Isä Antti ja tytär Ilona ovat molemmat suojelunhaluisia vanhempia.
Isä Antti ja tytär Ilona ovat molemmat suojelunhaluisia vanhempia.

Kun Antti Rinteen tytär Ilona 18-vuotiaana soitti isälleen ja kertoi olevansa raskaana, isän suusta ei kuulunut onnitteluja. Sittemmin SDP:n puheenjohtajasta on tullut hellä ukki.  Antti ja Ilona kertovat suhteestaan Perhekuvioita-sarjassa.

Antti Rinne, 53, työskentelee SDP:n puheenjohtajana ja asuu Mäntsälässä vaimonsa, insinööri Heta Ravolainen-Rinteen kanssa. Hänellä on kaksi tytärtä aiemmasta liitostaan Merja Rinteen kanssa ja kaksi tytärtä Merja Rinteen aiemmasta liitosta.

"ILONA OLI PÄÄTTÄVÄINEN Ilona oli päättäväinen ja mukavuudenhaluinen jo pikkutaaperona. Hän halusi välttämättä juoda omenamehua tuttipullosta ja lojua sammakkotyynynsä päällä.

Kouluikäisenä hän usein söi sohvalla suklaata, luki kirjaa tai katsoi leffaa. Kun tuli puhetta mattojen tamppaamisesta, Ilona osasi riitauttaa tilanteen niin, että pääsi luikahtamaan koko siivouksesta. Kutsuin häntä lempinimellä Aivo.

Meillä oli selkeät säännöt siitä, että ruokapöydässä istutaan selkä suorana ja käyttäydytään muutenkin säällisesti. Ilona joutui nurkkaan miettimään tekosiaan esimerkiksi silloin, kun hän pani ranttaliksi siskonsa joulujuhlassa ja juoksi pitkin koulun käytäviä.

KUN MUKSUT OLIVAT PIENIÄ, työskentelin AKT:n lakimiehenä ja matkustin paljon. Niin usein kuin mahdollista hain Ilonan ja hänen pikkusiskonsa Roosan päiväkodista ja rauhoitin illat perheelle.

Aika oli silti stressaavaa. Ilona oli kymmenen, kun liittoni hänen äitinsä kanssa päättyi eroon.

Kasvatuksesta päätimme Ilonan äidin kanssa eronkin jälkeen yhdessä. Pidimme puhelinpalavereja lasten asioista.

Tyttöjen tullessa murrosikään nipotin alkoholinkäytöstä niin, että vähän vanhempana he ostivat minulle lahjaksi Nipozzano-punaviiniä muistutukseksi tiukasta linjastani.

Karjuin pää punaisena, että noinko pilaat elämäsi.

ILONA SOITTI KESKEN ylioppilaskirjoitusten ja sanoi, että hänellä olisi kerrottavaa. Luulin, että puhelu liittyi kirjoituksiin, mutta erehdyin.

Ilona kertoi, että hänestä on tulossa äiti ja minusta, nuoresta miehestä, ukki. Ilona oli juuri täyttänyt 18.

Järkytyin kieltämättä. Karjuin pää punaisena, että noinko pilaat elämäsi. Ilona oli mielestäni vielä teinipissisvaiheessa ja tosi lapsellinen, samoin tuleva isä.

Jonkin ajan kuluttua soitin tyttärelle takaisin, pyysin anteeksi ja onnittelin vauvasta.

En ajatellut niinkään uutta rooliani isoisänä. Huolehdin nuoren perheen toimeentulosta.

Oli siinä haikeuttakin. Omasta tytöstäni tulisi aikuinen ja äiti.

HYVINHÄN ILONA SELVISI. Hän sai ylioppilaskirjoitukset kunnialla loppuun ja löysi töitä samoin kuin poikaystäväkin. Ilonan pieni poika Elias eli Elkku, Eljanden, Nysäputte, Hönö ja ukin pikku heppu otti heti paikkansa sydämessäni.

