiksi kotiin, isä osti jokaiselle­ tyttärelle Lauantaipussin, vaikka oli vasta perjantai. Illalla telkkarista tuli Dynastia. Tytöillä oli lattialla television edessä peitot ja tyynyt, äiti ja isä olivat sohvan eri nurkissa ja joskus samassa. Karkkipaperit rapisivat Inarissa, kun Carringtonin perhe joi Denverissä martineja.

Kun ei ollut poika, Ursula yritti olla täydellinen tytär.

Ursula oli 13-vuotias, kun äidille ja isälle syntyi neljäs tyttö. Ursula ja Tuuni saivat valita pikkusiskolle nimen.

”Dynastian ihanin näyttelijä oli Linda Evans. Meidän Linda sai nimen Dynastiasta.”­

Peruskoulun yhdeksännellä luokalla alkoivat Ursulan kuukautiset. Ei ollut järkeä järkyttyä, mutta Ursula järkyttyi.

”Sillä hetkellä tuntui, että maailma kaatuu. Että minusta ei todella tullut poikaa vaan nainen.”

Ursula alkoi miettiä, että pitäisi varmaan löytää itselle mieheksi poro­poika.

Jos löytäisi poropojan, saisi olla edes poromiehen vaimo. Poropojat vain olivat melkein kaikki sukulaisia.

Silloin saisi olla edes poro­­miehen vaimo. Kaikki lähiseudun poro­pojat vain olivat enemmän tai vähemmän sukulaisia. Ursula yritti unohtaa koko homman.

Maailman tuuliin

Joikaaminen ei koskaan ollut Ursulan haave.

Kotona ainoa musiikki tuli kaseteilta, joilta mummo kuunteli virsiä ja lauloi mukana. Joikaamista pidettiin syntinä, vähän pakanallisena. Ursulasta mummon laulunuotti tosin oli kovin joikaava, mutta oli parempi olla sanomatta sitä.

Vain joskus poroerotuksessa iltanuotiolla Ursula kuuli, kuinka haikeasti poromiehet­ joikasivat. He olivat silloin ottaneet miestä väkevämpää.

Poroerotuspaikalla taas 20 vuoden tauon jälkeen. ”Luulen, että musiikkihommat ovat helpottaneet takaisin tuloa. Poromiehet­ ovat tunteneet minut koko ajan.”

 

Ensimmäisenä joikaamista ehdotti Ursulalle opettaja. Kaikki saamenkieliset luokat osallistuivat saamelaisnuorten taidetapahtumaan, ja opettaja alkoi laulattaa Ursulaa ja muutamaa muuta. Ursula näki tilaisuuden: Jos joikasi, sai olla koulusta pois.

”Yhtäkkiä olimme keikalla saamelaistapahtumassa Norjassa ja sitten muissakin tapahtumissa. Pitkään joikasimme enemmän kovaa kuin hyvin, mutta ihmiset tykkäsivät. Musiikki  oli itselleni tyhjänpäiväistä, mutta pääsipä reissuun!”

Kun peruskoulu loppui, Ursula opiskeli markkinointimerkonomiksi, koska ei tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt. Sen jälkeen hän kävi näyttelijäkurssin Inarissa. Vuoden kestäneellä kurssilla hän oppi, että ei halua näyttelijäksi.

Ursula oli parikymppinen, kun Angelin­ tytöt tekivät ensimmäisen levyn.­ Levy oli tarkoitus tehdä muistoksi, ennen kuin yhtye hajoaa ja Ursula, Tuuni sekä Ulla Pirttijärvi lähtevät opiskelemaan. Levy ilmestyi 1992, eikä­ siitä seurannut lopettaminen vaan mullistus.

”Kaikki alkoi yhtäkkiä oikein isosti. Minusta olimme aina enemmän saamelaiskulttuurin lähettiläitä kuin muusikoita.”

Seuraavat puoli vuotta Angelin tytöt istuivat Helsingin rautatieasemaa vastapäätä Sociksen kahvilassa haasteltavina. Kuvia varten mentiin lapinpuvut päällä Kallion virastotalojen keskelle tai Seurasaareen hirsiaittojen eteen.

Tytöt muuttivat Helsinkiin. Kaupungissa tuntui kuin olisi ollut koko ajan sisällä,­ mutta siihenkin tottui.

Haitin jälkeen Intia oli aika lailla kuin Angel.

Kun Ulla jäi yhtyeestä pois, Ursula ja Tuuni-sisko jatkoivat keikkailua kahdestaan. He esiintyivät Ridge Forresterille ja Pohjoismaiden kuninkaallisille ja matkustivat valtuuskuntien mukana esittelemässä Suomen saamelaiskulttuuria.

”Maailmalla ja seurapiireissä oli aina se olo, että nämä ovat vain ihmisiä. Luulen, että meillä saamelaisilla on kansainvälisyys verissä. Ympärillä on aina ollut norjan, ruotsin, suomen ja saamen kielimyllerrys, ja olemme kulkeneet Lapissa maan rajojen yli jatkuvasti.”

Vain Haitissa tuntui eksoottiselta. Sen jälkeen Intia oli aika lailla kuin Angel.

Poron purema

Viisi tuntia talon ohi kulkeneiden porojen näkemisen jälkeen Ursula seisoo pyöreässä aitauksessa, ”kirnussa”, keskellä poroja ja poromiehiä. Hän etsii joukosta omaa poromerkkiään, katsoo korvaa korvan perään.

Porot panevat hanttiin. Osa rimpuilee, kaikki yrittävät karkuun.

Kun oma poro löytyy, Ursulan on sillä hetkellä päätettävä, mihin aitaukseen se laitetaan: teuraaksi, takaisin­ metsään päästettäväksi vai koti­ai­taukseen­ tuotavaksi kotiporoksi. Kaikki porot pitää kirjata, koska niistä on maksettava veroja. Osa on pakko myydä teuraaksi jo siksikin, että Muotkatunturin paliskunnan koko ei saa kasvaa yli 6 800 poron.

”Jos myyn alle yksivuotisen kermikän syksyllä lihoiksi, se painaa noin 20 kiloa. Lihaporoksi kasvatettu vanhempi pailakka taas saattaa painaa 80 kiloa. Sitähän kannattaisi tehdä kaikista uroksista lihaporoja, mutta joutuisin painimaan niiden kanssa vielä enemmän ja odottamaan rahoja liian monta vuotta”, Ursula selittää.

Naarasporoilta eli vaatimilta on erotuksessa katsottava hampaita. Ursula pitää poroa kiinni ja avaa väkisin sen suun. Vanhalla porolla on hampaita vain vähän, ja kuluneilla hampailla nuorikaan ei pysty syömään kunnolla. Sellaista ei enää kannata säästää.

Hampaiden lisäksi Ursula katsoo poron karvaa ja silmiä. Mitä pullistuneemmat silmät, sitä huonokuntoisempi eläin.

Vain joskus iltanuotiolla Ursula kuuli, kuinka haikeasti poromiehet joikasivat. He olivat silloin ottaneet miestä väkevämpää.

”Opettelua tämä vielä on, vaikka tässä höpötän. Välillä en ymmärrä yhtään, mitä muut poroaidalla puhuvat.”

Ursula oli pitkään poissa täältä. Joikaaminen ja saamelaiskulttuurista kertominen elätti hyvin yli kymmenen vuotta. 2000-luvun alussa pikkusisko Tuuni tahtoi opiskella ja esiintymistä vähennettiin. Ursulalla alkoivat löysät vuodet.

”Hengailin Levillä poikien perässä ja ajoin kelkkaa, treenasin snow crossia kilpamielessä. Laitoin kaikki rahat menemään, Teosto-maksurahatkin hurlumhei vain ja bensaa kelkkaan.”

Vuosien aikana Jouni-isä vanheni. Jossakin vaiheessa hän alkoi puhua. Siitä, että poronhoidolla on eletty perheessä jo monta sataa vuotta. Siitä, eikö­ kukaan jatka hänen työtänsä.

”Joskus sanoin isälle, että eikö sinun ole tullut huideltua sen vertaa, että olisi yksi veli tuolla jossakin. Että kyllä me otettaisiin se vastaan.”

Jouni-isä ei sano olevansa ylpeä Ursulasta vaan hän sanoo sen näin: ”Hällä on semmoinen luonne."

 

Jatkajalla isä tarkoitti Ursulaa, ei ketään­ muuta. Kolme siskoa asuvat Helsingissä. Tuuni ja Linda ovat töissä päiväkodissa saamenkielisinä lastenhoitajina, maskeerajaksi opiskellut Sini­ tekee muun muassa meikkauksia ja kestopigmentointeja.

Ursulan käynnit Lapissa venyivät vähitellen­ pidemmiksi. Neljä vuotta sitten hän päätti jäädä. Mukana tuli Mikkelistä kotoisin oleva avomies Antti Rikkilä.

”Tämä olisi aina ollut minun juttuni, jos olisin ollut poika. Poronhoito on kuitenkin helpottunut laitteiden myötä, ja jonkunhan tänne oli tultava. Raskasta tämä on, mutta en minä raskasta pelkää.”

Tarkoitus pärjätä

Välillä sattuu virheitä. Viime talvena Ursula ei tunnistanut ajoissa aivomatosairautta ja poro kuoli. Erotuksessa Ursula ei aina erota lihaporoksi kuohittua pailakkaa, ennen kuin muut sanovat.

