Koko lapsuutensa Ursula Länsman olisi halunnut olla isänsä poika. Kun ei ollut, hän lähti Lapista ja joikasi Angelin tyttönä ympäri maailmaa. Lopulta Ursula palasi ja toteutti isänsä haaveen.

Vieläkin tulee hetkiä, jolloin Ursula Länsman haluaisi olla mies.

Sellainen hetki oli pakkasaamuna,­ kun porot viimein kulkivat keltaisen talon edestä ja takaa. Ursula oli kotona Inarissa, katsoi poroja ikkunasta ja ajatteli, että jos hän olisi mies, hän lähtisi nyt muiden miesten mukana mönkijällä ajamaan paliskunnan poroja­ erottelupaikalle.

Ursula riittää melkein kaikkeen, mutta porojen ajamiseen mönkijällä 150 senttiä on liian vähän.

Syksy Lapissa oli lämmin ja pitkä. Poroerotuksia odotellessa Ursulalla oli aikaa rakentaa talon päätyyn varastoa ja korjata poroaitausta, nuohota piiput ja hoitaa talveksi polttopuut.

Toisenlaisiakin syksyjä on ollut. Niistä 14 Ursula asui Angelin tyttönä Helsingissä. Hulluimmillaan Angelin tytöt -yhtyeellä oli 350 keikkaa vuodessa. Syksyt vaihtuivat talviksi milloin missäkin juhlasalissa joikatessa.

Vuosikausia Ursula ehti Lappiin vain harvoin. Isä odotti koko ajan.

Leikisti poika

Lokakuun alussa Ursula nostaa vettä rannasta ja huuhtoo kalanperkauspöytää. Edellispäivänä verkosta tuli sata kalaa.

Ursula, 43, on syntynyt tänne, Inarin Pyhäjärven rannalle. Kesäromanssi oli jo päättynyt, kun Ursulan äiti huomasi olevansa raskaana. Uskovaisen perheen tyttärellä ja uskovaisen perheen pojalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä papin puheille.

Ursulan äiti­ muutti Uutelan vanhaan taloon, appivanhempien yläkertaan. Puolen vuoden päästä syntyi Ursula.

Ursula kulki metsässä itsekseen ja tuli kotiin kun oli nälkä. Nelivuotiaana hän souteli yksin järvellä eikä ollut kuullutkaan pelastusliiveistä. Kesäisin melskattiin kotirannassa serkkujen kanssa, mutta ei Ursula siinä oppinut uimaan vaan sukeltamaan.

Sääskiä ja paarmoja oli niin paljon.

”Olin mettälapsi. Onnellisena omissa leikeissäni.”

Useimmiten Ursula leikki isää. Hän sahasi leikeissä puita ja teki niistä halkoja. Kun hän veti maahan pudonneita poronsarvia perässään, hän kuvitteli, että vetää koko poroa.

”Lapsesta asti päähäni oli iskostunut, että poika on parempi kuin tyttö. Miesten maailma oli houkutteleva, miehet saivat seikkailla. Toivoin olevani poika ja tiesin isän toivovan poikaa.”

Koska ei ollut poika, Ursula yritti olla täydellinen tytär. Kevättalvisin hän hiihti illalla kymmenen kilometrin lenkin isän poroaidan ympäri ja tarkisti, että aita on pystyssä. Lukihäiriö teki koulunkäynnistä takkuista, mutta Ursula yritti hoitaa sen niin, että äiti ja varsinkin isä voisivat olla tyytyväisiä.

Seitsemänvuotiaasta lähtien Ursula asui kouluviikot koulun asuntolassa Riutulassa 40 kilometrin päässä kotoa. Kelirikon aikaan kotiin ei aina päässyt edes viikonlopuiksi.

”Oli juhlahetki, kun sai jäädä viikonlopuksi asuntolaan. Asuntolanhoitaja oli ihana, ja muut lapset olivat kavereina.”

Syksyisin poroerotusaikaan asuntola tyhjeni. Lapset lähetettiin kotiin ja auttamaan erotuksissa. Ursula rakasti sitä kaikkea, porojen juoksuttamista erottelupaikalla ja poromiesten juttujen kuuntelua.

Ja puhuttiinhan poroaidalla. Poronlihan parhaasta kilohinnasta, uusien aitojen­ rakentamisesta ja porojen karvan kunnosta. Siitäkin, että Länsmanin Jounille ei tunnu tulevan poikaa millään.

”Isä ruukasi sanoa, että ei tuo Elli Maaret saa muita kuin tyttöjä.”

Kun Ursula nousee mönkijän päälle, Cigu hyppää mukaan. Ursulan isä Jouni ja avomies Antti miettivät vesipumppuja.

Häivähdys Dynastiaa

Keltaiseen taloon Ursula muutti ensimmäisen kerran 11-vuotiaana. Vastavalmistuneeseen kotiin tuli viereisestä vanhasta talosta koko porukka: äiti, isä ja Ursula, pikkusiskot Tuuni ja Sini, mummo ja vaari ja Helmi-täti. Enää pesuvesi­ ei ollut aamuisin jäässä keittiön ämpärissä. Sisävessa tuntui helpolta elämältä.

Niihin aikoihin Ursula jo tiesi, että jonakin päivänä äiti ja isä eroavat. Siihen meni vielä yli kymmenen vuotta.

”Eivät he paljon riidelleet, mutta sen tunsi.”

Hyviäkin hetkiä oli paljon. Kun Ursula­ ja Tuuni tulivat koulun asuntolasta viikonlopuiksi kotiin, isä osti jokaiselle­ tyttärelle Lauantaipussin, vaikka oli vasta perjantai. Illalla telkkarista tuli Dynastia. Tytöillä oli lattialla television edessä peitot ja tyynyt, äiti ja isä olivat sohvan eri nurkissa ja joskus samassa. Karkkipaperit rapisivat Inarissa, kun Carringtonin perhe joi Denverissä martineja.

Kun ei ollut poika, Ursula yritti olla täydellinen tytär.

Ursula oli 13-vuotias, kun äidille ja isälle syntyi neljäs tyttö. Ursula ja Tuuni saivat valita pikkusiskolle nimen.

”Dynastian ihanin näyttelijä oli Linda Evans. Meidän Linda sai nimen Dynastiasta.”­

Peruskoulun yhdeksännellä luokalla alkoivat Ursulan kuukautiset. Ei ollut järkeä järkyttyä, mutta Ursula järkyttyi.

”Sillä hetkellä tuntui, että maailma kaatuu. Että minusta ei todella tullut poikaa vaan nainen.”

Ursula alkoi miettiä, että pitäisi varmaan löytää itselle mieheksi poro­poika.

Jos löytäisi poropojan, saisi olla edes poromiehen vaimo. Poropojat vain olivat melkein kaikki sukulaisia.

Silloin saisi olla edes poro­­miehen vaimo. Kaikki lähiseudun poro­pojat vain olivat enemmän tai vähemmän sukulaisia. Ursula yritti unohtaa koko homman.

Maailman tuuliin

Joikaaminen ei koskaan ollut Ursulan haave.

Kotona ainoa musiikki tuli kaseteilta, joilta mummo kuunteli virsiä ja lauloi mukana. Joikaamista pidettiin syntinä, vähän pakanallisena. Ursulasta mummon laulunuotti tosin oli kovin joikaava, mutta oli parempi olla sanomatta sitä.

Vain joskus poroerotuksessa iltanuotiolla Ursula kuuli, kuinka haikeasti poromiehet­ joikasivat. He olivat silloin ottaneet miestä väkevämpää.

Poroerotuspaikalla taas 20 vuoden tauon jälkeen. ”Luulen, että musiikkihommat ovat helpottaneet takaisin tuloa. Poromiehet­ ovat tunteneet minut koko ajan.”

 

Ensimmäisenä joikaamista ehdotti Ursulalle opettaja. Kaikki saamenkieliset luokat osallistuivat saamelaisnuorten taidetapahtumaan, ja opettaja alkoi laulattaa Ursulaa ja muutamaa muuta. Ursula näki tilaisuuden: Jos joikasi, sai olla koulusta pois.

”Yhtäkkiä olimme keikalla saamelaistapahtumassa Norjassa ja sitten muissakin tapahtumissa. Pitkään joikasimme enemmän kovaa kuin hyvin, mutta ihmiset tykkäsivät. Musiikki  oli itselleni tyhjänpäiväistä, mutta pääsipä reissuun!”

Kun peruskoulu loppui, Ursula opiskeli markkinointimerkonomiksi, koska ei tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt. Sen jälkeen hän kävi näyttelijäkurssin Inarissa. Vuoden kestäneellä kurssilla hän oppi, että ei halua näyttelijäksi.

Ursula oli parikymppinen, kun Angelin­ tytöt tekivät ensimmäisen levyn.­ Levy oli tarkoitus tehdä muistoksi, ennen kuin yhtye hajoaa ja Ursula, Tuuni sekä Ulla Pirttijärvi lähtevät opiskelemaan. Levy ilmestyi 1992, eikä­ siitä seurannut lopettaminen vaan mullistus.

”Kaikki alkoi yhtäkkiä oikein isosti. Minusta olimme aina enemmän saamelaiskulttuurin lähettiläitä kuin muusikoita.”

Seuraavat puoli vuotta Angelin tytöt istuivat Helsingin rautatieasemaa vastapäätä Sociksen kahvilassa haasteltavina. Kuvia varten mentiin lapinpuvut päällä Kallion virastotalojen keskelle tai Seurasaareen hirsiaittojen eteen.

Tytöt muuttivat Helsinkiin. Kaupungissa tuntui kuin olisi ollut koko ajan sisällä,­ mutta siihenkin tottui.

Haitin jälkeen Intia oli aika lailla kuin Angel.

Kun Ulla jäi yhtyeestä pois, Ursula ja Tuuni-sisko jatkoivat keikkailua kahdestaan. He esiintyivät Ridge Forresterille ja Pohjoismaiden kuninkaallisille ja matkustivat valtuuskuntien mukana esittelemässä Suomen saamelaiskulttuuria.

”Maailmalla ja seurapiireissä oli aina se olo, että nämä ovat vain ihmisiä. Luulen, että meillä saamelaisilla on kansainvälisyys verissä. Ympärillä on aina ollut norjan, ruotsin, suomen ja saamen kielimyllerrys, ja olemme kulkeneet Lapissa maan rajojen yli jatkuvasti.”

Vain Haitissa tuntui eksoottiselta. Sen jälkeen Intia oli aika lailla kuin Angel.

Poron purema

Viisi tuntia talon ohi kulkeneiden porojen näkemisen jälkeen Ursula seisoo pyöreässä aitauksessa, ”kirnussa”, keskellä poroja ja poromiehiä. Hän etsii joukosta omaa poromerkkiään, katsoo korvaa korvan perään.

Porot panevat hanttiin. Osa rimpuilee, kaikki yrittävät karkuun.

Kun oma poro löytyy, Ursulan on sillä hetkellä päätettävä, mihin aitaukseen se laitetaan: teuraaksi, takaisin­ metsään päästettäväksi vai koti­ai­taukseen­ tuotavaksi kotiporoksi. Kaikki porot pitää kirjata, koska niistä on maksettava veroja. Osa on pakko myydä teuraaksi jo siksikin, että Muotkatunturin paliskunnan koko ei saa kasvaa yli 6 800 poron.

”Jos myyn alle yksivuotisen kermikän syksyllä lihoiksi, se painaa noin 20 kiloa. Lihaporoksi kasvatettu vanhempi pailakka taas saattaa painaa 80 kiloa. Sitähän kannattaisi tehdä kaikista uroksista lihaporoja, mutta joutuisin painimaan niiden kanssa vielä enemmän ja odottamaan rahoja liian monta vuotta”, Ursula selittää.