Eliaksen ja kaksi vuotta perässä syntyneen pikkusiskon Iriksen kehityksen seuraaminen on ollut minun, mummin, mamman, Ilonan siskojen ja koko suvun ja ystävien yhteinen projekti.

Samalla olen ylpeänä pannut merkille, kuinka Ilonasta on kasvanut vastuuntuntoinen ja jämpti äiti.

Kaikkien tyttärieni kanssa keskustelemme politiikasta.

OLEMME ILONAN KANSSA samanlaisia. Puhumme suoraan ja räjähdämme helposti, mutta myös lepymme nopeasti.

Erona on se, että Ilona ei edelleenkään stressaa siitä, miltä koti näyttää. Itse en siihen pysty.

Kaikkien tyttärieni kanssa keskustelemme politiikasta. Jo tyttöjen kouluaikoina meillä oli tapana aamuisin parantaa maailmaa sanomalehden ääressä. Roosa on nykyisin mukana opiskelija- ja nuorisopolitiikassa.

Olen iloinen siitä, että kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin on periytynyt lapsille. Se, että tietää mitä maailmassa tapahtuu, on pohja toisten ymmärtämiselle.

Isovanhempien tehtävä ei ole vain hemmotella.

LAPSENLASTEN TAPAAMINEN on aina ilo. Viime kesänä otimme nykyisen vaimoni Hetan kanssa heidät viikoksi veneilemään ja reissasimme Poriin.

Matkalla Elias, nakkimies, kiukutteli italianpadassa olleista herneistä, joten lähetin hänet vähäksi aikaa keulahyttiin miettimään asiaa. Isovanhempien tehtävä ei ole vain hemmotella. Omien lasten ajoista olen selvästi kyllä pehmentynyt.

Lasten kasvattaminen nykyisessä virikkeiden tulvassa on eri tavalla vaativaa kuin ennen. Meillä on Hetan kanssa sellainen sääntö, että yhden tai kaksi pätkää videoita muksut saavat katsoa tai pelata, sitten on mentävä ulos leikkimään.

Eikä lasten elämää saisi täyttää tavaroilla ja leluilla. Annan mieluummin lahjaksi vaikka käynnin leffassa tai teatterissa."

Ilona Rinne, 22 opiskelee sosionomiksi Lahden ammattikorkeakoulussa ja asuu Nastolassa lastensa Eliaksen, 4, ja Iiriksen, 2, kanssa. 

"Kun olin ala-asteella, meillä oli iskän kanssa yhteinen intohimo: formula ykköset.

Olimme tosifaneja: katsoimme kaikki osakilpailut Kiinan Grand Prixejä ja vapaita harjoituksia myöten. Silloin elettiin Mika Häkkisen kulta-aikaa. Teimme kisapäivinä eväät illalla valmiiksi ja panimme kellon soimaan yöllä. Iskä joskus nukahti kesken kilpailun.

Olin lapsena ujo ja matkin kaikessa vajaan vuoden nuorempaa siskoani Roosaa. Samalla olin vähän poikatyttö. Prinsessaleikkien sijasta pelasin jalkapalloa, kuten muutkin siskoni.

Iskä kuskasi meitä jalkapallotreeneihin ja järjesti pihalla olympialaisia, joiden lajeihin kuului leikkitraktorilla ajamista. Muutaman viikon veneretket kuuluivat ohjelmaan joka kesä.

Iskä keksi kaikille tyhmiä lempinimiä kuten Nykerö, Skaigo ja Iippo A. Piippo.

Isällä oli muutenkin hölmöjä juttuja. Rantakäärme Saku seikkaili hänen itse keksimissään saduissa pitkään.

Ei puhettakaan, että vanhemmat olisivat ostaneet meille alkoholia.

ÄIDIN JA ISÄN ERO ei muistikuvani mukaan ollut vaikea.

Vanhemmat asuivat lähellä toisiaan, ja yhteishuoltajuus toimi hyvin. Koenumerot piti aina kertoa molemmille, eikä tahallisia huonoja numeroita suvaittu. Nyt olen siitä vain tyytyväinen.

Murrosiässä en ollut enää ujo. Olisin halunnut liikkua vapaammin, mutta kotiintuloajat olivat tiukat. Yläasteella kotona piti olla illalla kahdeksalta, muuten isä tuli itse hakemaan. Kavereille en saanut jäädä yöksi, mutta meille kaikki olivat tervetulleita.

Joskus karkasin bileisiin ja sain siitä kotiarestia, samoin tupakkakokeilusta. Ei puhettakaan, että vanhemmat olisivat ostaneet meille alkoholia.

Iskän vaimo Heta toimi isän pehmittelijänä ja auttoi korjaamaan kotibileissä rikki menneen seinän kitillä ja maalilla. Iskä ei huomannut mitään.

Kerroin raskaudesta vanhemmilleni vasta, kun keskeytystä ei voinut enää tehdä.

ELÄMÄNI MUUTTUI, KUN tulin raskaaksi lukion viimeisellä. Kerroin raskaudesta vanhemmilleni vasta kun kaksitoista viikkoa oli kulunut, eikä keskeytystä voinut enää tehdä. En halunnut, että he vaikuttaisivat päätökseeni.

Luotin siihen, etten jäisi yksin, päätin sitten mitä tahansa.

Kerroin uutisen iskälle puhelimessa Mäkkärin parkkipaikalta. Menin autosta ulos, jottei poikaystävä kuulisi, kun iskä suuttuu.

Suuttuihan se. Niin lujaa, että löin luurin hänen korvaansa. Meillä ei kummallakaan ole ihan pisimmät hermot.

Isä leppyi ja sopeutui sitten. Heta oli silloinkin tukena.

Kun ultran jälkeen kerroin iskälle, että tulossa on poika, hän alkoi innostua. Eliaksen synnyttyä hän taisi olla ensimmäisenä paikalla katsomassa vauvaa.

Ilman vanhempiani olisin pulassa, jos vaikka pesukone hajoaisi.

PIDIN KUNNIA-ASIANA, että selviän lapsen kanssa omin voimin. Olisi kuitenkin tekopyhää olla ottamatta apua vastaan.

Isä ja äiti ostivat Eliakselle turvakaukalon, sängyn ja vaunut. Ilman vanhempiani olisin pulassa, jos vaikka pesukone äkkiä hajoaisi.

Halusin toisen lapsen heti Eliaksen perään. Tiesin, kuinka hienoa on kasvaa melkein samanikäisen sisaruksen kanssa.

Iriksen syntymää ei kukaan enää ihmetellyt. Vuoden kuluttua pyrin ja pääsin opiskelemaan sosiaalialaa, kuten olin halunnut. Lasten isä on elämässämme mukana, mutta ei enää saman katon alla.

Välillä Elias huutaa takaisin, että senkin tyhmä pönöttäjä.

ELIAKSEN JA UKIN VÄLIT ovat läheiset. Välillä Elias hermostuu nimittelystä – Elias on isälle Hönö ja Iris Pönö – ja huutaa takaisin, että senkin tyhmä pönöttäjä.

Elias huomaa iskän uutisissa ja kertoo päiväkotikavereilleen, että tuo on mun ukki. Muut pojat eivät usko. Televisiossa ei heidän mielestään voi olla oikeita ihmisiä.

En puutu siihen, mitä lapset tekevät ukin luona. En nipota kellonajoista tai siitä, vaikka hän antaisi liikaa mehua ja kolme jäätelöä päivässä. Iskä on osannut kasvattaa minut ja osaa hoitaa lapsianikin.

Arvostan isän työtä ja hänen näkemyksiään.

Viime kesänä Heta soitti ja kysyi, että arvaas missä me ollaan: Pride-kulkueessa. Minun keski-ikäinen, harmaatukkainen ja pyöreämahainen isäni marssi siellä homojen oikeuksien puolesta. Olin niin ylpeä!

ISKÄ ON HYVÄ ruuanlaittaja ja kutsuu meidät joskus syömään lasagnea tai kuulua pekonipastaansa.

Juhlapyhinä pöydässä voi istua jopa viisitoista tyyppiä. Äidille ja isälle ei ole ongelma olla samoissa sukujuhlissa uusien puolisoidensa kanssa.

Elias ja Iris ovat lähipiirinsä ainoat lapset ja saavat tietysti paljon huomiota. Rakastavien ihmisten ympäröimänä heidän on hyvä kasvaa."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015. Aiemmin siitä on julkaistu verkossa lyhennelmä.

Kanki

Antti Rinne karjui raskaana olevalle teinityttärelleen: "Pilaat elämäsi"

Tällä hetkellä kalskahtaa korvaan että kun tytär kertoi isälleen että tulossa on poika, isä innostui. Tällöinkö vasta? Herää kysymys että olisiko innostunut jos olisi ollut tyttö ja oliko tukena jo ennen tulevaa lisätietoa. Myös se että Iiris ei ollut kellekään yllätys olisi voitu sanoa myös että toisen lapsen saanti ei ollut enää yhtä uusi ja jännättävä asia. Meijän perhees mä esikoisena olin se koekaniini ja toka vaan "tuli perässä" koska oltiin huomattu että ei se oo niin vaarallista jos...
Lue kommentti
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.
Piia Vähäsalo, 45, aloitti uuden elämän yrittäjänä, kun joutui luopumaan vanhasta työstään. Hän asuu miehensä Pasin ja poikansa Ossin, 12, kanssa liki satavuotiaassa talossa Kalajoella. Piia on myös pelargonisti eli harrastaa pelargoneja ja kerää erityisesti 1800-luvun lajikkeita.

Valinta Vuoden palomieheksi oli Piia Vähäsalon unelmien täyttymys. Sitten tulivat kummalliset kivut. Sairauseläkkeelle jääminen 40-vuotiaana tuntui Piiasta maailmanlopulta, mutta tilalle tuli uusia unelmia toteutettaviksi.

”Ajoin töistä kotipihaan ja soitin mieheni apuun. Hän kantoi minut sisälle, sillä jalkani eivät enää liikkuneet.

Olin halunnut sairauslomalta takaisin töihin, vaikka lääkäri oli eri mieltä. Söin viiden eri kipulääkkeen cocktailin, jotta selvisin työpäivän.

Pelastusjohtajan työ Jokilaaksojen pelastuslaitoksessa vaati sataprosenttista panosta. Istuin päivät palavereissa, joissa seurattiin hälytysten ja palotarkastusten määriä ja käytiin läpi isoja palohälytyksiä.

Tunsin olevani elämäntyössäni. Koin, että minulla oli annettavaa. Mutta olin koko ajan hirvittävän kipeä.

”Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni.”

Sinnittelin äärirajoille. Se oli hyvä, sillä se osoitti, etten enää selvinnyt työssäni. Muuten olisin jäänyt miettimään, olisinko kuitenkin vielä pystynyt.

Luopuminen oli äärettömän vaikeaa. Kun jäin sairauseläkkeelle pelastusjohtajan työstäni 40-vuotiaana, tuntui, että tuli maailmanloppu.

Elämäntapaintiaanien jälkeläinen

Vanhempani elivät elämäntapaintiaanin elämää. Äiti ja isä olivat molemmat keraamikkoja, ja he kannustivat meitä lapsia maalaamiseen ja piirtämiseen.

Olin viisivuotias, kun aloin muokata savea ensimmäisen kerran. Tein savesta siilejä, siskoni teki kissoja. Sisareni oli taiteilijasielu, minulla oli myös bisnes mielessä. Kiersin naapurintätien luona Sievissä Keski-Pohjanmaalla myymässä savikissoja ja -siilejä.

Keramiikan valmistamisella vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta. Minä julistin kotona, että haluan aikuisena saada oikeaa palkkaa.

”Vanhemmat saivat meidät lapset ruokittua, mutta rahojen riittämisestä oli aina murhetta.”

Palokunta kiehtoi minua pienestä asti. Isäni oli mukana vapaapalokunnan toiminnassa, ja setäni oli palomies. Ensimmäisellä luokalla lompostelin palokunnan poikaosaston syksyn ensimmäisiin harjoituksiin. Olin poikamainen, ja kukaan ei erottanut minua joukosta.

Toisista palokunnan poikaosaston harjoituksista minut lähetettiin kotiin. Joku oli kielinyt, että olen tyttö. Äiti on kertonut, että olin musertunut. Olin juossut kumisaappaat hölskyen kotiin ja itkenyt.

Pääsin mukaan palokuntatoimintaan vasta, kun menin lukioon. Lukio oli parinkymmenen kilometrin päässä kotoa, Ylivieskassa, ja siellä VPK:ssa oli naisosasto. Lukion jälkeen aloitin kasvatustieteiden hallinnon opinnot Rovaniemellä, mutta kuljin viikonloppuisin Ylivieskaan ja aloin osallistua vapaapalokunnan varsinaisiin harjoituksiin.

Ainoa nainen

Olin VPK:n harjoituksien ainoa nainen. Silti palokunta tuntui heti omalta maailmalta. Tuntui tärkeältä ja oikealta harjoitella, kuinka liikenneonnettomuuspaikalla hoidetaan tehtävät mahdollisimman nopeasti tai miten onnettomuusauto leikataan irti potilaan ympäriltä.

Olin ymmärtänyt haluavani johtajaksi ja jatkoin yliopisto-opintojani hallintotieteissä. Halusin yhdistää opintojani pelastusalaan ja tein graduni pienten palokuntien pelastustoiminnan johtamisesta.

Vuonna 1995 valmistuin ja menin naimisiin pelastusalalla olevan miehen kanssa. Olin hakemassa opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoa, kun sain myymäläpäällikön paikan ylivieskalaisesta naistenvaatekaupasta.

Otin paikan vaatekaupassa vastaan. Järjen ääni sanoi, että täytyy mennä töihin, kun saa turvallisen vakipaikan.

Päällystötutkinto jäi kuitenkin kaihertamaan, enkä saanut sitä mielestäni. Olin ollut vaatekaupassa myymäläpäällikkönä vuoden, kun hain opiskelemaan pelastusalan päällystötutkintoon. Sitten se olikin menoa.

Opinnoissa keskityttiin hallintoon ja pelastustoiminnan johtamiseen, mutta kävimme läpi myös kaikki palomiesten tehtävät. Savusukelsin harjoitusalueella olevassa palo­talossa ja etsin palon alkulähdettä. Kemikaalisukelsin ammoniakissa, kun harjoittelimme toimimista tilanteessa, jossa ammoniakkia kuljettava junanvaunu on kaatunut.

Myöhemmin selvisi, että olin tuolloin jo raskaana.

Minuahan ei jyrätä!

Valmistuin päällystökurssilta joulukuussa 1997, ja joulukuun viimeisenä päivänä syntyi Oona. Vuoden äitiysloman jälkeen sain koulutuspäällikön paikan Pelastusalan keskusjärjestöstä Oulusta.

Työmatka kotoamme Ylivieskasta töihin Ouluun oli 130 kilometriä yhteen suuntaan. Päivät olivat pitkiä ja rankkoja. Vuonna 2000 tuli ero Oonan isästä.

Hain synnyinkuntani Sievin palopäälliköksi. Nyt minut otettiin siellä avosylin vastaan.

Pian minut valittiin 24 paloaseman muodostaman alueellisen pelastuslaitoksen pelastusjohtajaksi. Vapaaehtoiset mukaan laskettuna johdettavanani oli noin 800 ihmistä. Kun aloitin pelastusjohtajana, vakituisina työntekijöinä oli yli sata miestä ja minun lisäkseni vain kaksi naista, molemmat sihteereinä.

Kanssani työtä tekeville palomiehille ei yleensä ollut ongelma, että olin nainen. Sen sijaan ongelmia oli toisinaan kuntapäättäjillä ja toisilla pelastusjohtajilla. Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.

”Kuulin heittoja siitä, kuinka olin muka kiintiönainen.”

Asioiden pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Päätin, että hoidan hommani hyvin ja osoitan, että minua ei jyrätä. Tein asiat niin kuin ne mielestäni kuului tehdä.

Pelastusalalla ei ollut ajateltu asioita aiemmin niin kuin me teimme. Annoimme kaikille työntekijöille mahdollisuuden osallistua tiimeihin, joissa suunniteltiin pelastustoiminnan kehittämistä. Haimme parhaita käytäntöjä ammattilaisilta itseltään.

Eniten palkitsivat onnistumiset henkilökunnan kanssa. Tuntui uskomattoman hienolta, kun 30 vuotta samaa työtä tehnyt palomies kertoi innostuneensa työstään uudelleen.

Jalat kuin lyijyyn valetut

Oudot selkävaivat olivat seuranneet minua teini-ikäisestä asti. Niiden oli ajateltu johtuvan niska- ja hartiavaivoista. 2000-luvulla oireita alkoi tulla lisää. Aloin treenata aina vain kovempaa pysyäkseni kunnossa. Kävin punttisalilla, joogasin ja harjoittelin pilatesta.

Olin ollut yksinhuoltaja ja tehnyt paljon töitä, eikä aikaa juuri jäänyt muuhun. Netin treffipalstalta löysin pelastusalalla työskentelevän Pasin. Ensimmäisillä treffeillä menimme kuuntelemaan Zen Café -bändiä, mutta lähinnä kuuntelin sen illan Pasia, joka kertoi heti koko elämäntarinansa.

Poikamme Ossi syntyi vuonna 2005.


Piia on kannustanut Ossia liittymään vapaapalokunnan nuoriso-osastoon, mutta Ossia kiinnostaa enemmän jalkapallo. Sylissä bengalikissa Kelmi.

VUODEN PALOMIES 2009. Sitä tunnustusta arvostin yli kaiken. Aiemmin yksikään paperinpyörittäjä ei ollut saanut tätä nimitystä, se oli yleensä myönnetty palomiehille.

Tuona vuonna 2009 olin elämäni kunnossa. Olimme ostaneet Kalajoelta 1820-luvulla rakennetun talon ja remontoineet sitä kodiksemme alkuperäistä tyyliä varjellen. Eräänä alkukesän iltana juoksin metsäpoluilla hevosellamme ratsastavan Oonan perässä. Ensin juoksu oli kevyttä, mutta yhtäkkiä jalat muuttuivat painaviksi. Tuntui, etteivät ne kantaneet. Raahustin sinnillä metsästä pois.

Lääkärissä epäiltiin sydänperäistä vaivaa, mutta sydämeni oli tutkimuksissa terve.

”Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni.”

Tilanne toistui. Jalkani menivät tunnottomiksi niin, että raahasin niitä perässäni. Sairauteni ei näkynyt neurologisissa testeissä, ja eräs neurologi arveli oireitani psykosomaattisiksi. Toinen totesi, että kyseessä ovat tavallista hankalammat niska- ja hartiavaivat.

Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

Kohtauksia alkoi tulla useammin, ja toipuminen vei päiviä. Joka kohtauksen jälkeen jäin vähän heikompaan kuntoon. Jalkani olivat kuin lyijyyn valetut, ja kipuja oli koko ajan.

Ihmisarvo ilman työtä?

Kun lääkäri vuonna 2012 ehdotti työkyvyttömyyseläkettä määrittämättömän hermostollisen sairauden perusteella, en suostunut. Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.

”Minusta tuntui, että sain hullun leiman, eikä kipujani uskottu.”

Viisas työterveyslääkäri oli pelastukseni. Hän laittoi minulle yhä uudelleen lähetteen tutkimuksiin. Hän myös pohti, voisiko sairaus olla jotain, joka kulkee suvussani. Isäni sisko muisti, että Ruotsissa asuva tätini ei päässyt välillä kävelemään.

Kun soitin tädille Ruotsiin, ihoni nousi kananlihalle. Tätini oireet olivat aivan samanlaisia kuin minulla.

Jäin lopulta sairauseläkkeelle toukokuussa 2013. Elämääni tuli iso aukko. Olin ollut työyhteisön ympäröimä, mutta nyt olin yksin kotona.

Purin tunteitani maalaamalla. Edellisen kerran olin maalannut 20 vuotta aiemmin. Tauluihin maalasin omakuviani ja rikkoutunutta vartaloani.

Olin pannut luovuuteni sivuun, kun pääsin haaveideni töihin palokuntaan. Vuosien aikana perheyrityksemme oli laajentunut keramiikasta jalkineisiin, ja nyt isosiskoni pyysi minua kokeilemaan laukkujen suunnittelua.

Aloin huomaamattani katsoa ihmisiä toisin. Saan usein idean laukkuun ohimennen näkemästäni ihmisestä, jolle sopivaa laukkua alan piirtää lyijykynällä luonnoslehtiöön. Ensin haen laukun muodon ja koon, sitten piirrän yksityiskohtia. Joka välissä tunnustelen värikkäitä nahanpalasia, jotka antavat inspiraatiota.


Parempina päivinä Piia piirtää laukkuja salin pöydän ääressä. Huonompina päivinä laukkujen suunnitteleminen onnistuu myös sängyssä maaten.

Syntyi laukkumerkki Utua. Suunnittelen kaksi mallistoa vuodessa. Mallistossa on aina 10–15 nahkalaukkua eri väreissä. Niitä valmistetaan pieni erä käsityönä, mutta kaikkiaan niitä on myyty tuhansia.

Elämä uusiksi vastoin tahtoa

Vuonna 2014 selvisi, että sairauteni on ionikanavataudin tyyppinen. Hermojen aineenvaihdunnassa on häiriöitä. Minua ei pystytä parantamaan, mutta oireita voidaan helpottaa.

Lihasvoimani ovat pysyvästi heikentyneet ja jalkani ovat vähän kuin tukit. Käytän liikkumiseen välillä keppejä, toisinaan sähköpyörätuolia tai rollaattoria.

Jos olisin tiennyt viisi vuotta sitten, että olen nyt tällaisessa kunnossa, olisin surrut hirveästi. Nyt minulla on jo konstini, millä pärjään.

Harrastan ja teen työni pääosin sängyssä. Olen luopunut kaikista asioista, joita ei ole pakko tehdä, kuten siivouksesta ja kaupassa käynnistä. Elämäni ja ilonlähteeni ovat rakentuneet uudelleen.

”Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita.”

Elämäni meni uusiksi, vaikka en olisi tahtonut. Huonojen asioiden vuoksi on kuitenkin tapahtunut myös hienoja asioita, joita en olisi voinut aiemmin kuvitellakaan.

Niin kuin laukkujen suunnittelu ja oma kauppahuone.

Etsimme meille uutta kotia, koska esteetön liikkuminen olisi vaatinut liikaa muutoksia vanhaan taloomme. Löysin netistä 1800-luvun talon Raahesta. Se oli kodiksi meille liian suuri, mutta aloin pohtia, mitä muuta ainutlaatuisessa talossa voisi tehdä.

Toukokuussa 2017 avasimme Langin kauppahuoneen. Meillä on puoti, kahvila ja majatalo, jotka toimivat 1800-luvun hengessä. Haluamme välittää saman tunnelman kuin satamakaupungin kauppahuoneella oli purjelaiva-aikakaudella. Kerromme tarinoita sen ajan paikallisista ihmisistä, jatkossa myös teatterin avulla.

En kaipaa enää entistä työtäni, mutta kaipaan työyhteisöäni. Palokunta-asiat eivät lähde sydämestäni.

Pian muutamme uuteen, esteettömään kotiin Raaheen. Arki menee luontevasti. Olen sairas, mutta en mieti sitä koko ajan. Meillä sairastetaan mahdollisimman vähän.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

Kirje ystävältä

Rakas Piia,

takana on yhteistä matkaa sielunsiskoina jo lähes 30 vuotta. Olemme jakaneet monet onnelliset hetket ja olleet toisillemme olkapäänä murheita kohdatessamme, mutta ennen kaikkea olemme aina unelmoineet yhdessä.

 Jo nuorena olit ihanan luova ja lisäksi tahtonainen. Ajattelin, että tulet jättämään jäljen maailmaan tavalla tai toisella. Niin olet tehnytkin! Olet osoittanut monelle taholle, että sukupuolella ei ole väliä, vaan sisäinen voima ja tahto ratkaisevat. Olet ollut valmis tekemään hurjasti töitä, enemmän kuin moni muu.

 Nyt yksi tie on kuljettu kohdallasi loppuun, mutta on alkanut uusi polku, jolla voit käyttää taitojasi ja luoda jotain kaunista.

 Olet uskomaton nainen, jota ei hevillä nujerreta. Olet minulle tärkeä ja rakas.

Ystäväsi Johanna

Monarkian muruset -kirja kertoo kuninkaallisten erikoisesta elämästä.

Kaisa Haatanen, kirjoitit kirjan Euroopan kuninkaallisista ystäväsi Sanna-Mari Hovin kanssa. Miten päädyitte tähän aiheeseen?

”Monarkiat ovat hämmästyttäneet meitä jo pitkään. Kun prinsessa Diana ja prinssi Charles menivät naimisiin, olin 18-vuotias ja kielikurssilla Isossa-Britanniassa. Minua huvitti jo silloin, miten tärkeä asia häät olivat briteille – ja jopa suomalaisille.

Myöhemmin monarkioista on tullut Sannalle ja minulle yhteinen, hullu harrastus. Lähettelemme lomamatkoilta toisillemme kuninkaallisia postikortteja, ja Sanna kerää niitä jääkaappinsa oveen. Harmiksemme on olemassa kuningashuoneita, jotka eivät harrasta minkäänlaista postikorttitouhua.”

Kirja pursuaa huumoria. Miksi?

”Kuningashuoneet eivät tunnu kuuluvan nykypäivään, ja siksi ne lähinnä naurattavat meitä. Prinssit ja prinsessat ovat kuin tosi-tv:n hahmoja. Heihin liittyy paljon älyttömiä juttuja. Eri maissa on esimerkiksi pystytty laskemaan, kuinka paljon kuninkaallisten kihlautuminen kasvattaa kansantaloutta. Kun prinsessa käyttää tiettyä huulipunaa, kansalaiset ryntäävät kauppoihin.”

Kuka on suosikki­kuninkaallisesi?

”Pidän ihan vilpittömästi Ison-Britannian prinssi Harrysta. Sydämeni läikähtää sillä lailla tätimäisesti, kun huomaan, että hänestä on kasvanut niin kunnollisen oloinen ihminen.”