Kirjailija Siri Kolu, 43, asuu Vantaalla. Hänen perheeseensä kuuluvat viisivuotias tytär, kymmenvuotias poika ja aviomies, Vekarateatterin toiminnanjohtaja Marko Kokko.
Kirjailija Siri Kolu, 43, asuu Vantaalla. Hänen perheeseensä kuuluvat viisivuotias tytär, kymmenvuotias poika ja aviomies, Vekarateatterin toiminnanjohtaja Marko Kokko.

Kirjailija Siri Kolu kirjoitti, rakasti ja suri. Olipa päivä -sarjassa tutut ihmiset kertovat, miten päivä sujui.

HERÄSIN 6.40. Herään todennäköisesti koko loppuelämäni 6.40, sillä ostin itselleni joululahjaksi sarastusvalolampun, jonka hälytysaikaa en osaa muuttaa.

Kääriydyin kirjoitusvillatakkiini ja vetäydyin työhuoneeseeni. Olen parhaassa kirjoitusvireessä ennen seitsemää. Jos lähden kiskomaan viisivuotiasta tytärtämme pulkalla päiväkotiin, keskittymiseni lässähtää.

Mieheni oli tänäänkin superpuoliso, hoiti lapset ja keitteli minulle latteja puuhellalla.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Uskon, että rouskuminen on ihmiselle hyväksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhan puutalomme nurkissa vinkuu tuuli.
Vanhan puutalomme nurkissa vinkuu tuuli.

SAIN KIRJOITETTUA kolme liuskaa ennen aamiaista. Säteilin tyytyväisyyttä.

Aamiaiseksi söin ruisleivän, jonka päällä oli vuori ituja. Perheemme on hurahtanut sinimailasen ituihin. Jopa lapsemme ovat koukussa niihin, mitä pidän tosi omituisena.

Idut ovat maukkaita ja terveellisiä ja rouskuvat kivasti suussa. Uskon, että rouskuminen on ihmiselle hyväksi.

Aina kun kirjoitan, kuuntelen musiikkia. Laadin jokaista kirjaani varten oman soittolistan, jota kuuntelemalla pääsen sopivaan tunnelmaan.

Tänään kuuntelin koko päivän Adelen Hometown Glorya. Viimeistelen maaliskuussa ilmestyvää romaaniani, joka kertoo 17-vuotiaasta transpojasta, ja biisi on juuri oikea siihen.

KIRJOITTAESSANI EN OLE oma itseni vaan kirjani henkilö. Säikähdän, jos lapseni tupsahtavat työhuoneeseeni. Katson että ahaa, tässä on oikea lapsi, jolla on oikea nälkä, mitähän tälle pitäisi tehdä.

Lounaaksi mieheni teki munakasta. Ehkä. En ole varma. Olin uppoutunut kirjoittamiseen niin, etten muista, mitä söin.

Viisivuotiaiden asenteesta olisi paljon opittavaa.

ILTAPÄIVÄLLÄ LAPSET peuhasivat lumessa työhuoneeni ikkunan alla.

Tyttäreni elää tyllihamevaihetta. Hän pukee tyllihameen toppahaalarinsakin päälle. Aina kun hän katsoo itseään peilistä, hän sanoo: "Mä oon niin mahtava."

Meillä keski-ikäisillä naisilla olisi viisivuotiaiden asenteesta paljon opittavaa.

Tyttäreni ei suostu luistelemaan ilman tyllihametta.
Tyttäreni ei suostu luistelemaan ilman tyllihametta.

MUISTAN, KUINKA LAPSENA yllätin isäni itkemästä ja halaamasta lp-levyä. Hän taisi surra John Lennonin kuolemaa.

Vasta nyt ymmärrän isää.  Itse järkytyin David Bowien kuolemasta. En surrut vain hänen kuolemaansa, vaan nuoruuteni päättymistä.

On pysäyttävää tajuta, että rocklegendat, joiden ei pitäisi koskaan kuolla vaan korkeintaan vetää vain enemmän tupakkaa ja muuttua kalpeammiksi, alkavatkin kuolla. Se on muistutus siitä, kuinka lyhyt omakin aikani maan päällä on.

On uskallettava rakastaa ja tehdä töitään pelotta.

Vanha kirjoituskone on työhuoneeni aarre.
Vanha kirjoituskone on työhuoneeni aarre.

ILLALLA YSTÄVÄNI LÄHETTI minulle linkin David Bowien ja Freddie Mercuryn laulamaan Under pressure -kappaleeseen. Saatesanoiksi hän kirjoitti:

Tärkeintä on elää niin, että jättää jäljen. On uskallettava rakastaa ja tehdä töitä pelotta, vaikka eläisi ruuhkavuosiaan, jatkuvan paineen alla.

Ennen nukahtamista ajattelin, että oikeastaan elän juuri niin. Rakastan ja teen töitä, ja kaikki on törkeän hyvin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2016.

Vierailija

On hyvä asia, jos kukaan ei käytä päiviään värväämässä värvääjiä ja lietsomassa vihaa ja haittaa sinua kohtaan. Mutta jos tuommoiset näkee ja he melskaavat asuinalueen kunkkuina, niin se ei olekaan ihan kiva juttu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla