Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.
Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.

Juha ja Tove Suominen odottavat soittoa, jossa kerrotaan, että Juhalle on uusi sydän. Sitä ennen on pakko elää puoliteholla. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan.

Olkalaukku ei ole Louis Vuitton. Se on musta HeartWare, läppärilaukun näköinen ja sata kertaa kalliimpi kuin vuittonit. Juha Suominen, 53, ei edes nuku ilman sitä. Ei hän voisikaan, sillä laukun saa irti hänestä vain sydänkirurgi.

Tässä 100 000 euron laukussa on hänen elämänsä. Laukun sisältämän sydänpumpun tehtävä on auttaa sydämen oikeaa kammiota puskemaan verta kehoon. Vasen kammio toimii enää 20 prosentin teholla.

Juha odottaa sydämensiirtoa, on odottanut kohta kolme vuotta. Sitä varten pitäisi saada O-veriryhmän sydän mieheltä, joka on Juhan kokoinen ja aivokuollut.

Sinä päivänä, kun laukku irrotetaan Juhasta ja tämä saa uuden elämän, hänen vaimonsa Tove ottaa laukusta akun, menee pihalle ja hakkaa sen säpäleiksi.

Mutta ennen sitä on jaksettava odottaa uutta sydäntä. Odottaa vähän lisää ja vieläkin odottaa.

Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.
Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.

Punaisia päin

Miten kukaan, edes lääkäri, olisi voinut arvata, että Juhan niska- ja hartiakivut olivat merkki tulevasta sydän-infarktista?

Pitkään jatkuneita lihaskipuja hoidettiin hieronnalla ja kipulääkkeillä. Omissa 50-vuotisjuhlissaan vuonna 2013 Juha ei kilistänyt kuohuvalla vaan mehulla, sillä hän oli syönyt niin paljon särkylääkkeitä, ettei uskaltanut juoda pisaraakaan. Kuvista näkee, kuinka katse on väsynyt ja iho kiiltelee kelmeänä.

Marraskuun 11. päivänä, isänpäivän jälkeisenä maanantaina, kipu yltyi niin sietämättömäksi, että Juhan oli palattava kotiin töistä kaasufirmasta. Häntä oksetti ja alahampaita särki aivan kuin joku olisi lyönyt pesäpallomailalla leukaluuhun.

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Juha ei antanut tilata ambulanssia. Tove tilasi taksin Lohjan sairaalaan. Sieltä Juhaa lähdettiin kuljettamaan ambulanssilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Hän muistaa matkasta kaksi asiaa.

Ensin lääkärin sanat kuskille:

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Ja sitten toimenpidesalin laverilla maatessa kardiologin, joka odotti kumihanskat kädessä, kädet ojossa ensimmäistä liikettä.

"Nyt on kiire", kardiologi sanoi hoitajille.

Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.
Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.

Ei elävä eikä kuollut

Vuonna 2000 Juha ja Tove etsivät Lohjalta taloa, jossa olisi iso piha ja sisäuima-allas. Juha oli innokas uimari.

Talo löytyi Kirkniemestä. Matkaa naapureihin oli sen verran, että "sai huutaakin rauhassa".

Nyt Juha ja Tove istuvat saman talon keittiössä. Ikkunasta näkyy hoidettu piha ja huvimaja. Ruohoa Juha ei voi enää leikata eikä tehdä lumitöitä. Hän painaa 18 kiloa vähemmän kuin marraskuussa 2013, jolloin hänelle tehtiin Meilahdessa pallolaajennus. Siinä sepelvaltimon ahtauma laajennetaan, jotta veri pääsee virtaamaan.

Leikkauksen jälkeen tapahtui katastrofi, kuten Juha sanoo. Kaikkia suonia ei saatu avattua, ja sydän alkoi arpeutua. Keuhkot alkoivat täyttyä nesteellä.

"Melkein hukuin."

Juha tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Juha vietti yön painemaskissa ja tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Sydänkirurgi Karl Lemström ilmoitti pari päivää myöhemmin, että Juhalla olisi puoli vuorokautta elinaikaa, ellei hänelle asennettaisi sydänpumppua. Pumpun tehtävä oli pitää potilas hengissä sydänsiirtoa varten.

"Laitetaanko?" kysyi Lemström.

"Minun puolestani laitetaan", vastasi Juha.

Silloin hän ei vielä tiennyt, että sellainenkin mahdollisuus elämässä oli, että ei kuollut, mutta jäi jonnekin välimaastoon. Ehkä vähän toivoikin kuolemaa.

Ilves lohduttaa

Ensin vastoin ystävien varoituksia Tove vei perheen kuopuksen, 13-vuotiaan Jussin Meilahden teho-osastolle isää katsomaan.

"Ajattelin, että lapsen on pakko oppia, että tämäkin kuuluu elämään", Tove sanoo.

Toisella kerralla Jussi ei tullut mukaan mutta kolmannella tuli. Silloin hän halusi viedä isälleen teho-osastolle pehmolelun. Ilvestä sai näyttää mutta ei jättää.

Vielä hetki sitten Juha oli ollut terve mies. Nyt hän odotti sydämensiirtoa. Juha oli lisätty jonoon, jossa oli kolmisenkymmentä suomalaista. Sydänsiirtoja tehdään vuodessa parisenkymmentä.

Oikeasti kyseessä ei ole jono vaan lista. Se tarkoittaa, että huonommassa kunnossa olevat menevät ohi. Kukaan ei tiedä, milloin on Juhan vuoro.

Pahempaa kuin viina

Joskus 1980-luvulla television lastensarjassa oli hahmo nimeltä Stressi-Erkki. Sillä nimellä Juhan jo aikuiset tyttäret Hanna, Bea ja Nina isäänsä kutsuivat.

Hän teki 16-tuntisia työpäiviä ja hoiti stressiään perjantaisin, vain perjantaisin, Jaloviinalla. Tupakkaa kului aski päivässä, oli kulunut jo 16-vuotiaasta lähtien.

Kun muut ihmiset ajattelivat, että asioista 90 prosenttia tapaa järjestyä ja 10 prosentin eteen on tehtävä töitä, Juha ajatteli toisin päin.

"Olin suorittaja ja työnarkomaani", hän sanoo.

Hän ei ole enää. Ei voi. Tupakka jäi kerrasta, sydäninfarkti oli niin traumaattinen.

Jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

Nykyään, jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

"En ole ennen tajunnut, kuinka paljon stressaaminen vaikuttaa terveyteen. Se on pahempi kuin viina ja tupakka", hän sanoo.

Tove nyökkää. Hän on perheessä se, joka osaa ottaa rennosti. Jos on vapaapäivä, hän voi hyvillä mielin vain katsoa televisiota ja kutoa sukkaa.

"Se on ihmeellinen kyky", Juha sanoo.

Marraskuussa 2013 kuolemanpelko iski myös Toveen. Hän pelkäsi Juhan kuolemaa - ja omaansa. Hän alkoi löytää itseltään ja muilta merkkejä, jotka viittasivat sydänsairauteen.

Hartiat jumissa? Sydän! Kipuja lapaluissa? Sydän!

Tove ravasi lääkärillä ja kulutti "miljoonia dollareita" turhiin käynteihin. Lopulta lääkäri kirjoitti ahdistukseen Xanoria, jotta Tove saisi nukuttua. Se auttoi.

"Lääkkeiden jälkeen et näyttänyt surulliselta, kun kävit katsomassa. Se helpotti. Ei tarvinnut ajatella, että olin aiheuttanut niin paljon surua", Juha sanoo.

Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.
Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.

Lupauksia ei anneta

Kun Juha palasi sairaalasta, alkoi puhelinsoiton odotus.

Alkuun Juha ja Tove kielsivät ystäviä ja sukulaisia soittamasta iltakymmenen jälkeen. He olivat kuulleet, että jostakin syystä tieto mahdollisesta uudesta sydämestä tulisi aina illalla, yöllä tai aikaisin aamulla.

Mutta puhelua ei tullut. Kului vuosi, toinenkin.

"Tulee vihan tunteita", Tove sanoo.

"Odotus kestää niin kauan."

Tove ja Juha sanovat, että odotusta olisi helpompi kestää, jos olisi aikaraja. Jos tietäisi, että vaikka helmikuussa 2017 tulisi uusi sydän. Mutta sellaista ei voi tietää.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin. Naiset kuolevat useammin aivoverenvuotoon, jolloin sydän säästyy siirrettäväksi. Miehet kuolevat sydämenpysähdykseen.

Kolmessa vuodessa Juhan ja sydänkirurgi Karl Lemströmin välille on kehittynyt tuttavallinen suhde - ja aivan omanlaisensa huumori.

"Kaksi ja puoli vuotta olet luvannut siirtää sydämen, mutta mitään et ole saanut aikaiseksi", Juha on huomauttanut Lemströmille.

Kun Juhan piti mennä puhumaan sydänkirurgien kokoukseen, Lemström sanoi Juhalle juuri ennen puhetta: "Suominen on sitten kunnolla."

Toki Suominen kertoi kirurgiryhmän edessä käyvänsä aina silloin tällöin haaleassa saunassa, mikä on sydänpotilailta kielletty.

Kun Lemström täytti 50 vuotta, Juha ja Tove tilasivat tälle täytekakun, joka oli kuorrutettu syötävällä kakkupaperilla, jossa oli Lemströmin kuva.

Lemström on heille Kalle.

Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.
Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.

Entinen elämä ei palaa

Juha nousee keittiössä jaloittelemaan. Laukku roikkuu selkäpuolella. Jalat puutuvat pitkästä istumisesta.

Tove kuuntelee, Juha puhuu. Kuolemasta puhuminen tuntuu hänestä nykyisin luonnolliselta.

"Liiankin luonnolliselta", Tove huomauttaa.

Edellisellä viikolla, kun Juha haki hänet töistä, autossa soi Topi Sorsakosken viimeisin levy.

"Tätä soitetaan sitten hautajaisissa", Juha muistutti.

"En ollut ehtinyt edes autoon nousta", Tove päivittelee.

Juha on aina arvellut kuolevansa nuorena. Ensimmäiset puoli vuotta sydänpumpun asentamisen jälkeen hän oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänytkin kuolla. Hän myös kertoi sen muille, kunnes huomasi, miten paljon surua se aiheutti.

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus."

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus", hän sanoo.

Lemströmille Juha on sanonut, että hän eläisi mieluummin viisi vuotta uuden sydämen kanssa kuin 20 vuotta sydänpumpun kanssa. Lemström vastasi, että vaimo on eri mieltä.

"Vaimolle ei tehdäkään sydämensiirtoa", sanoi Juha.

Hän ei unohda sydänpumppua yhtenäkään päivänä. Ensimmäisen vuoden ajan olo tuntui koko ajan krapulaiselta ja flunssaiselta yhtä aikaa, nyt olo on hitusen parempi.

Toven mukaan Juha oli ennen mies, joka rakensi ja hääräsi aamusta iltaan.

"Jos hänelle sanoi, että olisipa kiva, jos tuossa pihan keskellä olisi huvimaja, hän rakensi sellaisen."

"En ole samanveroinen miehenä henkisesti enkä fyysisesti kuin aiemmin. Mutta en haikaile entistä elämääni, sillä se ei palaudu", Juha sanoo.

Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.
Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.

"Jatketaan odotusta"

Juha on ollut kolmen vuoden aikana vain kerran ilman Tovea poliklinikkakäynnillä Meilahden sairaalassa. Nytkin he istuvat yhdessä tornisairaalan kahvilassa ja odottavat pääsyä kardiologin vastaanotolle.

"On ollut pari päivää nyt vähän huonoa aikaa", Tove sanoo.

Hän näyttää vihreää kansiota, joka kulkee aina mukana. Siihen on kirjattu Juhan ruumiinlämpötila ja paino kolmelta vuodelta. Kesällä Tove lisäsi siihen uuden sarakkeen ja kirjoitti sen otsikoksi fiilis. Hän alkoi kirjata hymiöitä, joissa oli suu alaspäin, ylöspäin tai viivana.

"Mikäs sarake tämä on", Karl Lemström kysyi.

"No se on just se mikä se on", Tove vastasi.

Kaikkia kolmea naamaa on piirretty.

"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.
"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.

Juha ja Tove kävelevät kardiologi Markku Pentikäisen huoneeseen. Juha jää seisomaan, koska muuten vasen käsi ja jalka puutuvat.

Alkaa keskustelu, johon osallistuu myös Tove. Hän on miehensä sairauden asiantuntija, tietää välillä jopa enemmän kuin Juha.
Nytkin hän sanoo kardiologille lääkkeestä:

"Me ei käytetä enää Fragminia."

Juha avaa paitansa ja housujen pari ylintä nappia ja käy pyynnöstä makaamaan lavitsalle. Tove huokaa syvään. Hermostuttaa vieläkin, sillä nyt kuullaan, onko kaikki hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä."

Juhan sydän lävähtää ruudulle, ja sen ääni kaikuu kaiuttimesta. Se ei ole syke, vaan enemmänkin kohinaa. Juhalla ei ole pulssia. Sydänpumppu laittaa veren virtaamaan tasaisesti. Mutta se on silti elämän ääni.

Lopuksi Pentikäinen toteaa, että kaikki on hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä", hän sanoo ja hymyilee.

"Vähän käytettyä, mielellään", Juha vastaa.

Sitten Juha sanoo, että hän ei toivo sydäntä vaan odottaa kiltisti, koska hän tietää, että silloin kun hän saa sydämen, jotain toista perhettä kohtaa tragedia.

Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.
Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.

Jos puhelu tulisi

Jääkaapin ovi on vuorattu lehtileikkeillä ja kuvilla. Siinä ovat Toven elämän miehet: Juha, Jussi, Teemu Selänne, näyttelijä Daniel Craig ja Karl Lemström.

Ovessa on myös pizzaravintolan lista. Siitä Juha valitsee aina saman: Meat lover's. Pizzaa ja muuta rasvaista hän voi syödä ani harvoin, hampurilaisen korkeintaan kerran kuussa.

"Rakastan rasvaista ruokaa", hän sanoo.

Ylinnä ovessa on kuolinilmoitus. Se on miehen, joka sai sydänpumpun samaan aikaan kuin Juha.

Juha käy takaisin pöydän ääreen istumaan. Hänellä on pieniä iloja elämässä. Hän voi taas lukea. Hän, kirjojen rakastaja, menetti lukemisen ilon kolmeksi vuodeksi, mutta nyt kirja Mies, joka rakasti järjestystä toi ilon takaisin.

Siitäkin voi iloita, että Tove ui uima-altaassa joka päivä. Allas on sittenkin käytössä.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Jos puhelu pian tulisi, ajattelee Juha. Kun puhelu pian tulee, uskoo Tove.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Juhan keuhkovaltimopainetta ja verenpainetta pidetään keinotekoisesti alhaalla siltä varalta, että siirto tehdään. Siinä vaiheessa ei ole aikaa hukattavaksi. Pallolaajennuksen jäljiltä Juhalla on aavistus siitä, millainen perkeleen show sydämensiirto ja siitä palautuminen on.

Kyllä se jännittää.

Toven ystävän poika kysyi vähän aikaa sitten äidiltään, onko Juhalla jo se uusi sydän. Ystävä vastasi tälle, että sydämensiirtoa odotellaan vielä.

Poika kysyi, mitä sitten tapahtuu. Rakastaako Juhan uusi sydänkin vielä Tupua?

Toven ja Juhan silmät kostuvat.

Kyllä se rakastaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016. Juha Suominen sai uuden sydämen 9. marraskuuta. Hän on päässyt kotiin toipumaan.

Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.
Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.
Tilaajille
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.
Meretniemet aloittivat purjehduksen Turkista. Kuvassa Kerttu on 5-vuotias ja Aarre 7. Martta, 3, on Riikan sylissä, ja Tuomolla on vielä aika lyhyt parta. ”Partakone on yksi niistä tavaroista, joita en lopulta pakannut mukaan”, Tuomo kertoo.

Riikka ja Tuomo Meretniemi toteuttivat unelman, jota moni piti hulluna: he jättivät työt ja lähtivät lasten kanssa purjehtimaan. Kaksi vuotta merellä on opettanut enemmän kuin he osasivat odottaa.

”Ei, millekään maailmanympäripurjehdukselle en lähde”, Riikka oli sanonut. Oli 1990-luvun alku, ja poikaystävä Tuomo haaveili suuresta seikkailusta.

Helsingissä Ressun lukiossa vuonna 1989 tavannut nuoripari keskusteli aiheesta usein.

”Olen maakrapuperheestä, joskus olin soudellut...

"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Haluan opettaa hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirtää oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivän haastattelu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2017.