Esa ja Dan Holappa ovat asettuneet Ouluun. Dan viihtyy Suomessa, vaikka kaipaakin perhettään, joka asuu Kiinassa.
Esa ja Dan Holappa ovat asettuneet Ouluun. Dan viihtyy Suomessa, vaikka kaipaakin perhettään, joka asuu Kiinassa.

Esa Henrik Holappa rakastui Daniin ensisilmäyksellä, mutta pelkäsi menneisyytensä uusnatsina tuhoavan suhteen. ”Dan todella avasi silmäni sille, ettei taustoillamme ole merkitystä.”

Esa: Vaimossani Danissa kauneinta on sydän. Hänellä on uskomaton kyky nähdä hyvää ihmisissä, eikä hän koskaan tuomitse ketään. Onhan hän toki täydellisen kaunis muutenkin.

Danin tapaaminen on ollut elämäni käännekohta. Rakastuin ensisilmäyksellä. En ajatellut yhtään, millaiset ovat hänen juurensa, mikä on hänen hiustensa väri, kansallisuutensa tai äidinkielensä. Hän oli heti täydellinen, minulle se oikea.

Vaikka olin jo ennen tapaamistamme luopunut rasistisista aatteistani ja järjestöistä, Dan todella avasi silmäni sille, ettei taustoillamme ole merkitystä. Se ratkaisee, mitä meillä on sydämessämme ja mielessämme.

Dan: Esa kierteli pitkään, ennen kuin kertoi minulle menneisyydestään Pohjoismaisen vastarintaliikkeen johdossa. Luulen, että häntä pelotti tunnustaa olleensa uusnatsi.

”Häntä pelotti tunnustaa olleensa uusnatsi.”

Esa: Kohtasimme ensimmäisen kerran kolme vuotta sitten nettifoorumilla, jossa oli tarkoitus oppia englantia. Keskustelumme kääntyivät nopeasti syvällisiksi pohdinnoiksi ihmisen ytimestä. Kielen oppimisesta tuli sivujuonne.

Dan: Olimme molemmat tuohon aikaan Ruotsissa. Esa asui siellä, ja minä olin tullut sinne kotimaastani Kiinasta lomalle äitini kanssa.

Esa: Päätimme tavata. Se tietysti jännitti vähän molempia. Mietin, olisiko Dan oikeasti niin kiehtova kuin keskusteluista voisi päätellä.

Selvisi, että hän oli paljon enemmän. Pulppuava ja elämäniloinen.

Dan: Esa on meistä ujompi, minä taas räiskyvämpi. Selitän ja elehdin. Joskus saan pitkiä katseita – minun kai pitäisi olla hillitympi.

Esa: Vietimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa tuntikausia. Lopuksi Dan halusi viedä minut katsomaan tähtiä, sillä oli kirkas pakkasilta.

Dan: Koska oli myöhä, Esa vei minut autolla kotiin. Tuntui hienolta, että hän halusi niin huolehtia. Hän oli todellinen herrasmies.

Tapasimme uudestaan heti seuraavana päivänä. Kun muutaman päivän jälkeen palasin Kiinaan, seurustelu jatkui etäsuhteena. Kirjoittelimme paljon sähköpostia.

”Halusin vain päästä eroon kaikesta menneestä.”

Esa: Siinä vaiheessa en ollut vielä kertonut menneisyydestäni. Ajattelin, että Dan ei ehkä halua enää olla kanssani, jos kerron perustaneeni uusnatsistisen järjestön. Halusin vain päästä eroon kaikesta menneestä.

Luovuin rasistisista ajatuksista monesta syystä. Kasvoin aikuiseksi ja kysyin itseltäni, haluanko todella kasvattaa tulevat lapseni osaksi tällaista järjestöä tai maailmaa. Halusinko, että lapseni elävät yhtä sulkeutunutta elämää kuin minä ja näkisivät vihollisia kaikkialla?

Ajattelin aikaani natsiliikkeessä ja tajusin, että homma on ollut ihan hullua. Väkivalta ja sen ympärillä koheltaminen oli minusta typerää.

 


”Meillä ei ole miesten ja naisten kotitöitä, vaan se, joka ehtii, keittää perunat tai imuroi. Yleensä tosin Dan.”
”Meillä ei ole miesten ja naisten kotitöitä, vaan se, joka ehtii, keittää perunat tai imuroi. Yleensä tosin Dan.”

 

Dan: Esa lähetti minulle sähköpostin, jossa hän kertoi taustastaan. En vastannut viestiin ihan heti. Minun piti saada miettiä.

En ollut järkyttynyt. Ajattelin, että Esalla on hyvä sydän ja olin ylpeä hänen avoimuudestaan. Muutoksellaan hän on osoittanut olevansa hieno ihminen. Minä rakastan häntä, ja vain sillä on merkitystä.

Esa: Minulle oli helpostus, kun sain asian kerrottua. Tietysti olin jännittänyt. Oli se vaikea paikka.

Suhteemme on edennyt nopeasti. Vain puolen vuoden päästä tapaamisestamme olin matkalla Kiinaan tutustumaan appivanhempiini. Muutin kolmeksi kuukaudeksi Danin ja hänen vanhempiensa luokse Danin huoneeseen. Siihen verrattuna tämä nykyinen yksiömme tuntuu isolta.

”Isä kapsahti Esan kaulaan ja alkoi valtava kälätys, vaikka yhteistä kieltä ei ollut.”

Dan: Olisittepa nähneet Esan ilmeen, kun hän tapasi lentokentällä isäni! Esa odotti, että vanhempani olisivat jäykkiä ja muodollista, mutta he olivatkin kaikkea muuta. Isä kapsahti Esan kaulaan ja alkoi valtava kälätys, vaikka yhteistä kieltä ei ollut.

Esa: Nyökyttelin sujuvasti yes, yes kaikkeen, mitä kuulin. Danin isä teki samoin, vaikka hän ymmärsi englantia vain vähän.

Dan: Meille oli selvää, että haluamme muuttaa yhteen. Kiina ei kuitenkaan tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, sillä kiinan oppiminen on Esalle vaikeampaa kuin suomen oppiminen minulle. Päätimme asettua Esan kotimaahan Suomeen.

Arvostan suomalaista koulutusta ja Suomen puhtautta. Opiskelen nyt tradenomiksi valmentavassa koulutuksessa. Rasismia en ole kohdannut. Se johtuu ehkä siitä, että olen kiinnostunut yhteiskunnasta ja haluan kotiutua tänne.

Esa: Suhteessamme ei ole ollut vaikeuksia, vaikka meillä on ollut haasteita löytää Suomesta ystäviä, töitä ja kunnon koti. Nyt asumme Oulussa pienessä yksiössä. Senkin vuokraaminen oli vaikeaa, sillä no, nimeni tunnetaan ja ihmisten on vaikea luottaa minuun.

”Toisaalta voin olla ylpeä, että olen kasvanut pois vihasta ja epäluuloista ja oppinut kunnioittamaan ihmisiä.”

En syytä heitä, ehkä itsekin toimisin samalla tavalla. Myöskään työnhaussa menneisyyteni ei ole ollut etu. Onneksi pääsin nuoriso-ohjaajaksi ja saan kertoa tarinaani koululaisille. Voin ehkä vaikuttaa siihen, että he eivät tee samoja virheitä kuin minä.

Olen tehnyt tyhmiä ratkaisuja. En voi pyyhkiä menneisyyttäni pois, vaikka haluaisin. Toisaalta voin olla ylpeä, että olen kasvanut pois vihasta ja epäluuloista ja oppinut kunnioittamaan ihmisiä. Muutosta edelsi peiliin katsominen. Ja tietysti Danin kaltaisen ihmisen kohtaaminen.

Dan: Kielillä ja kulttuureilla ei ole sinänsä merkitystä meille. Ihmisyydellä on ja itsensä ja toisten arvostamisella.