Naarasporoilta eli vaatimilta on erotuksessa katsottava hampaita. Ursula pitää poroa kiinni ja avaa väkisin sen suun. Vanhalla porolla on hampaita vain vähän, ja kuluneilla hampailla nuorikaan ei pysty syömään kunnolla. Sellaista ei enää kannata säästää.

Hampaiden lisäksi Ursula katsoo poron karvaa ja silmiä. Mitä pullistuneemmat silmät, sitä huonokuntoisempi eläin.

Vain joskus iltanuotiolla Ursula kuuli, kuinka haikeasti poromiehet joikasivat. He olivat silloin ottaneet miestä väkevämpää.

”Opettelua tämä vielä on, vaikka tässä höpötän. Välillä en ymmärrä yhtään, mitä muut poroaidalla puhuvat.”

Ursula oli pitkään poissa täältä. Joikaaminen ja saamelaiskulttuurista kertominen elätti hyvin yli kymmenen vuotta. 2000-luvun alussa pikkusisko Tuuni tahtoi opiskella ja esiintymistä vähennettiin. Ursulalla alkoivat löysät vuodet.

”Hengailin Levillä poikien perässä ja ajoin kelkkaa, treenasin snow crossia kilpamielessä. Laitoin kaikki rahat menemään, Teosto-maksurahatkin hurlumhei vain ja bensaa kelkkaan.”

Vuosien aikana Jouni-isä vanheni. Jossakin vaiheessa hän alkoi puhua. Siitä, että poronhoidolla on eletty perheessä jo monta sataa vuotta. Siitä, eikö­ kukaan jatka hänen työtänsä.

”Joskus sanoin isälle, että eikö sinun ole tullut huideltua sen vertaa, että olisi yksi veli tuolla jossakin. Että kyllä me otettaisiin se vastaan.”

Jouni-isä ei sano olevansa ylpeä Ursulasta vaan hän sanoo sen näin: ”Hällä on semmoinen luonne."

 

Jatkajalla isä tarkoitti Ursulaa, ei ketään­ muuta. Kolme siskoa asuvat Helsingissä. Tuuni ja Linda ovat töissä päiväkodissa saamenkielisinä lastenhoitajina, maskeerajaksi opiskellut Sini­ tekee muun muassa meikkauksia ja kestopigmentointeja.

Ursulan käynnit Lapissa venyivät vähitellen­ pidemmiksi. Neljä vuotta sitten hän päätti jäädä. Mukana tuli Mikkelistä kotoisin oleva avomies Antti Rikkilä.

”Tämä olisi aina ollut minun juttuni, jos olisin ollut poika. Poronhoito on kuitenkin helpottunut laitteiden myötä, ja jonkunhan tänne oli tultava. Raskasta tämä on, mutta en minä raskasta pelkää.”

Tarkoitus pärjätä

Välillä sattuu virheitä. Viime talvena Ursula ei tunnistanut ajoissa aivomatosairautta ja poro kuoli. Erotuksessa Ursula ei aina erota lihaporoksi kuohittua pailakkaa, ennen kuin muut sanovat.

Jos Ursula katoaa kesken erotuksen, hän käy autossa katsomassa kirjasta, miten teot eli leikot kenenkin poromerkissä menevät: Oliko naapurin poroilla pykälä päällä ja vita alla vai toisin päin?

”Paliskunnan kaikki poromerkit kertova kirja on salainen aseeni.”

Onneksi muut poronhoitajat auttavat, useimmat muut. Jotkut epäilevät silti.

”Poromiehet kysyvät, pärjääksie ja ootko sie ajatellut, että oikeasti alat tällä elää. Sanon, että sitten sen näkee, pärjäänkö vai enkö pärjää.”

Niitäkin on, jotka toivovat, että Ursula ei pärjäisi. Välillä Ursula näkee naamasta, mitä toinen ajattelee: Miksi se tuli tänne meidän vaivoiksi sieltä hienohelmahommista?

”En ymmärrä kateutta, mutta sellainen ihmisluonne on.”

Onnellisin Ursulan paluusta on Jouni-isä. Vaikka ei hän sitä Ursulalle kerro.­

”Nyt isä saattaa jo minun kuulteni sanoa jollekin toiselle, että on se aika tyttö.”

Ilman isää ja Anttia Ursula ei selviäisi. Isällä on kokemusta, Antti taas on porohommissa luonnonlahjakkuus. Kun poroja ajetaan erottelupaikalle, Antti on mönkijällä miesten mukana. Itseä varten teurastetut porot nylkee Antti ja paloittelee Ursula.

Yli kymmenen vuoden seurustelun aikana naimisiinmenosta on ollut puhetta.­ Ursulasta vain näyttää siltä, että­ kun pitkään seurustelleet parit menevät naimisiin, he kohta eroavat. Ehkä­ on mentävä naimisiin niin vanhana, että­ ei ehdi erota.

Lapsia Ursula ei ole halunnut. Kolmen vuoden ylipuhumisen jälkeen Antti sai suostuteltua koiran hankintaan, kun vakuutti yhä uudelleen, että kulkeehan koira mukana. Nyt Cigu on reilu puolivuotias ja kulkee aina mukana.

Isän tyttö

Kun poroerottelu marraskuun lopulla päättyy, Ursula katsoo keltaisessa talossa telkkarista Sydämen asialla -sarjaa. Parasta sarjassa on, että siinä ei tapahdu mitään.

Uusi 50-tuumainen televisio on ostettu nettikaupasta. Seuraavaksi verkkokaupasta on tulossa jääkaappi ja chilikastikkeita. Ursula ja Antti syövät paljon poroa, mutta vielä useammin chiliä. Lähin ruokakauppa on vajaan tunnin ajomatkan päässä Inarissa.

Poronhoito ei elätä kokonaan. Vuoden aikana Ursula ja Antti asuvat kolmessa paikassa ja tekevät jokaisessa eri työtä. Joulusta vappuun he ovat paljon töissä Pyhätunturilla, Antti rinteitä hoitamassa ja Ursula tunturin laella ravintolassa. Kesäksi he muuttavat Ursulan äidin mökille Tenolle ja käyvät töissä Norjan puolella saamelaiskulttuuripuistossa.

Silloin kun Ursula ei ole kotona Inarissa, isä on hänellä pororenkinä.

Ursula kiertää myös yhä Tuunin ja bändin kanssa kouluissa joikaamassa ja puhumassa lapsille. Joka kerta hän vastaa alakouluissa samoihin kysymyksiin kuin on vastannut 20 vuotta: Kengän koko on 35 ja lempiväri violetti tai musta.

Silloin kun Ursula ei ole kotona Inarissa, isä on hänellä pororenkinä. Talveksi aitaukseen tuodut kotiporot ovat isän pihassa hoidossa. Ne ovat turva, jos metsässä kulkeville poroille kävisi kehnosti.

Silloin kun Ursula on kotona, isä tulee­ järven toiselta rannalta keltaisen talon pihaan melkein joka päivä. Aina on jotakin asiaa, niin kuin nyt vesipumpun vaihtamisesta ja vähän menneistä.

”Ursula on ollut polttopuiden pilkkomisessa mittamiehenä niin pienestä, että kiven taakse kun meni, ei näkynyt mitään”, Jouni sanoo ohimennen.

Kun Ursula on sisällä keltaisessa talossa,­ isä sanoo muutakin.

”Ne puhuvat Ursulasta etelässäkin. Korsossa oli yksi kaveri kertonut, että Jounilla on semmoinen porotyttö, että se lyö yksin porotokan aitaan.”

Ursula tulee talosta pihaan. Isä alkaa puhua moottorikelkan telaketjusta.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2014.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.