Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.
Missä Juha, siellä musta laukku. Siinä kulkevat sydänpumpun akut. Tove tietää miehensä sydänsairaudesta toisinaan enemmän kuin mies itse.

Juha ja Tove Suominen odottavat soittoa, jossa kerrotaan, että Juhalle on uusi sydän. Sitä ennen on pakko elää puoliteholla. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan.

Olkalaukku ei ole Louis Vuitton. Se on musta HeartWare, läppärilaukun näköinen ja sata kertaa kalliimpi kuin vuittonit. Juha Suominen, 53, ei edes nuku ilman sitä. Ei hän voisikaan, sillä laukun saa irti hänestä vain sydänkirurgi.

Tässä 100 000 euron laukussa on hänen elämänsä. Laukun sisältämän sydänpumpun tehtävä on auttaa sydämen oikeaa kammiota puskemaan verta kehoon. Vasen kammio toimii enää 20 prosentin teholla.

Juha odottaa sydämensiirtoa, on odottanut kohta kolme vuotta. Sitä varten pitäisi saada O-veriryhmän sydän mieheltä, joka on Juhan kokoinen ja aivokuollut.

Sinä päivänä, kun laukku irrotetaan Juhasta ja tämä saa uuden elämän, hänen vaimonsa Tove ottaa laukusta akun, menee pihalle ja hakkaa sen säpäleiksi.

Mutta ennen sitä on jaksettava odottaa uutta sydäntä. Odottaa vähän lisää ja vieläkin odottaa.

Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.
Aiemmin Juha puuhaili jatkuvasti pihalla. Nyt on pakko levätä.

Punaisia päin

Miten kukaan, edes lääkäri, olisi voinut arvata, että Juhan niska- ja hartiakivut olivat merkki tulevasta sydän-infarktista?

Pitkään jatkuneita lihaskipuja hoidettiin hieronnalla ja kipulääkkeillä. Omissa 50-vuotisjuhlissaan vuonna 2013 Juha ei kilistänyt kuohuvalla vaan mehulla, sillä hän oli syönyt niin paljon särkylääkkeitä, ettei uskaltanut juoda pisaraakaan. Kuvista näkee, kuinka katse on väsynyt ja iho kiiltelee kelmeänä.

Marraskuun 11. päivänä, isänpäivän jälkeisenä maanantaina, kipu yltyi niin sietämättömäksi, että Juhan oli palattava kotiin töistä kaasufirmasta. Häntä oksetti ja alahampaita särki aivan kuin joku olisi lyönyt pesäpallomailalla leukaluuhun.

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Juha ei antanut tilata ambulanssia. Tove tilasi taksin Lohjan sairaalaan. Sieltä Juhaa lähdettiin kuljettamaan ambulanssilla Helsinkiin Meilahden sairaalaan. Hän muistaa matkasta kaksi asiaa.

Ensin lääkärin sanat kuskille:

"Yksiinkään valoihin ei kärsi pysähtyä, muuten potilas kuolee."

Ja sitten toimenpidesalin laverilla maatessa kardiologin, joka odotti kumihanskat kädessä, kädet ojossa ensimmäistä liikettä.

"Nyt on kiire", kardiologi sanoi hoitajille.

Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.
Juhan ruokavalio on tiukan terveellinen. Herkuttelu on sallittu vain silloin tällöin.

Ei elävä eikä kuollut

Vuonna 2000 Juha ja Tove etsivät Lohjalta taloa, jossa olisi iso piha ja sisäuima-allas. Juha oli innokas uimari.

Talo löytyi Kirkniemestä. Matkaa naapureihin oli sen verran, että "sai huutaakin rauhassa".

Nyt Juha ja Tove istuvat saman talon keittiössä. Ikkunasta näkyy hoidettu piha ja huvimaja. Ruohoa Juha ei voi enää leikata eikä tehdä lumitöitä. Hän painaa 18 kiloa vähemmän kuin marraskuussa 2013, jolloin hänelle tehtiin Meilahdessa pallolaajennus. Siinä sepelvaltimon ahtauma laajennetaan, jotta veri pääsee virtaamaan.

Leikkauksen jälkeen tapahtui katastrofi, kuten Juha sanoo. Kaikkia suonia ei saatu avattua, ja sydän alkoi arpeutua. Keuhkot alkoivat täyttyä nesteellä.

"Melkein hukuin."

Juha tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Juha vietti yön painemaskissa ja tajusi ensimmäistä kertaa, että nyt saattaa lähteä henki.

Sydänkirurgi Karl Lemström ilmoitti pari päivää myöhemmin, että Juhalla olisi puoli vuorokautta elinaikaa, ellei hänelle asennettaisi sydänpumppua. Pumpun tehtävä oli pitää potilas hengissä sydänsiirtoa varten.

"Laitetaanko?" kysyi Lemström.

"Minun puolestani laitetaan", vastasi Juha.

Silloin hän ei vielä tiennyt, että sellainenkin mahdollisuus elämässä oli, että ei kuollut, mutta jäi jonnekin välimaastoon. Ehkä vähän toivoikin kuolemaa.

Ilves lohduttaa

Ensin vastoin ystävien varoituksia Tove vei perheen kuopuksen, 13-vuotiaan Jussin Meilahden teho-osastolle isää katsomaan.

"Ajattelin, että lapsen on pakko oppia, että tämäkin kuuluu elämään", Tove sanoo.

Toisella kerralla Jussi ei tullut mukaan mutta kolmannella tuli. Silloin hän halusi viedä isälleen teho-osastolle pehmolelun. Ilvestä sai näyttää mutta ei jättää.

Vielä hetki sitten Juha oli ollut terve mies. Nyt hän odotti sydämensiirtoa. Juha oli lisätty jonoon, jossa oli kolmisenkymmentä suomalaista. Sydänsiirtoja tehdään vuodessa parisenkymmentä.

Oikeasti kyseessä ei ole jono vaan lista. Se tarkoittaa, että huonommassa kunnossa olevat menevät ohi. Kukaan ei tiedä, milloin on Juhan vuoro.

Pahempaa kuin viina

Joskus 1980-luvulla television lastensarjassa oli hahmo nimeltä Stressi-Erkki. Sillä nimellä Juhan jo aikuiset tyttäret Hanna, Bea ja Nina isäänsä kutsuivat.

Hän teki 16-tuntisia työpäiviä ja hoiti stressiään perjantaisin, vain perjantaisin, Jaloviinalla. Tupakkaa kului aski päivässä, oli kulunut jo 16-vuotiaasta lähtien.

Kun muut ihmiset ajattelivat, että asioista 90 prosenttia tapaa järjestyä ja 10 prosentin eteen on tehtävä töitä, Juha ajatteli toisin päin.

"Olin suorittaja ja työnarkomaani", hän sanoo.

Hän ei ole enää. Ei voi. Tupakka jäi kerrasta, sydäninfarkti oli niin traumaattinen.

Jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

Nykyään, jos Juha suuttuu, hänen on istuuduttava. Suuttuminen vie niin paljon voimia.

"En ole ennen tajunnut, kuinka paljon stressaaminen vaikuttaa terveyteen. Se on pahempi kuin viina ja tupakka", hän sanoo.

Tove nyökkää. Hän on perheessä se, joka osaa ottaa rennosti. Jos on vapaapäivä, hän voi hyvillä mielin vain katsoa televisiota ja kutoa sukkaa.

"Se on ihmeellinen kyky", Juha sanoo.

Marraskuussa 2013 kuolemanpelko iski myös Toveen. Hän pelkäsi Juhan kuolemaa - ja omaansa. Hän alkoi löytää itseltään ja muilta merkkejä, jotka viittasivat sydänsairauteen.

Hartiat jumissa? Sydän! Kipuja lapaluissa? Sydän!

Tove ravasi lääkärillä ja kulutti "miljoonia dollareita" turhiin käynteihin. Lopulta lääkäri kirjoitti ahdistukseen Xanoria, jotta Tove saisi nukuttua. Se auttoi.

"Lääkkeiden jälkeen et näyttänyt surulliselta, kun kävit katsomassa. Se helpotti. Ei tarvinnut ajatella, että olin aiheuttanut niin paljon surua", Juha sanoo.

Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.
Tove ei yleensä herkuttele, mutta tarkistuskäynnillä sairaalassa munkki kuuluu asiaan.

Lupauksia ei anneta

Kun Juha palasi sairaalasta, alkoi puhelinsoiton odotus.

Alkuun Juha ja Tove kielsivät ystäviä ja sukulaisia soittamasta iltakymmenen jälkeen. He olivat kuulleet, että jostakin syystä tieto mahdollisesta uudesta sydämestä tulisi aina illalla, yöllä tai aikaisin aamulla.

Mutta puhelua ei tullut. Kului vuosi, toinenkin.

"Tulee vihan tunteita", Tove sanoo.

"Odotus kestää niin kauan."

Tove ja Juha sanovat, että odotusta olisi helpompi kestää, jos olisi aikaraja. Jos tietäisi, että vaikka helmikuussa 2017 tulisi uusi sydän. Mutta sellaista ei voi tietää.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin.

Jos Juha olisi nainen, hän todennäköisesti saisi sydämen nopeammin. Naiset kuolevat useammin aivoverenvuotoon, jolloin sydän säästyy siirrettäväksi. Miehet kuolevat sydämenpysähdykseen.

Kolmessa vuodessa Juhan ja sydänkirurgi Karl Lemströmin välille on kehittynyt tuttavallinen suhde - ja aivan omanlaisensa huumori.

"Kaksi ja puoli vuotta olet luvannut siirtää sydämen, mutta mitään et ole saanut aikaiseksi", Juha on huomauttanut Lemströmille.

Kun Juhan piti mennä puhumaan sydänkirurgien kokoukseen, Lemström sanoi Juhalle juuri ennen puhetta: "Suominen on sitten kunnolla."

Toki Suominen kertoi kirurgiryhmän edessä käyvänsä aina silloin tällöin haaleassa saunassa, mikä on sydänpotilailta kielletty.

Kun Lemström täytti 50 vuotta, Juha ja Tove tilasivat tälle täytekakun, joka oli kuorrutettu syötävällä kakkupaperilla, jossa oli Lemströmin kuva.

Lemström on heille Kalle.

Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.
Sairaalaan mennään yhdessä. Juha on käynyt tarkastuksessa vain kerran ilman Tovea.

Entinen elämä ei palaa

Juha nousee keittiössä jaloittelemaan. Laukku roikkuu selkäpuolella. Jalat puutuvat pitkästä istumisesta.

Tove kuuntelee, Juha puhuu. Kuolemasta puhuminen tuntuu hänestä nykyisin luonnolliselta.

"Liiankin luonnolliselta", Tove huomauttaa.

Edellisellä viikolla, kun Juha haki hänet töistä, autossa soi Topi Sorsakosken viimeisin levy.

"Tätä soitetaan sitten hautajaisissa", Juha muistutti.

"En ollut ehtinyt edes autoon nousta", Tove päivittelee.

Juha on aina arvellut kuolevansa nuorena. Ensimmäiset puoli vuotta sydänpumpun asentamisen jälkeen hän oli sitä mieltä, että hänen olisi pitänytkin kuolla. Hän myös kertoi sen muille, kunnes huomasi, miten paljon surua se aiheutti.

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus."

"Ajattelen vieläkin, että elämän laatu on tärkeämpi kuin sen pituus", hän sanoo.

Lemströmille Juha on sanonut, että hän eläisi mieluummin viisi vuotta uuden sydämen kanssa kuin 20 vuotta sydänpumpun kanssa. Lemström vastasi, että vaimo on eri mieltä.

"Vaimolle ei tehdäkään sydämensiirtoa", sanoi Juha.

Hän ei unohda sydänpumppua yhtenäkään päivänä. Ensimmäisen vuoden ajan olo tuntui koko ajan krapulaiselta ja flunssaiselta yhtä aikaa, nyt olo on hitusen parempi.

Toven mukaan Juha oli ennen mies, joka rakensi ja hääräsi aamusta iltaan.

"Jos hänelle sanoi, että olisipa kiva, jos tuossa pihan keskellä olisi huvimaja, hän rakensi sellaisen."

"En ole samanveroinen miehenä henkisesti enkä fyysisesti kuin aiemmin. Mutta en haikaile entistä elämääni, sillä se ei palaudu", Juha sanoo.

Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.
Juha ja Tove seuraavat joka viikko Juhan painoa, lämpöä ja sydämen vointia. Tove kirjaa ylös myös fiiliksen.

"Jatketaan odotusta"

Juha on ollut kolmen vuoden aikana vain kerran ilman Tovea poliklinikkakäynnillä Meilahden sairaalassa. Nytkin he istuvat yhdessä tornisairaalan kahvilassa ja odottavat pääsyä kardiologin vastaanotolle.

"On ollut pari päivää nyt vähän huonoa aikaa", Tove sanoo.

Hän näyttää vihreää kansiota, joka kulkee aina mukana. Siihen on kirjattu Juhan ruumiinlämpötila ja paino kolmelta vuodelta. Kesällä Tove lisäsi siihen uuden sarakkeen ja kirjoitti sen otsikoksi fiilis. Hän alkoi kirjata hymiöitä, joissa oli suu alaspäin, ylöspäin tai viivana.

"Mikäs sarake tämä on", Karl Lemström kysyi.

"No se on just se mikä se on", Tove vastasi.

Kaikkia kolmea naamaa on piirretty.

"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.
"Kaikki hyvin, jatketaan odotusta", kardiologi Markku Pentikäinen sanoo.

Juha ja Tove kävelevät kardiologi Markku Pentikäisen huoneeseen. Juha jää seisomaan, koska muuten vasen käsi ja jalka puutuvat.

Alkaa keskustelu, johon osallistuu myös Tove. Hän on miehensä sairauden asiantuntija, tietää välillä jopa enemmän kuin Juha.
Nytkin hän sanoo kardiologille lääkkeestä:

"Me ei käytetä enää Fragminia."

Juha avaa paitansa ja housujen pari ylintä nappia ja käy pyynnöstä makaamaan lavitsalle. Tove huokaa syvään. Hermostuttaa vieläkin, sillä nyt kuullaan, onko kaikki hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä."

Juhan sydän lävähtää ruudulle, ja sen ääni kaikuu kaiuttimesta. Se ei ole syke, vaan enemmänkin kohinaa. Juhalla ei ole pulssia. Sydänpumppu laittaa veren virtaamaan tasaisesti. Mutta se on silti elämän ääni.

Lopuksi Pentikäinen toteaa, että kaikki on hyvin.

"Jatketaan seurantaa ja odotellaan sydäntä", hän sanoo ja hymyilee.

"Vähän käytettyä, mielellään", Juha vastaa.

Sitten Juha sanoo, että hän ei toivo sydäntä vaan odottaa kiltisti, koska hän tietää, että silloin kun hän saa sydämen, jotain toista perhettä kohtaa tragedia.

Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.
Jääkaapin oveen Tove on kiinnittänyt kuvat suosikkimiehistään. Joukossa on myös sydänkirurgi Karl Lemström.

Jos puhelu tulisi

Jääkaapin ovi on vuorattu lehtileikkeillä ja kuvilla. Siinä ovat Toven elämän miehet: Juha, Jussi, Teemu Selänne, näyttelijä Daniel Craig ja Karl Lemström.

Ovessa on myös pizzaravintolan lista. Siitä Juha valitsee aina saman: Meat lover's. Pizzaa ja muuta rasvaista hän voi syödä ani harvoin, hampurilaisen korkeintaan kerran kuussa.

"Rakastan rasvaista ruokaa", hän sanoo.

Ylinnä ovessa on kuolinilmoitus. Se on miehen, joka sai sydänpumpun samaan aikaan kuin Juha.

Juha käy takaisin pöydän ääreen istumaan. Hänellä on pieniä iloja elämässä. Hän voi taas lukea. Hän, kirjojen rakastaja, menetti lukemisen ilon kolmeksi vuodeksi, mutta nyt kirja Mies, joka rakasti järjestystä toi ilon takaisin.

Siitäkin voi iloita, että Tove ui uima-altaassa joka päivä. Allas on sittenkin käytössä.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Jos puhelu pian tulisi, ajattelee Juha. Kun puhelu pian tulee, uskoo Tove.

Juha on varautunut kaikkeen. Siihenkin, ettei puhelua koskaan tule.

Juhan keuhkovaltimopainetta ja verenpainetta pidetään keinotekoisesti alhaalla siltä varalta, että siirto tehdään. Siinä vaiheessa ei ole aikaa hukattavaksi. Pallolaajennuksen jäljiltä Juhalla on aavistus siitä, millainen perkeleen show sydämensiirto ja siitä palautuminen on.

Kyllä se jännittää.

Toven ystävän poika kysyi vähän aikaa sitten äidiltään, onko Juhalla jo se uusi sydän. Ystävä vastasi tälle, että sydämensiirtoa odotellaan vielä.

Poika kysyi, mitä sitten tapahtuu. Rakastaako Juhan uusi sydänkin vielä Tupua?

Toven ja Juhan silmät kostuvat.

Kyllä se rakastaa.

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 24/2016. Juha Suominen sai uuden sydämen 9. marraskuuta. Hän on päässyt kotiin toipumaan.

Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.
Jos sydän tulee, ajattelee Juha. Kun sydän tulee, ajattelee Tove.

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."