Vapaa-aikanamme luemme, kokkaamme ja puhumme paljon. Yhteisistä kävelyistä on tullut meille tapa. Rakastan suomalaista tähtitaivasta, sillä Kiinassa taivas on harvoin niin selkeä, että tähdet näkyvät.

 


”Tietysti myös riitelemme, yleensä aika perusasioista: kotitöistä tai siitä, miten huonekalut pitäisi sijoitella.”
”Tietysti myös riitelemme, yleensä aika perusasioista: kotitöistä tai siitä, miten huonekalut pitäisi sijoitella.”

 

Esa: Olen ylpeä Danin positiivisesta elämänasenteesta. Hän jaksaa kannustaa minua silloinkin, kun en itse usko onnistuvani.

Suhteessamme parasta on luontevuus ja tasa-arvo. Meillä ei ole miesten ja naisten kotitöitä, vaan se, joka ehtii, keittää perunat tai imuroi. Yleensä tosin Dan.

Dan: Minä siivoan heti, kun Esa taas mielellään siirtäisi hommia tuonnemmaksi. Hän on siinä suhteessa laiskempi kuin minä. Tietysti myös riitelemme, yleensä aika perusasioista: niistä kotitöistä tai siitä, miksi tietokone taas jumittaa tai miten huonekalut pitäisi sijoitella.

Esa: Enemmän väittelemme. Viimeksi siitä, pitäisikö minun hankkia uusi kännykkä. Danin mielestä se on tätä päivää, itse en ajatellut sitä tarvitsevani.

”Rakkautta osoitamme olemalla paljon lähekkäin. Pussailemme ja halaamme.”

Dan: Rakkautta osoitamme olemalla paljon lähekkäin. Pussailemme ja halaamme. Lisäksi Esa ostaa minulle yllätyslahjoja. Viimeksi hän osti mustan tyylikkään juhlamekon.

Esa: Minusta lahjojen antaminen on rakkauden ja kunnioituksen osoittamista. Ne kuuluvat avioliittoon.

Menimme naimisiin maistraatissa joulukuussa 2015. Häissä olivat läsnä vain vanhempamme.

Dan: Avioliitto on meille arvokas ins­tituutio. Se lähentää paria.

Esa: Ja lisää vastuuta puolisoiden välillä. Naimisiin meneminen saa ymmärtämään, että suhde on yhteinen hanke.

Dan: Siitä lähtien, kun kohtasimme, maailma on meistä ollut parempi paikka elää.

Esa: Ehkä meistä on jonkinlaiseksi esimerkiksi siitä, miten ihminen voi muuttua ja että taustoilla ei ole merkitystä.

 Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/18.

ME KAKSI

Esa Henrik Holappa, 35, ja Dan Holappa, 27, asuvat yksiössä Oulussa. He ovat olleet yhdessä kolme vuotta ja naimisissa kaksi. Dan opiskelee, Esa on nuoriso-ohjaaja. Iltaisin he pohtivat, katsotaanko televisiosta Stranger things vai Hell’s Kitchen. Esa kuului uusnatsistisen vastarintaliikkeen keulahahmoihin Pohjoismaissa, mutta on irtisanoutunut aatteesta. Hän on kirjoittanut muutoksestaan kirjan Minä perustin uusnatsijärjestön.

 

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.

Tilaajille
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.
Janne Kataja, Aino-Kaisa Pekonen, Rauli Hirviniemi, Aku Hirviniemi ja Erja Hirviniemi taas kerran saman pöydän ääressä.

Hirviniemien pöydässä ei kysellä, ketkä ovat sukua. Kaikkia autetaan mutta ensin syödään.

Jos tämä olisi kohtaus tv-sketsistä, näin se menisi. Otsikko olisi Hirviniemen perhe kokoontuu haastatteluun.

Äiti Erja Hirviniemi, 62, astuu huoneeseen. Naputtelee tullessaan tekstiviestiä....