Jalkapalloilija Laura Österberg Kalmari siskostaan:
”Sanna on aina ollut hyvä näkemään mahdollisuuksia”, Laura Österberg Kalmari kehuu pyörätuolilla liikkuvaa siskoaan.
”Sanna on aina ollut hyvä näkemään mahdollisuuksia”, Laura Österberg Kalmari kehuu pyörätuolilla liikkuvaa siskoaan.

Lihasvoimat eivät jakautuneet tasaisesti, mutta huumoria Laura Österberg Kalmari ja hänen siskonsa Sanna Kalmari viljelevät tasapuolisesti.

Laura Kalmari:

Kun olin pieni, asuimme kerrostalossa Kirkkonummella. Pihassamme oli paljon lapsia, tilaa tulla ja mennä. Hilluin vuotta vanhemman veljeni Mikon kanssa – tehtiin majoja ja kiivettiin kallioilla. Kun Sanna syntyi, olin viisivuotias. Meillä oli silloin veljen kanssa jo ihan muut leikit. Mutta oli ihanaa saada pikkusisko. Nyt kun tyttäreni Meja ja Astrid makaavat sängyllä päällekkäin, äitimme kertoo, että noin Laurakin piti Sannaa ja halusi olla vaihtamassa vaippoja.

Sanna vietti enemmän aikaa äidin kanssa. Minusta tuli isän tyttö, koska meillä meni paljon aikaa jalkapallon parissa. Äiti on perhepäivähoitaja ja mietti jossain vaiheessa päiväkotiin töihin menemistä. Mutta kun Sannan sairaus todettiin, hänen oli helppoa pitää Sannasta huolta ja tehdä samalla töitä. Kun Sanna aloitti koulun, oli ihanaa, että äiti oli kotona, eikä tarvinnut ottaa ketään vierasta hoitamaan Sannaa.

Isä nikkaroi apuvälineitä

Sanna oli aina omatoiminen, eikä jäänyt sivuun. Silloin kun hän oli lapsi, liikuntaesteisille ei juuri apuvälineitä ollut, mutta isä nikkaroi kaikenlaista. Rattikelkankin hän viritti niin, että Sanna pystyi olemaan mukana.

Sannan positiivisuus tarttuu muihin. Itse olen ollut suorittaja, varsinkin urheilussa, Sanna taas on elämästä nautiskelija. Se elämänilo on ihan käsittämätöntä. Helposti olisi voinut käydä niin, että Sanna jää tai jättäytyy ulkopuoliseksi, mutta pienestä pitäen hän on halunnut olla kaikessa mukana.

Muutimme Espooseen, kun olin ensimmäisellä luokalla. Lapsena treenasin paljon yksin, menin aina koulun jälkeen kentälle. Nautin, kun sain ottaa ison vastuun joukkueessa, mutta kammoksuin t­ilanteita, joissa jouduin esiintymään yksin. Nuorena jännitin taitokilpailuissa, joissa suoritin itsekseni – vaikka treenasin niihin paljon ja tiesin, että osaan.

Uinti oli Sannalle rakas harrastus, ja me pääsimme veljen kanssa joskus mukaan. Vammaisten lasten perheiden kesäleirit olivat ihan parhaita, olimme niillä koko perhe. Vanhemmillani ei ollut tarvetta tehdä uraa. He ajattelivat ensi­sijaisesti meitä lapsia, eikä meitä yritetty saada mihinkään muottiin tai jarrutella.

Pieni tyttö sairaalasängyssä

Sannalla oli suuri selkäleikkaus 10-vuotiaana. Menimme katsomaan häntä sairaalaan, ja muistan, miten pieneltä hän näytti siellä sängyssä. Kun mietin sitä, ­tajuan, ettei ­pidä valittaa turhista. Sannan liikuntaeste on vaikuttanut empatiakykyyni. Minun on helppo asettua toisen asemaan.

Murrosiässä aloin yhtäkkiä miettiä sitä, mitä muut ajattelevat minusta. ­Olla nyt nuori naisen alku ja potkia palloa ­yksin kentällä. Onko se coolia? No ei.

Silloin se muuttui: lähdin pururadalle juoksemaan. Tyttö- ja naisfutista ei silloin vielä arvostettu. Nykyisin kannustan tyttöpelaajia tekemään sitä, mitä he rakastavat, ja olemaan ylpeitä siitä.

