Jalkapalloilija Laura Österberg Kalmari siskostaan:
”Sanna on aina ollut hyvä näkemään mahdollisuuksia”, Laura Österberg Kalmari kehuu pyörätuolilla liikkuvaa siskoaan.
”Sanna on aina ollut hyvä näkemään mahdollisuuksia”, Laura Österberg Kalmari kehuu pyörätuolilla liikkuvaa siskoaan.

Lihasvoimat eivät jakautuneet tasaisesti, mutta huumoria Laura Österberg Kalmari ja hänen siskonsa Sanna Kalmari viljelevät tasapuolisesti.

Laura Kalmari:

Kun olin pieni, asuimme kerrostalossa Kirkkonummella. Pihassamme oli paljon lapsia, tilaa tulla ja mennä. Hilluin vuotta vanhemman veljeni Mikon kanssa – tehtiin majoja ja kiivettiin kallioilla. Kun Sanna syntyi, olin viisivuotias. Meillä oli silloin veljen kanssa jo ihan muut leikit. Mutta oli ihanaa saada pikkusisko. Nyt kun tyttäreni Meja ja Astrid makaavat sängyllä päällekkäin, äitimme kertoo, että noin Laurakin piti Sannaa ja halusi olla vaihtamassa vaippoja.

Sanna vietti enemmän aikaa äidin kanssa. Minusta tuli isän tyttö, koska meillä meni paljon aikaa jalkapallon parissa. Äiti on perhepäivähoitaja ja mietti jossain vaiheessa päiväkotiin töihin menemistä. Mutta kun Sannan sairaus todettiin, hänen oli helppoa pitää Sannasta huolta ja tehdä samalla töitä. Kun Sanna aloitti koulun, oli ihanaa, että äiti oli kotona, eikä tarvinnut ottaa ketään vierasta hoitamaan Sannaa.

Isä nikkaroi apuvälineitä

Sanna oli aina omatoiminen, eikä jäänyt sivuun. Silloin kun hän oli lapsi, liikuntaesteisille ei juuri apuvälineitä ollut, mutta isä nikkaroi kaikenlaista. Rattikelkankin hän viritti niin, että Sanna pystyi olemaan mukana.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sannan positiivisuus tarttuu muihin. Itse olen ollut suorittaja, varsinkin urheilussa, Sanna taas on elämästä nautiskelija. Se elämänilo on ihan käsittämätöntä. Helposti olisi voinut käydä niin, että Sanna jää tai jättäytyy ulkopuoliseksi, mutta pienestä pitäen hän on halunnut olla kaikessa mukana.

Muutimme Espooseen, kun olin ensimmäisellä luokalla. Lapsena treenasin paljon yksin, menin aina koulun jälkeen kentälle. Nautin, kun sain ottaa ison vastuun joukkueessa, mutta kammoksuin t­ilanteita, joissa jouduin esiintymään yksin. Nuorena jännitin taitokilpailuissa, joissa suoritin itsekseni – vaikka treenasin niihin paljon ja tiesin, että osaan.

Uinti oli Sannalle rakas harrastus, ja me pääsimme veljen kanssa joskus mukaan. Vammaisten lasten perheiden kesäleirit olivat ihan parhaita, olimme niillä koko perhe. Vanhemmillani ei ollut tarvetta tehdä uraa. He ajattelivat ensi­sijaisesti meitä lapsia, eikä meitä yritetty saada mihinkään muottiin tai jarrutella.

Pieni tyttö sairaalasängyssä

Sannalla oli suuri selkäleikkaus 10-vuotiaana. Menimme katsomaan häntä sairaalaan, ja muistan, miten pieneltä hän näytti siellä sängyssä. Kun mietin sitä, ­tajuan, ettei ­pidä valittaa turhista. Sannan liikuntaeste on vaikuttanut empatiakykyyni. Minun on helppo asettua toisen asemaan.

Murrosiässä aloin yhtäkkiä miettiä sitä, mitä muut ajattelevat minusta. ­Olla nyt nuori naisen alku ja potkia palloa ­yksin kentällä. Onko se coolia? No ei.

Silloin se muuttui: lähdin pururadalle juoksemaan. Tyttö- ja naisfutista ei silloin vielä arvostettu. Nykyisin kannustan tyttöpelaajia tekemään sitä, mitä he rakastavat, ja olemaan ylpeitä siitä.

Sanna tiesi, mitä halusi ja minne oli menossa. Minun oli vaikeampi löytää tietäni. Puhuin usein Sannalle, ja hän oli valmis kuuntelemaan. Keskustelut rauhoittivat minua, ja sain ajatukset raiteilleen. Kun olin muuttanut kotoa ja tulin käymään, heittäydyin sängylle ja sanoin: ’No niin, psykologi, nyt tarvittaisiin taas vähän terapiaa.’

Sanna on meistä se, joka uskoo itseensä. 

Sanna on aina ollut reipas ja sanavalmis. Hän on lapsesta saakka tykännyt esiintymisestä. Hän on ollut meistä se, ­joka uskoo itseensä, eikä niin välitä, mitä muut ajattelevat. Itse olen tehnyt hirveän työn sen eteen, että olen alkanut ­tykätä esiintymisestä. Kun olen käynyt puhumassa urastani ja ammattilaisena olosta junioreille ja valmentajille, olen huomannut pitäväni siitä.

Itseluottamus vaatii työtä

Haluamme jakaa osaamistamme ja laittaa hyvää kiertoon, koska me molemmat olemme käyneet aika pitkän tien. Kun menestyy jossain, helposti ajatellaan, että onpa supernainen. Meriittilistani on pitkä, ja olen hoitanut urheilun ohella ammatin itselleni ja perustanut perheen. Mutta se ei ole ollut yhtä nousukiitoa. Vaatii kovasti työtä kasvaa ihmiseksi, ­joka uskoo itseensä ja siihen, mitä tekee.

Olen tarvinnut hirveästi muiden tukea, joka puskee minua eteenpäin ja rohkaisee. Tarvitsen yhä ihmisiä, jotka sanovat, että kyllä sinä pystyt. Voisi ajatella, että Sannalla on ollut enemmän esteitä matkan varrella, mutta minä huolehdin turhia ja näen olemattomiakin esteitä.

Sanna on joukkuepelaaja ja nauttii muiden kannustamisesta. Hänelle on tärkeää, että hänen ympärillään on hyvä olla. Toisaalta hän on selkeästi johtajatyyppi ja edelläkävijä. Aiemmin hän pelasi sähköpyörätuoli-salibandyä, jossa pelaajien lihasvoimat vaihtelivat paljonkin. Joukkueurheilussahan on kyse pitkälti siitä, että pystyy hyväksymään toisten vahvuudet ja heikkoudet.

Mahdollisuuksien näkijä

Oli selvää, että Sannasta tuli ensimmäisen lapseni Mejan kummitäti. Sanna oli myös kaasonani. Hän on minulle se tärkein ihminen tällaisissa tilanteissa. Joskus saattaa mennä viikkojakin, ettemme kuule toisistamme, sitten taas välillä puhutaan päivittäin puhelimessa tai lähetellään tekstiviestejä.  Kun Sanna tulee luokseni Tukholmaan, riittää kun mennään pyörimään kaupungille, syödään yhdessä ja ollaan siinä hetkessä.

Olen ajatellut, miltä Sannasta tuntuu, kun hän ei vain pysty johonkin, vaikkapa jaksa pitää vauvaa sylissä. Tai ettei saa kävellä paljain varpain hiekalla, tuntea sitä. Mutta Sanna on aina ollut hyvä keskittymään siihen, mitä voi tehdä, eikä ole harmitellut asioita, joita ei pysty tekemään. Hän näkee mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kun hän haluaa jonnekin, niin hän menee sinne – kuten tänä keväänä kuukaudeksi töihin Teneriffalle.

Oman tien kulkija

Meillä molemmilla on intohimoinen suhde tekemiseen. Kun lopetin futiksen ja menin töihin opettajaksi, en olisi iltaisin malttanut lopettaa tuntien suunnittelua. Ja kun sitten sain Astridin ja hän posotti päiväunia viisikin tuntia, nauroin miehelleni, että minähän voisin tehdä puoli­päivätyötä.

Sannallakin pitää olla koko ajan actionia. Hän luki sosionomiksi, iltaopintoina matkailuvirkailijaksi ja pitää blogia esteettömästä matkailusta. Aikuisena hän on alkanut matkustella paljon. Vanhempamme ovat kokemattomia matkailijoita, ja hän on auttanut heitä. Nauramme yhdessä, ­että taas Sannan matkatoimisto järjestää.

 

Sanna Kalmari:

Enimmäisen vuoden kehityin normaalisti, opin kääntymään ja istumaan. Vuoden ikäisenä nousin tukea vasten seisomaan, mutta jalat pettivät aina alta. Kun seisominenkin jäi, epäilykset heräsivät. Diagnoosi saatiin puolitoistavuotiaana: minulla on spinaalinen lihasatrofia eli SMA.  Se on harvinainen lihassairaus, ja sitä sairastavia syntyy Suomessa noin yksi vuodessa.

Kaksivuotiaana en pystynyt enää varaamaan jaloilleni. Minua kanneltiin paikasta toiseen ennen kuin sain ensimmäisen pyörätuolin kolmevuotiaana. Sähköpyörätuolin sain, kun menin esikouluun.

Koulussa minulla oli avustaja, ja kotona vanhemmat sekä Laura ja Mikko auttoivat minua. Tarvitsin apua kaikessa: ­pukemisessa, vessassa ja suihkussa käymisessä, yöllä sängyssä kääntymisessä ja kaikissa siirtymisissä. Nyt minulla on henkilökohtainen avustaja ympäri vuorokauden. Käteni toimivat, ja sähköpyörätuolilla pystyn liikkumaan itsenäisesti.

Oman tien kulkija

Ehkä Laura ja Mikko huolehtivat minusta tavallista enemmän, vaikka on vaikea sanoa, mikä johtui sairaudesta. Kyllähän erityislapsen sisaruus kasvattaa. Moni kokee syyllisyyttä ja huolta tai jää varjoon, kun vanhempien aika menee usein vammaisen lapsen hoitoon. Toisaalta kun lapsesta on kasvamassa huippu-urheilija, on hänkin aika erityinen lapsi. Voi veliraukkaamme!

Laura alkoi pelata viisivuotiaana eli niihin aikoihin, kun synnyin. Hän oli meistä itsenäisin jo pienenä. Hän kävi harkoissa, peleissä ja pelireissuilla. Lauran itsenäisyyttä on voinut korostaa sekin, että vanhemmat joutuivat keskittymään niin paljon minun auttamiseeni.

Isä valmensi Lauran joukkuetta, ja arkea rytmitti se, että he reissasivat paljon. Isä antoi silti paljon aikaa minullekin. Kun olin pieni ja isä tuli töistä, ratsastin hänen mahansa päällä, ja leikkiä saattoi jatkua vaikka kuinka pitkään. Lauran ja Mikon kanssa leikimme kidutuskammiota, jossa yksi laitettiin peiton alle ja sitten kutitettiin.

Selkäni oli vino, ja istuin mutkalla. Siksi minulle tehtiin skolioosileikkaus. Se oli koko perheelle iso juttu. Selkärangan ympärille asennettiin putket, jotka pitävät sen kasassa. Leikkaus kesti yli 12 tuntia, ja olin kolme viikkoa sairaalassa. Aloin jo parantua hyvin, mutta viikko leikkauksen jälkeen tuli komplikaatio ja tilani romahti nopeasti. Kaikki elintoiminnot jouduttiin laittamaan manuaalisesti käyntiin.  Sitten aloin toipua.

Ihailin enemmän Lauran tuliaisia kuin hänen peliuraansa.

Ensimmäistä kertaa Lauralle tuli silloin varmasti mieleen, että menettäminen on ylipäätään mahdollista. Kun pääsin kotiin, Mikko ja Laura olivat leiponeet minulle kahdestaan kakun ja tehneet kyltin, jossa luki ’Tervetuloa kotiin, super-Sanna’.

Laura lukkiutui huoneeseen

Lapsena en ihaillut niinkään sitä, että Laura oli kuuluisa jalkapalloilija. Ihailin isosiskoa, joka reissasi maailmalla ja toi minulle tuliaisia. Kun olin yläasteella, elokuvateattereihin tuli Titanic. Fanitin Leonardo DiCapriota, ja niin fanitti moni kaverinikin. Laura toi ulkomailta ­aiheeseen liittyvän paidan ja penaalin, joita ei saanut Suomesta. Ne olivat kovaa valuuttaa.

Laura kuohahteli enemmän murrosiässä, paukutteli ovia ja lukkiutui huoneeseensa. Hän kävi sisäistä taistelua siitä, kuinka tärkeää jalkapallo on. Minun naiseksi kasvamisessani Lauralla oli tärkeä rooli. Olin niin onnellinen, kun sain käyttää hänen vaatteitaan – tai en olisi saanut, mutta käytin silti. Se oli helppoa, koska hän oli paljon poissa.

Lauran meikeillä opettelin meikkaamaan ja hänen hajuvettään kaadoin päälleni. Oli ihanaa istua Lauran huoneessa katsomassa, kun hän meikkasi ja laittoi itseään. Olin tosi ylpeä, kun hän kertoi minulle poikajuttuja.

Siistiä siskon kanssa

Laura oli kouluavustajanani vuoden, kun olin yläasteella ja hän piti lukion jälkeen välivuotta. Se oli käännekohta meidän suhteessamme. Laura haki suuntaa elämäänsä, minä taas irrottauduin vanhemmista, mutta en vielä olisi uskaltanut lähteä ulkopuolisen avustajan kanssa viikonloppujuttuihin. Oli paljon hienompaa mennä siskon kanssa. Viisi vuotta vanhempi sisko oli idolini.

Laura ja Mikko pystyivät hiippailemaan salaa kotiin yöllä, mutta minä en voinut kokeilla alkoholia salassa. Yleensä liikuin taksilla, joskus isä kuskasi, kun olin liikkeellä manuaalipyörätuolilla.

Teini-iässä Laura oli avustajanani bändileirillä, jossa tutustuin muihin lihassairaisiin nuoriin. Heistä tuli minulle yksi kaveripiiri.

Minulle Laura oli se, joka tiesi mitä tahtoo. Opin häneltä periksiantamattomuutta ja kovaa työntekoa, sillä asiat eivät tapahdu sattumalta. Tosi ylpeä hänestä olin varsinkin isoissa otteluissa, kuten EM-kotikisoissa 2009. Kun olin katsomassa Lauran otteluja ja Maamme-laulu soi, rupesin itkemään.

Näen Laurassa kuitenkin paljon yksilö­urheilijaa. Ennen peliä hän vaati oman tilan, oli omassa kuplassaan. Varsinkin, kun jalkapallo muuttui ammattimaiseksi, Lauralla oli työminä, jota ei pyöritelty sisarusten kanssa. Jalkapallo oli hänelle toinen maailma.

Nuorempana hän puhui asioistaan muutenkin vähemmän. Nyt minä olen kuuntelija ja Laura vuodattaja, kun hän tulee kylään. Hänestä on myös vasta nyt löytynyt esiintyjä, kun taas minä olen käynyt 10-vuotiaasta saakka puhumassa ihmisille kokemuksistani. Pidän vammaisuuteen liittyviä luentoja opiskelijoille ja vammaisten lasten vanhemmille.

Raskaus on riski

Niko ja perhe ovat tuoneet rauhaa Lauran elämään. Äitiys on rauhoittanut häntä ja lisännyt arvostustani. Hän on yhtä aikaansaava kuin ennenkin mutta samalla läsnäoleva äiti.

Laura on ihana äiti, ja olen ajatellut, että minustakin varmaan tulisi. En kuitenkaan tiedä, hankinko koskaan lapsia. Raskausaika on riski terveydelle, joten sitä pitää harkita tarkoin. Nyt se ei ole ajankohtaista ja ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta. Mutta ei se poissuljettua ole.

Kun Laura meni naimisiin, ajattelin, että seuraavaksi on minun vuoroni. Sama koskee lapsen saamista. Se vaihtoehto, ettei minusta tule koskaan äitiä, saa minut kiintymään entistä enemmän sisarusten lapsiin. Myös veljemme Mikon lapset ­Iina ja Anni ovat minulle tosi rakkaita.

Meillä on Lauran kanssa omanlainen huumorintaju. Nauroin aikanaan, kun uutisoitiin, että hän on lopettamassa uransa. Mutta sitten hän jatkoi taas. Laura taas ”luulee”, että asun vanhempien luona ja oma asuntoni on vain kulissi.

Olen vanhempiemme tekninen tuki ja matkanjärjestäjä, käyn korjaamassa tietokoneet ja telkkarit. Nyt he haluavat omia tiibetinspanielini Solin, koirani on ukin ja mummin uusi kultalapsi. Kun otin sen kaksi vuotta sitten, sovittiin, että äiti ja isä voivat vähän hoitaa sitä.

Me lapset olemme kaikki kaikessa vanhemmillemme. Olenkin sanonut, että ajatelkaa nyt edes välillä itseänne. Kun he olivat äskettäin lähdössä Turkkiin, suurin huolenaihe oli, miten minä ja koirani pärjäämme. 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2013. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla