Isä Antti ja tytär Ilona ovat molemmat suojelunhaluisia vanhempia.
Isä Antti ja tytär Ilona ovat molemmat suojelunhaluisia vanhempia.

Kun Antti Rinteen tytär Ilona 18-vuotiaana soitti isälleen ja kertoi olevansa raskaana, isän suusta ei kuulunut onnitteluja. Sittemmin SDP:n puheenjohtajasta on tullut hellä ukki.  Antti ja Ilona kertovat suhteestaan Perhekuvioita-sarjassa.

Antti Rinne, 53, työskentelee SDP:n puheenjohtajana ja asuu Mäntsälässä vaimonsa, insinööri Heta Ravolainen-Rinteen kanssa. Hänellä on kaksi tytärtä aiemmasta liitostaan Merja Rinteen kanssa ja kaksi tytärtä Merja Rinteen aiemmasta liitosta.

"ILONA OLI PÄÄTTÄVÄINEN Ilona oli päättäväinen ja mukavuudenhaluinen jo pikkutaaperona. Hän halusi välttämättä juoda omenamehua tuttipullosta ja lojua sammakkotyynynsä päällä.

Kouluikäisenä hän usein söi sohvalla suklaata, luki kirjaa tai katsoi leffaa. Kun tuli puhetta mattojen tamppaamisesta, Ilona osasi riitauttaa tilanteen niin, että pääsi luikahtamaan koko siivouksesta. Kutsuin häntä lempinimellä Aivo.

Meillä oli selkeät säännöt siitä, että ruokapöydässä istutaan selkä suorana ja käyttäydytään muutenkin säällisesti. Ilona joutui nurkkaan miettimään tekosiaan esimerkiksi silloin, kun hän pani ranttaliksi siskonsa joulujuhlassa ja juoksi pitkin koulun käytäviä.

KUN MUKSUT OLIVAT PIENIÄ, työskentelin AKT:n lakimiehenä ja matkustin paljon. Niin usein kuin mahdollista hain Ilonan ja hänen pikkusiskonsa Roosan päiväkodista ja rauhoitin illat perheelle.

Aika oli silti stressaavaa. Ilona oli kymmenen, kun liittoni hänen äitinsä kanssa päättyi eroon.

Kasvatuksesta päätimme Ilonan äidin kanssa eronkin jälkeen yhdessä. Pidimme puhelinpalavereja lasten asioista.

Tyttöjen tullessa murrosikään nipotin alkoholinkäytöstä niin, että vähän vanhempana he ostivat minulle lahjaksi Nipozzano-punaviiniä muistutukseksi tiukasta linjastani.

Karjuin pää punaisena, että noinko pilaat elämäsi.

ILONA SOITTI KESKEN ylioppilaskirjoitusten ja sanoi, että hänellä olisi kerrottavaa. Luulin, että puhelu liittyi kirjoituksiin, mutta erehdyin.

Ilona kertoi, että hänestä on tulossa äiti ja minusta, nuoresta miehestä, ukki. Ilona oli juuri täyttänyt 18.

Järkytyin kieltämättä. Karjuin pää punaisena, että noinko pilaat elämäsi. Ilona oli mielestäni vielä teinipissisvaiheessa ja tosi lapsellinen, samoin tuleva isä.

Jonkin ajan kuluttua soitin tyttärelle takaisin, pyysin anteeksi ja onnittelin vauvasta.

En ajatellut niinkään uutta rooliani isoisänä. Huolehdin nuoren perheen toimeentulosta.

Oli siinä haikeuttakin. Omasta tytöstäni tulisi aikuinen ja äiti.

HYVINHÄN ILONA SELVISI. Hän sai ylioppilaskirjoitukset kunnialla loppuun ja löysi töitä samoin kuin poikaystäväkin. Ilonan pieni poika Elias eli Elkku, Eljanden, Nysäputte, Hönö ja ukin pikku heppu otti heti paikkansa sydämessäni.

Eliaksen ja kaksi vuotta perässä syntyneen pikkusiskon Iriksen kehityksen seuraaminen on ollut minun, mummin, mamman, Ilonan siskojen ja koko suvun ja ystävien yhteinen projekti.

