Näyttelijä Saija Lentosesta tuli päihdetyöntekijä: ”Oma menneisyyteni huumeiden käyttäjänä auttaa minua auttamaan muita”

Riitelyn äänet kaikuvat kerrostalojen välissä tihkusateisena torstaina. On keskipäivä Helsingin Sörnäisissä, ja päihtynyt nuorten seurue huutaa toisilleen ovisyvennyksessä. Yhdellä heistä on kädessään lasinen piippu, joka on todennäköisesti alfa-pvp-muuntohuumeen polttamista varten.

Saija Lentonen, 49, kävelee lähemmäksi nähdäkseen, onko seurueessa hänen asiakkaitaan.

”En ole koskaan kavahtanut päihteitä käyttäviä ihmisiä. En näe ihmisiä, jotka ovat rikollisia ja luusereita, vaan ihmisiä, jotka eivät voi hyvin ja tarvitsevat apua”, Saija sanoo.

Entisessä elämässään Saija tunnettiin näyttelijänä. Viime elokuussa hänestä tuli Diakonissalaitoksen vakituinen katutyöntekijä. Saija kiertää työparinsa kanssa Helsingissä paikoissa, joissa päihteitä käyttävät, syrjäytyneet nuoret viettävät aikaa.

Usein Saija tulee Vallilan Dallapénpuistoon, jonka yleisissä vessoissa käytetään suonensisäisiä huumeita. Nyt vessakopit ovat tyhjät, mutta lähellä päihteidenkäyttäjien päiväkeskuksen, Sörkan Symppiksen, edessä seisoo huonokuntoisia, kalpeita nuoria aikuisia.

Työpäivinään Saija kertoo heille olevansa päihdetyöntekijä. Hän kysyy, mitä kuuluu ja voiko hän auttaa jotenkin.

”Yleensä vastaus on, että onko teillä mitään ruokaa.”

Saija antaa repustaan pillimehua ja proteiinipatukoita.

”Usein he kertovat, että elämä on päin helvettiä, on häätöuhka, tukia ei ole tullut, on nälkä.”

Silloin Saija sanoo, että hän voi yrittää auttaa.

Joskus Saija alkaa etsiä asunnottomalle kotia.

Joskus hän lähtee mukaan päivystykseen hoidattamaan nuoren tulehtunutta haavaa tai vie apteekkiin ostamaan raskaustestiä.

Välillä Saija menee tueksi oikeudenkäyntiin tai saattaa nuoren vieroitushoitoon. Ei ehkä ensimmäisellä tapaamisella, vaan seitsemännellä, kun luottamus on rakentunut.

”Näytän, että kuulen ja näen heidät. Oma menneisyyteni huumeiden käyttäjänä auttaa minua auttamaan muita.”

Vaarallinen on cool

Saijan lapsuudenkodissa huumeista puhuttiin ehdottoman kielteiseen sävyyn. Koulun päihdevalistuksessa Saija kuuli, että huumeita käytettyään voi luulla olevansa appelsiini ja alkaa kuoria itseään.

Huumeet olivat tabu, joka alkoi kiinnostaa. Saija luki Huumeasema Zoon ja Nancyn, romaanit, joissa kuvattiin addiktiota ja pahoinvointia.

Lukiossa Saija innostui teknomusiikista ja -kulttuurista.

”Kuulin huhuja huumeita käyttävistä nuorista. Heidän ympärillään oli jokin erityinen aura. He olivat cool ja vaarallisia. Halusin olla kuin he.”

18- tai 19-vuotiaana Saija meni teknobileisiin, otti ekstaasia ja tanssi aamuun asti. 

”Aloin kuulla juttuja rikoksista ja siitä, että joku oli pahoinpidelty. En nukkunut, muutuin ahdistuneeksi ja vainoharhaiseksi.”

Teatterikorkeakoulussa ja valmistumisensa jälkeen hän jatkoi juhlimista ja huumeidenkäyttöä.

Se tuntui viattomalta. 

"Ajattelin, että minähän vain pidän hauskaa, nämä ovat vain tällaisia kokeiluja."

Saija ei puhu viihdekäytöstä, sillä se on hänestä ongelmallinen termi. Se saa huumeidenkäytön kuulostamaan turvalliselta, vaikka riskejä on ensimmäisestä kokeilusta lähtien, Saija sanoo.

”Minullakin riippuvuus alkoi vahvistua, myrkky levitä joka paikkaan.”

Yhä useammin Saija oli jatkoilla, jotka eivät loppuneet.

”Seurani alkoi vaihtua rikolliseen. Aloin kuulla juttuja rikoksista ja siitä, että joku oli pahoinpidelty. En nukkunut, muutuin ahdistuneeksi ja vainoharhaiseksi."

Millaisen tapaturman jälkeen Saija ymmärsi, että hänen on lopetettava huumeidenkäyttö? Miksi Saija kokee, että jooga pelasti hänet?  Miksi hän lopetti näyttelemisen? Miten uskoontulo muutti Saijaa? Mitä Saija ajattelee, kun hän näkee kadulla vanhoja tuttujaan päihdepiireistä? Lue Saijan koko haastattelu Kodin Kuvalehdestä 9/2026 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.