Kun Inkeri Hyvönen on tehnyt suosittua Jumppatytöt-teatteriesitystä, hänen omatkin haavansa ovat parantuneet. Pitkään hän on pelännyt tulevansa uudelleen hylätyksi, jos on hankala tai eri mieltä.
”Itkin koko esityksen ajan.”
Se on yleisin palaute, jonka Inkeri Hyvönen saa Jumppatyttöjen katsojilta. Inkeri on yksi viime vuosien teatteri-ilmiöksi nousseen Jumppatytöt-esityksen tekijöistä. Muut ovat näyttelijät Katariina Havukainen ja Ella Lahdenmäki.
Inkeri näyttää kerrostaloasunnossaan Helsingissä puhelimestaan messenger-viestejä ja sähköposteja, joita tulee jokaisen esityksen jälkeen.
Suurin osa viesteistä tulee esteettisten lajien, kuten voimistelun, baletin tai taitoluistelun harrastajilta tai heidän läheisiltään. Harrastajat saattavat olla katkeria vammoista ja kivuista, joita on jäänyt.
Jumppatytöt-esitys on kuitenkin iskenyt laajempaan joukkoon kuin muutaman lajin harrastajiin. Inkeri kertoo, miten taekwondoharrastaja, raavas mies, kapsahti erään esityksen jälkeen itkien Ellan kaulaan. Miehellä oli samanlainen lonkkavika kuin Ellalla.
”Taekwondoa harrastanut mieskin oli pitkään luullut, että ei vain yritä tarpeeksi.”
Koululiikunnan kipeät muistot
Inkeri kertoo, että moni katsoja on palannut kipeisiin muistoihin koululiikunnasta. Häpeä on voinut jäädä, kun on ollut pakko tehdä jotain ja on epäonnistunut koko ryhmän edessä.
”Varmasti esitys puhuttelee myös heitä, jotka eivät vaikka jalkapallossa tai jääkiekossa ole päässeet pelikokoonpanoon, vaan ovat istuneet vaihtopenkillä. Viesteistä näkee, että ihmiset yli lajirajojen ovat käsitelleet jotain kipeää”, Inkeri sanoo.
”Moni tuntee, että tulee ensimmäistä kertaa nähdyksi ja saa yksinään pohtimalleen asialle vastakaikua. Jos sinua on syyllistetty kropassa olevista rakenteellisista esteistä tai jos kroppasi on mennyt harrastuksen vuoksi mäsäksi, niin esitys voi auttaa ymmärtämään, että ehkä sulle tehtiin väärin ja ansaitset anteeksipyynnön.”
”Silloin uuvahdin. En tajunnut, mitä tapahtuu, mutta pinnani oli kireällä ja itketti.”
Inkeri sanoo, että esitys on parantanut hänen omatkin haavansa. Inkeri harrasti joukkuevoimistelua yhdeksän hyvää vuotta. Inkeri kertoo, että kymmenentenä voimisteluvuotena häntä alettiin kiusata.
Inkeri käsitteli kiusaamista myös terapiassa. Sinne hän hakeutui toisena teatterikorkeavuotenaan.
”Silloin uuvahdin. En tajunnut, mitä tapahtuu, mutta pinnani oli kireällä ja itketti.”
Terapiassa Inkeri ymmärsi, että nuoruuden kokemukset olivat heijastuneet aikuisuuteen asti.
Inkeri sanoo, että hänelle oli jäänyt konfliktien pelko. Inkeri pelkää tulevansa uudelleen hylätyksi, jos on hankala tai eri mieltä.
Jumppatytöt on helpottanut pelkoa.
”Ellan ja Katan kanssa otamme vähän yhteenkin, mutta aina päästään sovintoon eikä kukaan ole hylännyt minua. Yritän alkaa uskoa, että mitään pahaa ei käy, vaikka mokaan tai olen joskus itsekin ärsyttävä tai aiheutan jonkin konfliktin.”
Millaista oli luopua urheilijan identiteetistä, kun lopetti intensiivisen harrastamisen? Millaista oli päästä teatterikorkeakouluun monen vuoden yrittämisen jälkeen? Entä miten Inkeristä melkein tuli hatuntekijä ennen näyttelijän uraansa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 15/2026. Tilaajana voit lukea haastattelun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