Samalla olen ylpeänä pannut merkille, kuinka Ilonasta on kasvanut vastuuntuntoinen ja jämpti äiti.

Kaikkien tyttärieni kanssa keskustelemme politiikasta.

OLEMME ILONAN KANSSA samanlaisia. Puhumme suoraan ja räjähdämme helposti, mutta myös lepymme nopeasti.

Erona on se, että Ilona ei edelleenkään stressaa siitä, miltä koti näyttää. Itse en siihen pysty.

Kaikkien tyttärieni kanssa keskustelemme politiikasta. Jo tyttöjen kouluaikoina meillä oli tapana aamuisin parantaa maailmaa sanomalehden ääressä. Roosa on nykyisin mukana opiskelija- ja nuorisopolitiikassa.

Olen iloinen siitä, että kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin on periytynyt lapsille. Se, että tietää mitä maailmassa tapahtuu, on pohja toisten ymmärtämiselle.

Isovanhempien tehtävä ei ole vain hemmotella.

LAPSENLASTEN TAPAAMINEN on aina ilo. Viime kesänä otimme nykyisen vaimoni Hetan kanssa heidät viikoksi veneilemään ja reissasimme Poriin.

Matkalla Elias, nakkimies, kiukutteli italianpadassa olleista herneistä, joten lähetin hänet vähäksi aikaa keulahyttiin miettimään asiaa. Isovanhempien tehtävä ei ole vain hemmotella. Omien lasten ajoista olen selvästi kyllä pehmentynyt.

Lasten kasvattaminen nykyisessä virikkeiden tulvassa on eri tavalla vaativaa kuin ennen. Meillä on Hetan kanssa sellainen sääntö, että yhden tai kaksi pätkää videoita muksut saavat katsoa tai pelata, sitten on mentävä ulos leikkimään.

Eikä lasten elämää saisi täyttää tavaroilla ja leluilla. Annan mieluummin lahjaksi vaikka käynnin leffassa tai teatterissa."

Ilona Rinne, 22 opiskelee sosionomiksi Lahden ammattikorkeakoulussa ja asuu Nastolassa lastensa Eliaksen, 4, ja Iiriksen, 2, kanssa. 

"Kun olin ala-asteella, meillä oli iskän kanssa yhteinen intohimo: formula ykköset.

Olimme tosifaneja: katsoimme kaikki osakilpailut Kiinan Grand Prixejä ja vapaita harjoituksia myöten. Silloin elettiin Mika Häkkisen kulta-aikaa. Teimme kisapäivinä eväät illalla valmiiksi ja panimme kellon soimaan yöllä. Iskä joskus nukahti kesken kilpailun.

Olin lapsena ujo ja matkin kaikessa vajaan vuoden nuorempaa siskoani Roosaa. Samalla olin vähän poikatyttö. Prinsessaleikkien sijasta pelasin jalkapalloa, kuten muutkin siskoni.

Iskä kuskasi meitä jalkapallotreeneihin ja järjesti pihalla olympialaisia, joiden lajeihin kuului leikkitraktorilla ajamista. Muutaman viikon veneretket kuuluivat ohjelmaan joka kesä.

Iskä keksi kaikille tyhmiä lempinimiä kuten Nykerö, Skaigo ja Iippo A. Piippo.

Isällä oli muutenkin hölmöjä juttuja. Rantakäärme Saku seikkaili hänen itse keksimissään saduissa pitkään.

Ei puhettakaan, että vanhemmat olisivat ostaneet meille alkoholia.

ÄIDIN JA ISÄN ERO ei muistikuvani mukaan ollut vaikea.

Vanhemmat asuivat lähellä toisiaan, ja yhteishuoltajuus toimi hyvin. Koenumerot piti aina kertoa molemmille, eikä tahallisia huonoja numeroita suvaittu. Nyt olen siitä vain tyytyväinen.

Murrosiässä en ollut enää ujo. Olisin halunnut liikkua vapaammin, mutta kotiintuloajat olivat tiukat. Yläasteella kotona piti olla illalla kahdeksalta, muuten isä tuli itse hakemaan. Kavereille en saanut jäädä yöksi, mutta meille kaikki olivat tervetulleita.

Joskus karkasin bileisiin ja sain siitä kotiarestia, samoin tupakkakokeilusta. Ei puhettakaan, että vanhemmat olisivat ostaneet meille alkoholia.

Iskän vaimo Heta toimi isän pehmittelijänä ja auttoi korjaamaan kotibileissä rikki menneen seinän kitillä ja maalilla. Iskä ei huomannut mitään.

Kerroin raskaudesta vanhemmilleni vasta, kun keskeytystä ei voinut enää tehdä.

ELÄMÄNI MUUTTUI, KUN tulin raskaaksi lukion viimeisellä. Kerroin raskaudesta vanhemmilleni vasta kun kaksitoista viikkoa oli kulunut, eikä keskeytystä voinut enää tehdä. En halunnut, että he vaikuttaisivat päätökseeni.

Luotin siihen, etten jäisi yksin, päätin sitten mitä tahansa.

Kerroin uutisen iskälle puhelimessa Mäkkärin parkkipaikalta. Menin autosta ulos, jottei poikaystävä kuulisi, kun iskä suuttuu.

Suuttuihan se. Niin lujaa, että löin luurin hänen korvaansa. Meillä ei kummallakaan ole ihan pisimmät hermot.

Isä leppyi ja sopeutui sitten. Heta oli silloinkin tukena.

Kun ultran jälkeen kerroin iskälle, että tulossa on poika, hän alkoi innostua. Eliaksen synnyttyä hän taisi olla ensimmäisenä paikalla katsomassa vauvaa.

Ilman vanhempiani olisin pulassa, jos vaikka pesukone hajoaisi.

PIDIN KUNNIA-ASIANA, että selviän lapsen kanssa omin voimin. Olisi kuitenkin tekopyhää olla ottamatta apua vastaan.

Isä ja äiti ostivat Eliakselle turvakaukalon, sängyn ja vaunut. Ilman vanhempiani olisin pulassa, jos vaikka pesukone äkkiä hajoaisi.

Halusin toisen lapsen heti Eliaksen perään. Tiesin, kuinka hienoa on kasvaa melkein samanikäisen sisaruksen kanssa.

Iriksen syntymää ei kukaan enää ihmetellyt. Vuoden kuluttua pyrin ja pääsin opiskelemaan sosiaalialaa, kuten olin halunnut. Lasten isä on elämässämme mukana, mutta ei enää saman katon alla.

Välillä Elias huutaa takaisin, että senkin tyhmä pönöttäjä.

ELIAKSEN JA UKIN VÄLIT ovat läheiset. Välillä Elias hermostuu nimittelystä – Elias on isälle Hönö ja Iris Pönö – ja huutaa takaisin, että senkin tyhmä pönöttäjä.

Elias huomaa iskän uutisissa ja kertoo päiväkotikavereilleen, että tuo on mun ukki. Muut pojat eivät usko. Televisiossa ei heidän mielestään voi olla oikeita ihmisiä.

En puutu siihen, mitä lapset tekevät ukin luona. En nipota kellonajoista tai siitä, vaikka hän antaisi liikaa mehua ja kolme jäätelöä päivässä. Iskä on osannut kasvattaa minut ja osaa hoitaa lapsianikin.

Arvostan isän työtä ja hänen näkemyksiään.

Viime kesänä Heta soitti ja kysyi, että arvaas missä me ollaan: Pride-kulkueessa. Minun keski-ikäinen, harmaatukkainen ja pyöreämahainen isäni marssi siellä homojen oikeuksien puolesta. Olin niin ylpeä!

ISKÄ ON HYVÄ ruuanlaittaja ja kutsuu meidät joskus syömään lasagnea tai kuulua pekonipastaansa.

Juhlapyhinä pöydässä voi istua jopa viisitoista tyyppiä. Äidille ja isälle ei ole ongelma olla samoissa sukujuhlissa uusien puolisoidensa kanssa.

Elias ja Iris ovat lähipiirinsä ainoat lapset ja saavat tietysti paljon huomiota. Rakastavien ihmisten ympäröimänä heidän on hyvä kasvaa."

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2015. Aiemmin siitä on julkaistu verkossa lyhennelmä.

Kanki

Antti Rinne karjui raskaana olevalle teinityttärelleen: "Pilaat elämäsi"

Tällä hetkellä kalskahtaa korvaan että kun tytär kertoi isälleen että tulossa on poika, isä innostui. Tällöinkö vasta? Herää kysymys että olisiko innostunut jos olisi ollut tyttö ja oliko tukena jo ennen tulevaa lisätietoa. Myös se että Iiris ei ollut kellekään yllätys olisi voitu sanoa myös että toisen lapsen saanti ei ollut enää yhtä uusi ja jännättävä asia. Meijän perhees mä esikoisena olin se koekaniini ja toka vaan "tuli perässä" koska oltiin huomattu että ei se oo niin vaarallista jos...
Lue kommentti
Annika ei koskaan uskonut sairastuvansa kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. "Onneksi uskalsin lopulta myöntää, että olen heikko ja riitän tällaisena.""

"Tulossa ihana sisustuskevät!", Annika, 31, kirjoitti blogiinsa. Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan. Kolmen lapsen äidillä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka vaati lopulta sairaalahoitoa.

"Nerokas idea virittää koristevalot päiväpeiton ja taljan päälle. Kokonaisuus tuo upean ylellisen tunnelman! Rakastan blogiasi ja pettämätöntä tyyliäsi."

"Käsittämättömän kaunis koti teillä! Nuo värit ja tuo iso viherkasvi sopii tosi hyvin tuohon tilaan."

"Mistä nuo upeat kristallivalaisimet ovat? Blogisi on inspiroivin ikinä <3"

Tällaisia kommentteja Annika, 31, on saanut suosittuun Pellavaa ja pastellia -sisustusblogiinsa.

Blogin kuvissa vilahtelevat pastellinsävyiset koristetyynyt ja torkkupeitot, leikkokukat, kynttiläasetelmat, designvalaisimet, kolme vaaleanpunaisiin puettua pikkutyttöä ja tahraton valkoinen koti.

Kukaan kommentoijista ei ole arvannut, että juuri ennen postauksen julkaisemista Annika on purskahtanut itkuun kävellessään olohuoneesta keittiöön ja toisen kerran ruokapöydässä, lasten edessä.

Että hän on maannut sängyssä ja toivonut, ettei heräisi enää seuraavana aamuna.

Kun keskimmäinen lapsista kaatoi maitomukin, Annika sätti häntä pyyhkiessään pöytää, vaikka oli edellispäivänä päättänyt, ettei enää tekisi niin.

"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."
"Blogiani perustaessani pinnistelin, jotta se kuvastaisi elämästäni vain hienoimmat ja ylellisimmät puolet. Mikään särö ei saanut pilata vaikutelmaa."

Riittääkö kaksi siivouskertaa päivässä, ehkä ei?

Lukijoita alkoi löytyä heti. Annika perusti bloginsa ja siihen liittyvän Instagram-tilinsä kesällä 2016. Vuotta myöhemmin blogilla oli jo 5000 lukijaa viikossa ja yli 130 000 seuraajaa Instagramissa.

Annika oli aina rakastanut sisustamista, kaunista kotia ja koriste-esineitä. Ehkä bloggaamisesta voisi saada ammatin? Yhteistyötarjouksia sateli. Haaveesta oli tulossa totta.

"Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee."

Mutta vähitellen jokin tuntui olevan väärin ja vinossa. Koko ajan itketti ja ahdisti, vaikka kaikki oli hyvin.

”Nousin joka aamu, meikkasin, levitin päiväpeiton ja tyynyt sängylle. Siivosin kerran aamulla ja toisen illalla, jynssäsin jokaisen kulman. Osasin ottaa kauniita valokuvia, mutten keksinyt enää oikein mitään positiivista kirjoitettavaa.”

Kun väsytti, Annika lisäsi vauhtia. Uusi järjestys olohuoneeseen! Vinkkipostaus vuodevaatteiden valinnasta! Sisustustauluja lastenhuoneeseen!

Jatkuva touhuaminen vähensi ahdistuksen määrää, hetkeksi. Maaliskuussa Annika julkaisi 32 blogipostausta.

”Mitä enemmän hankin kauniita esineitä, sitä vaikeammalta tuntui käsittää, miksi oloni vain pahenee. Etsin koko ajan jotakin uutta, mistä osaisin olla onnellinen. Ja kuitenkaan en ollut.”

Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.
Nykyään Annika ajattelee, ettei hyvän olon pidä tulla siitä, että koittaa viimeiseen asti hallita kaikkea, vaan siitä, että hyväksyy keskeneräisyyden.

Kaikki äidit ovat väsyneitä, miksi olisin poikkeus

Kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä, Annika ajatteli pitkään. Kaikilla on öitä, jolloin aamulla huomaa, ettei missään välissä ehtinyt nukkua kunnolla, koko ajan hälinää, päiviä jotka kuluvat nopeasti mutta tuntuvat raskailta.

Hän säilytti kuopuksen yksivuotisneuvolasta saatua perheneuvolan esitettä kaksi kuukautta ennen kuin uskalsi soittaa. Jospa kaikki järjestyisi, kun sinnittelen, hyviäkin hetkiä on välissä, Annika mietti.

”Sain sanottua puhelimessa vain, että olen niin väsynyt. Ne olivat viisaimmat sanat, jotka olin pitkään aikaan sanonut.”

Psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso.

Blogiinsa Annika kirjoitti: Tulossa ihana sisustuskevät!

Oikeasti hän ajatteli, ettei tulossa voi olla mitään ihanaa, enää koskaan.

Annika kysyi perheneuvolan psykiatriselta sairaanhoitajalta, voiko tämä olla masennusta.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun sanoin tai ajattelin, että väsymykseni voisi johtua masennuksesta.”

Kaksi kuukautta perheneuvolan jälkeen psykiatri antoi diagnoosin: kaksisuuntaisen mielialahäiriön vaikea masennusjakso. 

Parantumaton sairaus. Elinikäinen psyykenlääkitys, Annikan elämän ensimmäiset psyykenlääkkeet. Kuukausien sairasloma. Pitkäaikainen kuntoutusterapia.

Uutinen kuulosti samaan aikaan helpottavalta (tälle kamalalle ololle on nimi ja syy) ja järkyttävältä (kaksisuuntainen mielialahäiriö!). Annika itki, taas.

”Tunsin syyllisyyttä siitä, että minun olisi pitänyt hakea apua jo paljon aiemmin. Ja lapset, lapsia ajattelin paljon. Pelkäsin, että entä jos en jaksa ollenkaan enää.”

Entä mitä tuttavat ja blogin yhteistyökumppanit sanoisivat?

Sairaalassa ei ollut pakko jaksaa, vaan sai levätä

Ensin puissa oli vain hiirenkorvat, sitten ne aukenivat pieniksi vihreiksi lehdiksi. Annika katseli puita sairaalan ruokalan ikkunasta, keitetyt perunat tuoksuivat.

Ensimmäinen osastojakso psykiatrisessa sairaalassa kesti seitsemän viikkoa.

”Sain levätä ja nukkua.”

Hoitajien kanssa oli mahdollista keskustella päivittäin. Joku kysyi jaksamisesta, eikä ollut pakko jaksaa. Illalla television ääressä Annika jutteli joskus muiden potilaiden kanssa. Kokemukset olivat yhteisiä, niitä tuntui hyvältä jakaa.

Pitäisi vastata kommentteihin ja yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin.

Annika alkoi ymmärtää sairastuneensa kaksisuuntaisen mielialahäiriöön jo nuorena. Aina sairautta ei tunnisteta, vaan oireita saatetaan hoitaa masennuksena. Annika ei ollut ymmärtänyt hakeutua hoidon piiriin koskaan aiemmin.

”Sairaalassa kävin psykologissa tutkimuksissa, fysikaalisissa hoidoissa ja eri lääkityksiäkin kokeiltiin.”

Mutta oireet eivät kadonneet. Ajatukset pyörivät blogissa.

Pitäisi tehdä uusi postaus ja selittää lukijoille, miksi edellisestä on niin pitkä aika. Pitäisi vastata kommentteihin ja sille yhteistyökumppanille, joka tarjosi huonetuoksuja testiin. Pitäisi ottaa kuvat pellavapöytäliinoista ja Instagramiinkin jotakin, edellisestä kuvasta on jo viikko aikaa.

Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.
Sairaalassa ollessaan Annika ikävöi eniten lapsiaan - sitten kun uskalsi antaa ikävän tunteelle tilaa.

Tämä sairaus on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää

Kesällä paistoi aurinko, Annika pääsi kotiin. Hän yritti piristyä, mutta ajatukset olivat synkkiä:

Minun kaksisuuntainen mielialahäiriöni oireilee nyt masennuksena. Tämä sairaus on kuin musta pahantahtoinen liero, joka tunkeutuu aivoihin, tekee sinne umpisolmuja ja edetessään valtaa alaa terveiltä ajatuksilta.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

Kaikki tuntuu enemmän ja vähemmän tyhjänpäiväiseltä. En haluaisi enää elää. Jos olisin kuollut, ei tuntuisi näin kamalalta.

Jokainen ajatus sattuu. Se on kipua, jonka sijaintia ei voi määrittää.

Kun lapset söivät lusikalla sokeria suoraan pussista, Annika ei jaksanut nousta sängystä.

”Pahimpina aikoina en pystynyt valmistamaan lapsilleni ateriaa enkä jaksanut ulkoiluttaa tai nukuttaa heitä. Vanhin lapsemme hoiti hetkittäin nuorimmaista.”

Annikaa alkaa itkettää.

Kun lapset tulivat käymään, syötiin Kinder-munat

Syksyllä sairaala näytti samalta, mutta puiden lehdet putoilivat keltaisina maahan. Annika palasi osastolle lähes kolmeksi kuukaudeksi.

Oikeastaan se tuntui hyvältä, siltä että on turvassa.

Annika uskalsi vähitellen ajatella lapsiaan.

"Ensin hyväksyin, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä."

”Sairaalajakson alussa en jaksanut edes tavata lapsiani, enkä pystynyt oikein ajattelemaan heitä. Tyhjyyden tilalle tuli raastava yhtämittainen ikävä, joka tuntui tuskaisena paineena rinnassa."

Lapset tulivat tapaamaan äitiä kerran viikossa, puolisen tuntia kerrallaan. Silloin syötiin Kinder-munat ja höpöteltiin sairaalan leikkipuhelimella. Annika letitti vanhimman tyttären hiukset.

”Jotain olennaista ajatusmaailmassani muuttui. Työstin raskaita asioita mielessäni pitkään. Ehkä ensin hyväksyin sen, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sitten sen, että sairautta ei tarvitse hävetä. Oivalsin, miten syvästi rakastan lapsiani."

Joskus Annika mietti, sairastuttiko bloggaaminen hänet. Annoinko itsestäni liikaa, otinko sen liian vakavasti, uuvuinko siksi?

Ajatus jatkui aina: liian aktiivinen bloggaaminen oli oire sairaudesta, jolle en voi mitään. Mutta se ei ole sairauden syy.

Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.
Annika huomasi tekevänsä asioita blogia varten, ei itseään.

Hei lukijat, en olekaan onnellinen

En voi hoitaa kaikkea yksin.

Minun on alettava elää tavalla, johon mahtuu myös periksi antamista ja epäjärjestyksen sietämistä.

Minä riitän ja olen arvokas, vaikken jaksaisi tehdä mitään muuta kuin olla. Minun ei tarvitse olla ammattimainen sisustusbloggaaja.

Tätä Annika yrittää muistuttaa itselleen joka päivä.

"Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä."

”Oli todella raskasta esittää iloista ja onnellista perheenäitiä, jolla on kaikki hyvin. Kun luin postauksiani, ne vaikuttivat jollain ärsyttävällä tavalla teennäiseltä, vaikka lukijat eivät välttämättä huomanneet sitä.”

Annika päätti kertoa lukijoille, mitä hänelle kuuluu oikeasti. Ei kaikkea, läheskään, mutta tärkeimmän kuitenkin.

Hän katsoi tietokoneen ruutua ja aloitti: ”Maanantaina 6.3 klo 15 sain lääkärissä kuulla uutisen, joka pysäytti. Jaan tarinani, jotta voin auttaa sekä itseäni että muita...”

Lapset nukkuivat jo, kun Annika luki saamiaan kommentteja.

"Olet rohkea. Paljon tunteita nousi pintaan. Halaus! Olen kokenut saman. Tsemppiä!"

Äidin sairaus on pään sisällä, eikä siksi näy

Äiti soitti joka päivä, kun Annika oli sairaalassa. Annika makasi sängyllä ja kuunteli äidin tuttua ääntä. Aluksi vartinkin mittainen puhelu tuntui liian pitkältä. Mutta samalla Annika tiesi: näin paljon minusta välitetään.

Sairaalan huone oli ankea, eivätkä puolipitkät keltaiset verhot tehneet siitä kodikkaampaa. Annika toi kotoa vaaleanpunaisen lampaantaljan ja torkkupeiton ja levitti ne sängylleen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta."

Omille lapsilleen Annika sanoi:

Äidillä on sellainen sairaus, joka on äidin pään sisällä eikä siksi näy. Sen sairauden vuoksi äiti on todella väsynyt ja hermostuu helposti. Äidin on pitänyt olla sairaalassa lepäämässä, että äiti jaksaa taas leikkiä teidän kanssanne. Isi pitää sillä aikaa teistä hyvää huolta.

Blogiaan Annika päivittää enää silloin, kun se tuntuu hyvältä.

"Se oli suuri päätös, mutta oikea. Oloni on ollut nyt senkin asian suhteen huojentuneempi."

Aikaisemmin blogiin saattoi kulua aikaa neljä tuntia päivässä. Nyt Annika käyttää sen ajan lepäämiseen.

"Olemme pyytäneet ja saaneet apua lastensuojelusta, perheneuvolasta ja sukulaisilta. Se on ollut valtavan tärkeää. Avun pyytäminen ei ole häpeä."

Lapset ovat saaneet asua väliaikaisesti sukulaisperheessä, kun Annika on ollut sairaalassa.

Kun Annika jaksaa, koko perhe lähtee lähimetsään tähystelemään korppeja ja juomaan lämmintä kaakaota.

Kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista haaveilla

Eräs Annikan blogin lukijoista kysyi: Miten kukaan, jolla on kolme tervettä tyttöä, kaunis koti ja rakastava mies, voi sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön?

"Siihen ei ollut helppoa vastata", Annika sanoo.

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

"Joku saattaa jopa miettiä, onko minulla oikeus romahtaa, kun asiani ovat niin hyvin. Elämän ihanimmatkaan asiat eivät kuitenkaan ole sellaisia, jotka voisivat pelastaa sairastumiselta ja loppuun palamiselta."

Mielialahäiriöön voi sairastua kuka tahansa, koska tahansa, kuten muihinkin sairauksiin.

Mutta kun syvin paha olo hellittää, on mahdollista jälleen haaveilla, Annikakin haaveilee jo vähän.

Haaveet eivät liity paranemiseen tai blogin kävijämäärien kasvuun.

Annika haaveilee näin:

Ensi kesänä koko perhe lähtee uimarannalle. Annika pakkaa evääksi vadelmamehua ja englanninlakritsia. Illalla kotona hän ihailee nukkuvia lapsia pitkään. Sitten hän kömpii miehen viereen sohvalle ja miettii, kuinka hyvä onkaan olla juuri nyt, kotona, koko perhe yhdessä.

20.27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Elena Leeve

VOIMALAUSE. Näyttelijä Elena Leeve ei päästä itseään lannistumaan vastoinkäymisistä.

 ”Kun alkaa sataa, sukka kastuu tai mehut kaatuvat päälle, nelivuotias tyttäreni sanoo, että me ei olla sokerista. Sen hän on oppinut äidiltäni. Hän sanoo sitä tosi usein.

Muistan sanonnan jo lapsuudestani, ja nyt olen alkanut käyttää sitä itsekin. Kevyisiin pettymyksiin lause on tehokas ja hauskempi kuin tavallinen ’ei se haittaa’.

Jos tulee vastoinkäymisiä, ajattelen, että selviän. En päästä pettymystä suojaukseni läpi, en lannistu tai haperru. En ole sokerista.” 

Voimalause-sarjassa ihmiset paljastavat tärkeän lauseensa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 22/17.