Jos Ursula katoaa kesken erotuksen, hän käy autossa katsomassa kirjasta, miten teot eli leikot kenenkin poromerkissä menevät: Oliko naapurin poroilla pykälä päällä ja vita alla vai toisin päin?

”Paliskunnan kaikki poromerkit kertova kirja on salainen aseeni.”

Onneksi muut poronhoitajat auttavat, useimmat muut. Jotkut epäilevät silti.

”Poromiehet kysyvät, pärjääksie ja ootko sie ajatellut, että oikeasti alat tällä elää. Sanon, että sitten sen näkee, pärjäänkö vai enkö pärjää.”

Niitäkin on, jotka toivovat, että Ursula ei pärjäisi. Välillä Ursula näkee naamasta, mitä toinen ajattelee: Miksi se tuli tänne meidän vaivoiksi sieltä hienohelmahommista?

”En ymmärrä kateutta, mutta sellainen ihmisluonne on.”

Onnellisin Ursulan paluusta on Jouni-isä. Vaikka ei hän sitä Ursulalle kerro.­

”Nyt isä saattaa jo minun kuulteni sanoa jollekin toiselle, että on se aika tyttö.”

Ilman isää ja Anttia Ursula ei selviäisi. Isällä on kokemusta, Antti taas on porohommissa luonnonlahjakkuus. Kun poroja ajetaan erottelupaikalle, Antti on mönkijällä miesten mukana. Itseä varten teurastetut porot nylkee Antti ja paloittelee Ursula.

Yli kymmenen vuoden seurustelun aikana naimisiinmenosta on ollut puhetta.­ Ursulasta vain näyttää siltä, että­ kun pitkään seurustelleet parit menevät naimisiin, he kohta eroavat. Ehkä­ on mentävä naimisiin niin vanhana, että­ ei ehdi erota.

Lapsia Ursula ei ole halunnut. Kolmen vuoden ylipuhumisen jälkeen Antti sai suostuteltua koiran hankintaan, kun vakuutti yhä uudelleen, että kulkeehan koira mukana. Nyt Cigu on reilu puolivuotias ja kulkee aina mukana.

Isän tyttö

Kun poroerottelu marraskuun lopulla päättyy, Ursula katsoo keltaisessa talossa telkkarista Sydämen asialla -sarjaa. Parasta sarjassa on, että siinä ei tapahdu mitään.

Uusi 50-tuumainen televisio on ostettu nettikaupasta. Seuraavaksi verkkokaupasta on tulossa jääkaappi ja chilikastikkeita. Ursula ja Antti syövät paljon poroa, mutta vielä useammin chiliä. Lähin ruokakauppa on vajaan tunnin ajomatkan päässä Inarissa.

Poronhoito ei elätä kokonaan. Vuoden aikana Ursula ja Antti asuvat kolmessa paikassa ja tekevät jokaisessa eri työtä. Joulusta vappuun he ovat paljon töissä Pyhätunturilla, Antti rinteitä hoitamassa ja Ursula tunturin laella ravintolassa. Kesäksi he muuttavat Ursulan äidin mökille Tenolle ja käyvät töissä Norjan puolella saamelaiskulttuuripuistossa.

Silloin kun Ursula ei ole kotona Inarissa, isä on hänellä pororenkinä.

Ursula kiertää myös yhä Tuunin ja bändin kanssa kouluissa joikaamassa ja puhumassa lapsille. Joka kerta hän vastaa alakouluissa samoihin kysymyksiin kuin on vastannut 20 vuotta: Kengän koko on 35 ja lempiväri violetti tai musta.

Silloin kun Ursula ei ole kotona Inarissa, isä on hänellä pororenkinä. Talveksi aitaukseen tuodut kotiporot ovat isän pihassa hoidossa. Ne ovat turva, jos metsässä kulkeville poroille kävisi kehnosti.

Silloin kun Ursula on kotona, isä tulee­ järven toiselta rannalta keltaisen talon pihaan melkein joka päivä. Aina on jotakin asiaa, niin kuin nyt vesipumpun vaihtamisesta ja vähän menneistä.

”Ursula on ollut polttopuiden pilkkomisessa mittamiehenä niin pienestä, että kiven taakse kun meni, ei näkynyt mitään”, Jouni sanoo ohimennen.

Kun Ursula on sisällä keltaisessa talossa,­ isä sanoo muutakin.

”Ne puhuvat Ursulasta etelässäkin. Korsossa oli yksi kaveri kertonut, että Jounilla on semmoinen porotyttö, että se lyö yksin porotokan aitaan.”

Ursula tulee talosta pihaan. Isä alkaa puhua moottorikelkan telaketjusta.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi masentua?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.