Sanna tiesi, mitä halusi ja minne oli menossa. Minun oli vaikeampi löytää tietäni. Puhuin usein Sannalle, ja hän oli valmis kuuntelemaan. Keskustelut rauhoittivat minua, ja sain ajatukset raiteilleen. Kun olin muuttanut kotoa ja tulin käymään, heittäydyin sängylle ja sanoin: ’No niin, psykologi, nyt tarvittaisiin taas vähän terapiaa.’

Sanna on meistä se, joka uskoo itseensä. 

Sanna on aina ollut reipas ja sanavalmis. Hän on lapsesta saakka tykännyt esiintymisestä. Hän on ollut meistä se, ­joka uskoo itseensä, eikä niin välitä, mitä muut ajattelevat. Itse olen tehnyt hirveän työn sen eteen, että olen alkanut ­tykätä esiintymisestä. Kun olen käynyt puhumassa urastani ja ammattilaisena olosta junioreille ja valmentajille, olen huomannut pitäväni siitä.

Itseluottamus vaatii työtä

Haluamme jakaa osaamistamme ja laittaa hyvää kiertoon, koska me molemmat olemme käyneet aika pitkän tien. Kun menestyy jossain, helposti ajatellaan, että onpa supernainen. Meriittilistani on pitkä, ja olen hoitanut urheilun ohella ammatin itselleni ja perustanut perheen. Mutta se ei ole ollut yhtä nousukiitoa. Vaatii kovasti työtä kasvaa ihmiseksi, ­joka uskoo itseensä ja siihen, mitä tekee.

Olen tarvinnut hirveästi muiden tukea, joka puskee minua eteenpäin ja rohkaisee. Tarvitsen yhä ihmisiä, jotka sanovat, että kyllä sinä pystyt. Voisi ajatella, että Sannalla on ollut enemmän esteitä matkan varrella, mutta minä huolehdin turhia ja näen olemattomiakin esteitä.

Sanna on joukkuepelaaja ja nauttii muiden kannustamisesta. Hänelle on tärkeää, että hänen ympärillään on hyvä olla. Toisaalta hän on selkeästi johtajatyyppi ja edelläkävijä. Aiemmin hän pelasi sähköpyörätuoli-salibandyä, jossa pelaajien lihasvoimat vaihtelivat paljonkin. Joukkueurheilussahan on kyse pitkälti siitä, että pystyy hyväksymään toisten vahvuudet ja heikkoudet.

Mahdollisuuksien näkijä

Oli selvää, että Sannasta tuli ensimmäisen lapseni Mejan kummitäti. Sanna oli myös kaasonani. Hän on minulle se tärkein ihminen tällaisissa tilanteissa. Joskus saattaa mennä viikkojakin, ettemme kuule toisistamme, sitten taas välillä puhutaan päivittäin puhelimessa tai lähetellään tekstiviestejä.  Kun Sanna tulee luokseni Tukholmaan, riittää kun mennään pyörimään kaupungille, syödään yhdessä ja ollaan siinä hetkessä.

Olen ajatellut, miltä Sannasta tuntuu, kun hän ei vain pysty johonkin, vaikkapa jaksa pitää vauvaa sylissä. Tai ettei saa kävellä paljain varpain hiekalla, tuntea sitä. Mutta Sanna on aina ollut hyvä keskittymään siihen, mitä voi tehdä, eikä ole harmitellut asioita, joita ei pysty tekemään. Hän näkee mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kun hän haluaa jonnekin, niin hän menee sinne – kuten tänä keväänä kuukaudeksi töihin Teneriffalle.

Oman tien kulkija

Meillä molemmilla on intohimoinen suhde tekemiseen. Kun lopetin futiksen ja menin töihin opettajaksi, en olisi iltaisin malttanut lopettaa tuntien suunnittelua. Ja kun sitten sain Astridin ja hän posotti päiväunia viisikin tuntia, nauroin miehelleni, että minähän voisin tehdä puoli­päivätyötä.

Sannallakin pitää olla koko ajan actionia. Hän luki sosionomiksi, iltaopintoina matkailuvirkailijaksi ja pitää blogia esteettömästä matkailusta. Aikuisena hän on alkanut matkustella paljon. Vanhempamme ovat kokemattomia matkailijoita, ja hän on auttanut heitä. Nauramme yhdessä, ­että taas Sannan matkatoimisto järjestää.

 

Sanna Kalmari:

Enimmäisen vuoden kehityin normaalisti, opin kääntymään ja istumaan. Vuoden ikäisenä nousin tukea vasten seisomaan, mutta jalat pettivät aina alta. Kun seisominenkin jäi, epäilykset heräsivät. Diagnoosi saatiin puolitoistavuotiaana: minulla on spinaalinen lihasatrofia eli SMA.  Se on harvinainen lihassairaus, ja sitä sairastavia syntyy Suomessa noin yksi vuodessa.

Kaksivuotiaana en pystynyt enää varaamaan jaloilleni. Minua kanneltiin paikasta toiseen ennen kuin sain ensimmäisen pyörätuolin kolmevuotiaana. Sähköpyörätuolin sain, kun menin esikouluun.

Koulussa minulla oli avustaja, ja kotona vanhemmat sekä Laura ja Mikko auttoivat minua. Tarvitsin apua kaikessa: ­pukemisessa, vessassa ja suihkussa käymisessä, yöllä sängyssä kääntymisessä ja kaikissa siirtymisissä. Nyt minulla on henkilökohtainen avustaja ympäri vuorokauden. Käteni toimivat, ja sähköpyörätuolilla pystyn liikkumaan itsenäisesti.

Oman tien kulkija

Ehkä Laura ja Mikko huolehtivat minusta tavallista enemmän, vaikka on vaikea sanoa, mikä johtui sairaudesta. Kyllähän erityislapsen sisaruus kasvattaa. Moni kokee syyllisyyttä ja huolta tai jää varjoon, kun vanhempien aika menee usein vammaisen lapsen hoitoon. Toisaalta kun lapsesta on kasvamassa huippu-urheilija, on hänkin aika erityinen lapsi. Voi veliraukkaamme!

Laura alkoi pelata viisivuotiaana eli niihin aikoihin, kun synnyin. Hän oli meistä itsenäisin jo pienenä. Hän kävi harkoissa, peleissä ja pelireissuilla. Lauran itsenäisyyttä on voinut korostaa sekin, että vanhemmat joutuivat keskittymään niin paljon minun auttamiseeni.

Isä valmensi Lauran joukkuetta, ja arkea rytmitti se, että he reissasivat paljon. Isä antoi silti paljon aikaa minullekin. Kun olin pieni ja isä tuli töistä, ratsastin hänen mahansa päällä, ja leikkiä saattoi jatkua vaikka kuinka pitkään. Lauran ja Mikon kanssa leikimme kidutuskammiota, jossa yksi laitettiin peiton alle ja sitten kutitettiin.

Selkäni oli vino, ja istuin mutkalla. Siksi minulle tehtiin skolioosileikkaus. Se oli koko perheelle iso juttu. Selkärangan ympärille asennettiin putket, jotka pitävät sen kasassa. Leikkaus kesti yli 12 tuntia, ja olin kolme viikkoa sairaalassa. Aloin jo parantua hyvin, mutta viikko leikkauksen jälkeen tuli komplikaatio ja tilani romahti nopeasti. Kaikki elintoiminnot jouduttiin laittamaan manuaalisesti käyntiin.  Sitten aloin toipua.

Ihailin enemmän Lauran tuliaisia kuin hänen peliuraansa.

Ensimmäistä kertaa Lauralle tuli silloin varmasti mieleen, että menettäminen on ylipäätään mahdollista. Kun pääsin kotiin, Mikko ja Laura olivat leiponeet minulle kahdestaan kakun ja tehneet kyltin, jossa luki ’Tervetuloa kotiin, super-Sanna’.

Laura lukkiutui huoneeseen

Lapsena en ihaillut niinkään sitä, että Laura oli kuuluisa jalkapalloilija. Ihailin isosiskoa, joka reissasi maailmalla ja toi minulle tuliaisia. Kun olin yläasteella, elokuvateattereihin tuli Titanic. Fanitin Leonardo DiCapriota, ja niin fanitti moni kaverinikin. Laura toi ulkomailta ­aiheeseen liittyvän paidan ja penaalin, joita ei saanut Suomesta. Ne olivat kovaa valuuttaa.

Laura kuohahteli enemmän murrosiässä, paukutteli ovia ja lukkiutui huoneeseensa. Hän kävi sisäistä taistelua siitä, kuinka tärkeää jalkapallo on. Minun naiseksi kasvamisessani Lauralla oli tärkeä rooli. Olin niin onnellinen, kun sain käyttää hänen vaatteitaan – tai en olisi saanut, mutta käytin silti. Se oli helppoa, koska hän oli paljon poissa.

Lauran meikeillä opettelin meikkaamaan ja hänen hajuvettään kaadoin päälleni. Oli ihanaa istua Lauran huoneessa katsomassa, kun hän meikkasi ja laittoi itseään. Olin tosi ylpeä, kun hän kertoi minulle poikajuttuja.

Siistiä siskon kanssa

Laura oli kouluavustajanani vuoden, kun olin yläasteella ja hän piti lukion jälkeen välivuotta. Se oli käännekohta meidän suhteessamme. Laura haki suuntaa elämäänsä, minä taas irrottauduin vanhemmista, mutta en vielä olisi uskaltanut lähteä ulkopuolisen avustajan kanssa viikonloppujuttuihin. Oli paljon hienompaa mennä siskon kanssa. Viisi vuotta vanhempi sisko oli idolini.

Laura ja Mikko pystyivät hiippailemaan salaa kotiin yöllä, mutta minä en voinut kokeilla alkoholia salassa. Yleensä liikuin taksilla, joskus isä kuskasi, kun olin liikkeellä manuaalipyörätuolilla.

Teini-iässä Laura oli avustajanani bändileirillä, jossa tutustuin muihin lihassairaisiin nuoriin. Heistä tuli minulle yksi kaveripiiri.

Minulle Laura oli se, joka tiesi mitä tahtoo. Opin häneltä periksiantamattomuutta ja kovaa työntekoa, sillä asiat eivät tapahdu sattumalta. Tosi ylpeä hänestä olin varsinkin isoissa otteluissa, kuten EM-kotikisoissa 2009. Kun olin katsomassa Lauran otteluja ja Maamme-laulu soi, rupesin itkemään.

Näen Laurassa kuitenkin paljon yksilö­urheilijaa. Ennen peliä hän vaati oman tilan, oli omassa kuplassaan. Varsinkin, kun jalkapallo muuttui ammattimaiseksi, Lauralla oli työminä, jota ei pyöritelty sisarusten kanssa. Jalkapallo oli hänelle toinen maailma.

Nuorempana hän puhui asioistaan muutenkin vähemmän. Nyt minä olen kuuntelija ja Laura vuodattaja, kun hän tulee kylään. Hänestä on myös vasta nyt löytynyt esiintyjä, kun taas minä olen käynyt 10-vuotiaasta saakka puhumassa ihmisille kokemuksistani. Pidän vammaisuuteen liittyviä luentoja opiskelijoille ja vammaisten lasten vanhemmille.

Raskaus on riski

Niko ja perhe ovat tuoneet rauhaa Lauran elämään. Äitiys on rauhoittanut häntä ja lisännyt arvostustani. Hän on yhtä aikaansaava kuin ennenkin mutta samalla läsnäoleva äiti.

Laura on ihana äiti, ja olen ajatellut, että minustakin varmaan tulisi. En kuitenkaan tiedä, hankinko koskaan lapsia. Raskausaika on riski terveydelle, joten sitä pitää harkita tarkoin. Nyt se ei ole ajankohtaista ja ajatus lapsesta tuntuu kaukaiselta. Mutta ei se poissuljettua ole.

Kun Laura meni naimisiin, ajattelin, että seuraavaksi on minun vuoroni. Sama koskee lapsen saamista. Se vaihtoehto, ettei minusta tule koskaan äitiä, saa minut kiintymään entistä enemmän sisarusten lapsiin. Myös veljemme Mikon lapset ­Iina ja Anni ovat minulle tosi rakkaita.

Meillä on Lauran kanssa omanlainen huumorintaju. Nauroin aikanaan, kun uutisoitiin, että hän on lopettamassa uransa. Mutta sitten hän jatkoi taas. Laura taas ”luulee”, että asun vanhempien luona ja oma asuntoni on vain kulissi.

Olen vanhempiemme tekninen tuki ja matkanjärjestäjä, käyn korjaamassa tietokoneet ja telkkarit. Nyt he haluavat omia tiibetinspanielini Solin, koirani on ukin ja mummin uusi kultalapsi. Kun otin sen kaksi vuotta sitten, sovittiin, että äiti ja isä voivat vähän hoitaa sitä.

Me lapset olemme kaikki kaikessa vanhemmillemme. Olenkin sanonut, että ajatelkaa nyt edes välillä itseänne. Kun he olivat äskettäin lähdössä Turkkiin, suurin huolenaihe oli, miten minä ja koirani pärjäämme. 

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 12/2013. 

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.