Tiibetinspanieli Oliver on hyvää seuraa. "Lemmikin silittely parantaa oloani aina."
Tiibetinspanieli Oliver on hyvää seuraa. "Lemmikin silittely parantaa oloani aina."

Lääkäri ja tutkija Helena Miranda tietää, että potilasta voi sattua silloinkin, kun lääkäri ei löydä kipuun syytä. Oman kipunsa kanssa Helena elää joka päivä. Hän uskoo, että sen juuret löytyvät lapsuudesta.

Helena Miranda löytää isän kuoleman jälkeen tämän pienestä jäämistöstä pinon kalentereja.

Isä, järjestelmällinen diplomi-insinööri, on säilyttänyt niitä vuosia, tehnyt merkintöjä ohuille sivuille loppuun asti. Jotkin huolellisesti kirjoitetuista sanoista osuvat suoraan tyttären sydämeen.

"Lapset tulossa. Ryhdistäydy."

Ja se kaikkein toivottomin sana.

"Putki."

Kalenterissa riittää sillä sanalla merkittyjä sivuja. Päiviä ja viikkoja.

Helena tietää, että niinä päivinä isä on juonut. Silloin ovat unohtuneet sovitut tapaamiset Helenan ja tämän kaksi vuotta vanhemman veljen kanssa. Ei päästy Linnanmäelle, vaikka luvattu oli.

Älykäs ja lämmin mutta epäluotettava ihminen, niin Helena on aina ajatellut isästä.

On pakko istahtaa hetkeksi alas kalenteripino sylissä, hengittää syvään.

Vasta nyt Helena ymmärtää täysin sen kamppailun, jota isä oli vuosia käynyt vaikeaa alkoholiriippuvuutta vastaan.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut.

Kun isä ei juonut, häntä ihanampaa ei ollut. Isä piti sylissä, silitti hiuksia, kutsui taivaan lintuseksi. Isän kodissa Helsingissä Helena sai olla oma itsensä.

Ne muistot kannattelivat toisessa kodissa äidin luona. Siellä Helena koki usein olevansa näkymätön.

Kipu on totta

Lääkäri ja kipututkija Helena Mirandan vastaanotolle tullaan usein silloin, kun kipu jossain kohdassa kehoa on kroonistunut, eivätkä tavalliset hoitokeinot pure.

Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.
Migreenikipu tuntuu Helenasta siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan. Kun hän oppi elämään kipujen kanssa, hän päätti kirjoittaa aiheesta kirjan. Se sai nimekseen Ota kipu haltuun.

Hänen mukaansa joka viides aikuinen Suomessa kärsii pitkittyneestä kivusta. Se ajaa ihmisiä sairauslomille ja työkyvyttömyyseläkkeille joka vuosi. Meillä on sairauspoissaoloja kivun vuoksi eniten koko maailmassa.

Nuorena lääkärinä Helena ahdistui, jos ei pystynyt ratkaisemaan kipupotilaan ongelmia lyhyen vastaanottoajan puitteissa.

Joskus hän myös ihmetteli oireita. Potilastyössä tuli vastaan tilanteita, jollaisista opiskeluaikana ei ollut puhuttu mitään.

Miten ihmistä voi sattua, jos syytä kipuun ei löydy?

Nyt 48-vuotiaana kokeneena lääkärinä Helena tietää kroonisesta kivusta ja sitä potevista ihmisistä paljon enemmän.

"Jokaisen ihmisen kokemus kivusta on todellinen. 2000-luvun suurin mullistus kipututkimuksessa on ollut se, että kipureaktiota voidaan mitata objektiivisesti aivokuvausmenetelmillä. Aivokuvista näkee, että potilas tuntee aidosti kivun, josta puhuu."

"Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

"Enää en epäile yhdenkään potilaan kipua."

Kivun tuntemus saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen kudosvaurio olisi jo aikaa sitten parantunut. Aivot ja ylivirittynyt keskushermosto ylläpitävät kipua, eikä siihen silloin auta leikkaus, tulehduskipulääke tai pitkä sairausloma.

"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."
"Kroonisen kivun hoidossa lääkkeettömät keinot ovat ensisijaisia. En silti ole lääkevastainen. Äkillistä kipua kannattaa hoitaa särkylääkkeillä, etteivät kipuradat herkisty."

Krooninen kipu syö ihmisen elämänlaatua. Potilaan mielessä väijyy ainainen pelko kivun uusiutumisesta tai pahenemisesta.

Kipuun perehtynyt terveydenhuollon ammattilainenkaan ei ole taikuri, joka pystyisi hetkessä ratkaisemaan pitkittyneen ongelman. Mutta hän voi olla ymmärtäjä ja kuuntelija.

"Lääkärinä olen oppinut hyväksymään sen, ettei kipua poistavaa ratkaisua välttämättä ole."

Rakkaudettomuus sattuu

Kipupotilaiden kuunteleminen sai Helena Mirandan huomaamaan jotain hämmästyttävää. Monen potilaan elämäntarinassa toistuivat samat teemat.

Usein taustalta löytyi lapsuudenkoti, jossa ei juuri osoitettu rakkautta. Lapselta vaadittiin kiltteyttä ja reippautta, suorittamista, yksin selviytymistä ja perheenjäsenten tarpeiden asettamista omien edelle. Lapsi sai ehkä huomiota vain ollessaan kipeänä.

Helena huomasi myös, että moni tällaisesta taustasta tuleva oli päätynyt hoitoalalle. Siellä on erityisen paljon sairauspoissaoloja kroonisten kipujen takia.

Helena alkoi tutkia asiaa, ahmia kansainvälisiä aivotutkimuksia. Hänelle selvisi, että ihmisillä, jotka eivät lapsuudessa saa riittävästi rakkautta, keskushermoston ja aivojen rakenne alkaa erilaistua jo nuoresta. Heille kehittyy muita suurempi alttius keskushermoston yliherkistymiseen eli kiputuntemuksen jäämiseen päälle. Vaikeista kokemuksista syntyy taustakuormitusta, joka saattaa heijastua myöhempään elämään.

Potilaiden yhteneväiset kertomukset eivät jättäneet Helena Mirandaa rauhaan.

Suorittamisen pakko, yksin selviytyminen, kaipuu syliin. Elämäntyö hoitoalalla, krooniset kivut.

Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.
Kukaan ei ole täydellinen, muistuttaa nalle. Helena on ostanut sen itselleen aikuisena.

"Kaikki nuo asiat olivat hyvin tunnistettavia. Kuin suoraan omasta elämästäni."

Särky tuli ja jäi

On päiviä, jolloin Helena Miranda ei poistu kotoa ja pitää verhot tiukasti kiinni. Häntä 14-vuotiaasta saakka riivannut migreeni saattaa lyödä päälle pienestäkin ärsykkeestä. Kohtauksen voi laukaista lasi valkoviiniä tai mausteinen ruoka.

Kipu tuntuu siltä kuin kuuma rautanaula työnnettäisiin silmän läpi niskaan.

"En halua rasittaa ystäviäni tai lapsiani puhumalla vaivoistani jatkuvasti. Kipu on kuitenkin aina jollakin lailla läsnä elämässäni", Helena sanoo.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää."

Migreeni on vain yksi sen aiheuttajista. Kolmekymppisenä Helenan polvia ja lonkkia alkoi kolottaa. Hän oli nuoruusvuosinaan harrastanut intohimoisesti käsipalloa. Urheiluharrastus oli yksi keino päästä pois kotoa. Maalivahdin hommaan kuuluivat toistuvat heittäytymiset ja tömähdykset lattiaan, mikä kulutti niveliä.

Sitten Helena huomasi, ettei pysty suoristamaan kunnolla kaikkia sormiaan. Nivelrikko eteni. Siihen ei ole parantavaa eikä hidastavaa hoitoa.

Kuusi vuotta sitten alkoi hänen kivuistaan vaikein. Hermoja pitkin oikeaan jalkaan säteilevä iskiaskipu pakottaa Helenan ontumaan.

Hän hoiti kipupotilaita, muttei suostunut vuosiin myöntämään olevansa itse sellainen.

"Lääkärin on vaikea siirtyä potilaan rooliin. Mielestämme emme ole koskaan sairaita", Helena hymähtää.

Hän söi kourakaupalla särkylääkkeitä, teki pitkiä työpäiviä ja odotti pääsyä selkäleikkaukseen, joka veisi mennessään jalan kivun.

Potilailleen Helena kyllä puhui lääkkeettömistä kivunhallintakeinoista kuten joogasta, mutta koki itse olevansa liian kiireinen moiseen.

Leikkaus tuli ja meni, kipu jäi. Iskiashermo oli vaurioitunut pysyvästi.

"Aluksi oli todella vaikea hyväksyä, että kipu oli tullut jäädäkseen."

Koiran rapsutus auttaa

Helenan hermovaurio oireilee jatkuvana puutumisen tunteena oikean säären ulkosyrjällä. Jalkaterän uloimmat varpaat ovat tunnottomat. Tylppään, jomottavaan peruskipuun sekoittuu pulsseina tuntuva, neulanpistomainen äkkikipu. Särkylääkkeistä ei juuri ole apua. Nukkuminen on usein hankalaa.

"On parempia ja huonompia vaiheita. Iloitsen kroppani jokaisesta kohdasta, jota ei särje."

Juuri nyt on menossa ikävämpi kausi, sillä kostea, kolea vuodenaika pahentaa oloa.

Kivun takia Helena tekee nelipäiväistä työviikkoa. Yhden päivän viikosta hän pyrkii keskittymään kipujensa hoitamiseen. Keinot ovat yksinkertaisia: oloa parantavat kosketukset kuten hieronta, läheisten halaaminen ja koiran rapsuttelu. Myös pilates, vesijuoksu, pyöräily, meditointi ja akupunktio auttavat.

"Lohdullista on, että koska voimme vaikuttaa ajatuksiimme ja tunteisiimme, voimme vaikuttaa myös kipuihimme. Oloaan voi parantaa omalla suhtautumistavallaan."

On päiviä, jolloin Helena ei poistu kotoa ja pitää verhot kiinni.

Helena kuvaa asiaa näin:

"Jos olet iloisella mielellä ja satutat varpaasi, kipu unohtuu yleensä nopeasti. Jos taas on muutenkin huono päivä ja apea mieli, koet saman kivun suurempana. Kipupotilaan kannattaa siis tehdä asioita, jotka tuntuvat itsestä mielekkäiltä."

Viime keväänä ilmestyi Helenan kirja Ota kipu haltuun. Hän kirjoitti sen paitsi lääkärinä ja tutkijana myös kipupotilaana.

"Mietin, laitanko kirjaan kokemuksiani. Viekö uskottavuutta, etten pysty hallitsemaan edes omaa kipuani? Lopulta päätin, että kerron myös siitä."

Hän kertoo siirtyneensä hyväksymisvaiheeseen.

"Olen oppinut elämään kipujeni kanssa."

Rakkautta oppimassa

Yhteinen ystävä esitteli vuosituhannen vaihteessa toisilleen Helenan ja tummasilmäisen amerikkalaismiehen, jonka suvun juuret olivat Puerto Ricossa Karibianmerellä.

Pian heistä tuli aviopari. Helena sai uuden sukunimen, espanjalaisperäisen Mirandan.

Puolison latinalaisamerikkalaisen perheen tunneilmasto oli täysin erilainen kuin se, jossa Helena oli kasvanut. Isossa ja äänekkäässä perheessä halattiin, suukotettiin ja toisteltiin I love youta.

"Tajusin, että minun on oman hyvinvointinikin takia opeteltava tunteiden osoittamista. Kiitos mieheni perheen, olen kehittynyt siinä paljon."

Suhteessa omiin poikiinsa Helena ei ole säästellyt tunteitaan. Siitä hetkestä, kun hän sai tummasilmäiset vauvat syliinsä, hän on rakastanut heitä kiihkeästi ja ilman ehtoja.

"Hellin poikiani paljon. Haluan heidän tietävän varmasti, että äiti rakastaa. Sanon sen heille joka ainoa päivä."

Helenan avioliitto päättyi eroon 2008. Hän on edelleen hyvissä väleissä lastensa isän kanssa. Jaettua vanhemmuutta helpottaa se, että entinen puoliso asuu Suomessa.

Suhtautumista lastensa kipuun Helena on miettinyt paljon. Hänestä lapsen kipua ei kannata dramatisoida, mutta se pitää kohdata myötätuntoisesti.

"Tule syliin. Halataan. Katsotaan yhdessä kivaa kirjaa tai elokuvaa. Äiti puhaltaa kivun pois."

Saa tuntua

Vuodet ovat opettaneet Helenan näyttämään rakkautta, mutta negatiivisten tunteiden ilmaiseminen on hänelle yhä vaikeaa.

"Minun on täytynyt opetella luottamaan siihen, ettei toinen ihminen raivostu, hylkää tai tule silmille, jos suutun, pahoitan mieleni tai sanon ei."

"Sellaiseksi ihminen kasvaa, jos lapsena kotona joutuu olemaan varpaillaan ja arvailemaan, mistä päin tänään tuulee."

Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."
Helena Miranda suosittelee kroonista kipua poteville aktiivista elämäntapaa. "Kun ihmisen huomio kiinnittyy mielekkääseen tekemiseen, hän ajattelee kipua vähemmän."

Menneisyyttään Helena on käsitellyt terapiassa, joka alkoi kaksi vuotta sitten. Isän kuolemasta on seitsemäntoista vuotta. Välit äitiin ovat etäiset.

"Etsin vuosia äitini hyväksyntää urheiluharrastuksilla, opiskelumenestyksellä ja lääkäriksi valmistumisella. Silti koin, etten koskaan saanut sitä."

Hiljalleen Helena on oppinut tunnistamaan ja käsittelemään kipeitä tunteitaan ja hyväksynyt, ettei niiden lakaiseminen maton alle auta. Hän ajattelee, että jos vaikeita tunteita ei kohtaa, ne hiipivät aikanaan pintaan suruna, yksinäisyytenä, katkeruutena, päihdeongelmina - tai fyysisinä kipuoireina.

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka."

"Tunteiden käsitteleminen on elämän mittainen matka, jossa ihminen ei ole koskaan valmis."

Syyllisyys on tunne, jonka Helena on jo käsitellyt.

"Lapsuuteni tapahtumat kuten isän alkoholismi ja äidin ja minun vaikea suhde, eivät olleet minun vikani. Vei vuosia, ennen kuin todella ymmärsin sen ja opin armahtamaan itseni."

Uuden puolison kanssa kaikkien tunteiden näyttäminen on Helenalle helpompaa kuin nuorena. Kolmen yhteisen vuoden jälkeen kumppani tietää ilman sanojakin, koska Helenan kivut ovat päällä ja mikä niihin parhaiten auttaa.

"Läheisyys ja hellyys."

Helena Miranda on 48-vuotias lääkäri. Hän työskentelee yksityisellä lääkäriasemalla ja Suomen suurimmassa työterveyshuollossa Helsingin kaupungilla. Siellä hän kehittää kivunhoitoa. Hän asuu Helsingissä 12- ja 14-vuotiaiden poikiensa kanssa. Perheeseen kuuluu tiibetinspanieli Oliver.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 23/2016.

Crps2 :den riivaama

Lääkäri Helena Miranda: Kipujen juuret ovat usein lapsuudessa

Minulle tehtiin iso selkäleikkaus jonka yhteydessä meni hermoja poikki. Crps2 oli tuloksena sekä myöhemmin fibromyalgia. Crps2 on pahimpia hermosairauksia. Ilman lääkkeitä ei oikeasti selviäisi. Käytössäni on lääkkeettömiä hoitokeinoja, kuntoutusta, paras lääkäri mitä Suomesta löytyy, ihanaa vertaistukea sekä stimulaattori. Näistä syntyy kokonaisuus joka pitää minut hengissä ja luulen, että kirjoitan nyt monen muunkin ajatuksin. Minua niin kuin muitakin kaltaisiani siipirikkoja harmittaa tuo...
Lue kommentti

Villasukat ovat niin paljon muutakin kuin vaate. Maria neuloi sukat äitinsä arkkuun. Liisaa neulominen auttoi, kun puoliso sai syöpädiagnoosin. Heidin rakkaimmat sukat ovat lahja sairastuneelta työkaverilta.

"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.
"Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä", Maria sanoo.

”Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin”

Maria Mursula, 30, neuloi sukat äitinsä viimeiselle matkalle.

”Voitin valkoisen silkkivillalangan arvonnasta. Se oli pitkään lankakorissa odottamassa jotakin tärkeää tarkoitusta.

Vuonna 2010 äidilläni todettiin paksusuolen syöpä. En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi. Mietin vain, että maailmani pysähtyy, jos äiti kuolee.

Syöpää hoidettiin leikkauksella ja sytostaateilla. Jonkin aikaa toipuminen näytti hyvältä, ja äiti pystyi palaamaan työhönsä vanhainkodin sairaanhoitajana.

Kerran menin käymään vanhempieni luona Turussa ja kysyin äidiltä, miksi hän on koko ajan kotona. Äiti kertoi, että syöpä on uusiutunut, eikä hän voi enää palata töihin.

Sitä en osannut odottaa. Minulle tai läheisilleni ei ollut ikinä tapahtunut mitään pahaa.

”En osannut silloin ajatella, ettei äiti selviäisi.”

Keväällä 2015 oli varmaa, ettei äiti tule parantumaan. Hän pyysi työkaveriaan tekemään valkoiset sukat arkkuun. Kun kuulin asiasta, totesin heti, että haluan hoitaa tämän itse.

Arvonnasta voitettu lanka löysi tarkoituksensa. Asun kaukana, enkä pystynyt osallistumaan hautajaisjärjestelyihin. Sukat pystyin tekemään.

Neulominen on minulle henki ja elämä. On hieno tunne, kun saa jotakin valmiiksi. Hei, olen tehnyt tämän itse. On taito, jota ei ole kaikilla.

Sukkien tekeminen oli tärkeää surutyötä. Pystyin ajattelemaan, että luopuminen on edessä. Toisaalta myös iloitsemaan siitä, että äiti oli vielä läsnä.

Äiti huolehti minusta ja veljistäni. Nyt minäkin sain huolehtia äidistä.

Vein sukat saattohoitokodin vaatekaappiin. Kun ne laitettiin arkkuun, tuntui, että yhteys äitiin säilyi. Hänellä on jotain minun tekemääni mukana taivasmatkalla.”

"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.
"Kesällä sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat", Liisa kertoo.

”Oli pakko keksiä käsille tekemistä”

Kun Liisa Takalan , 54, puoliso sairastui syöpään, neulominen auttoi pakenemaan surua. Rakkaimmat sukat sai lapsenlapsi, joka syntyi samana vuonna kuin puoliso kuoli.

”Avopuolisollani todettiin keuhkosyöpä jouluviikolla 2012. Se pysäytti koko elämän.

Olin vihainen. Miksi joku muu saa päättää, voimmeko jatkaa yhdessä? Meillä oli kaikki niin hyvin. En ollut ikinä edes ajatellut, että puolisoni voisi sairastua ja menehtyä.

Mietin ihan typeriä asioita. Miten saan lumet pois pihalta? Miten jaksan leikata nurmikon?

Olin juuri lopettanut opiskelun. Oli pakko keksiä käsille tekemistä, etten etsisi tietoa netistä.

Aloin neuloa. Joulupalloja, lapasia, sukkia. Mies remontoi taloa ja oli mukana pojan harrastuksessa. Päätimme, että elämme jokaisen päivän, johon heräämme. Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.

”Lääkärit päättävät, hoitajat hoitavat. Me vain elämme.”

Alkuvuodesta 2015 tilanne huononi ja puolisoni oli yhä pidempiä jaksoja sairaalassa. Helmikuun lopussa sairaanhoitaja soitti ja pyysi tulemaan nopeasti. Puolisoni tila oli romahtanut.

Sanoin pojalle, että lähdetään iskän luo. Emme ehtineet ajoissa.

Lääkäri oli meitä vastassa, ja saimme tietää, että sydän oli pettänyt. Vaikka suru oli pohjaton, tieto siitä, että mies pääsi pois niin kuin toivoi, toi lohtua.

Tyttärelläni oli laskettu aika saman vuoden elokuussa, mutta en osannut oikein iloita odotuksesta. Pelkäsin, että jos jotain tapahtuu, en kestä tyttäreni surua.

Neulominenkin takerteli. Tein väkisin keskeneräiset sukat valmiiksi.

Vasta heinäkuun lopulla sain ahaa-elämyksen: Tyttäreni odotus menee hyvin. Uskallan alkaa iloita. Hain merinovillalankaa ja neuloin tulevalle lapselle sukat.

Oli onnen täyttymys, kun sain laittaa ne hänelle jalkaan. Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.

”Samana vuonna lähti ja tuli rakas ihminen.”

Puolisoni kuolema oli iso menetys. Lapsenlapsi ei tullut tilalle, mutta toi uuden merkityksen elämääni. Jouduin oikein tekemään itselleni säännöt, etten viettäisi kaikkia iltoja tyttäreni perheessä. Ajattelin varmaan, että täytän lapsenlapsella koko elämän.

Nykyään haen lapsenlapseni, elämäni valon, kerran kuussa viikonlopuksi luokseni. Käymme järvellä ja keitämme kahvia uimahallin lastenaltaassa. Tiskaamme ja kylvemme. Joskus annan hänen maata vesilätäkössä.

Neulomista en ole lopettanut. Tälläkin hetkellä puikoilla on villasukat lapsenlapselle.”

Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."
Kaiken myllerryksen keskellä Heidin työkaveri kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heidi heitti hänelle haasteen. "Neulot minulle villasukat."

”Ajattelin, että neulomalla hän saa ajatuksia muualle sairaudesta”

Sairaanhoitaja Heidi Svahnin, 31, rakkaimmat sukat on neulonut syöpään sairastunut työkaveri, joka ei aiemmin ollut juuri puikkoihin tarttunut.

”Aina, kun joku työkavereistani saa vauvan, neulon lapselle sukat. Muitakin pyyntöjä tulee. Voitko tehdä kettusukkia? Entä säärystimiä?

Kaikille ei ehdi. Työkavereita on yli sata.

Keväällä yksi työkavereistani sai harvinaisen syöpädiagnoosin. Se oli järkytys koko porukalle. Etsimme yötä myöten tietoa sairaudesta ja sen hoitomahdollisuuksista. Yritimme pitää mieltä yllä.

Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin. En kertonut omaani.

Kaiken myllerryksen keskellä hän kysyi, mitä oikein tekee sairauslomallaan, kun ei ole töissäkään. Heitin hänelle haasteen. Neulot minulle villasukat.

Se oli puoliksi vitsi. Hän otti sen kuitenkin tosissaan.

”Työkaveri järjesteli hautajaisia ja kyseli osoitteita kutsuihin.”

Työkaverini ei ole käsityöihmisiä, ja yleensä minä neuloin hänelle sukkia. Siksi nyt tuli ärräpäitä. Enhän minä osaa!

Sanoin, että nyt on aikaa harjoitella.

Ajattelin, että neulomalla työkaverini saisi ajatuksia muualle eikä miettisi tautia. Varmaan hän mietti silti.

Kun sukat olivat valmiit, tuli melkein tippa linssin. Työkaveri oli huolissaan, pidänkö sukkia varmasti. Ne ovat olleet jalassa joka yö.

Viikko sitten saimme hyviä uutisia. Työkaverini pääsee marraskuussa palaamaan töihin. Oli hienoa kuulla, että hän voi paremmin. Vaikka sitten sukkien ja ärräpäiden voimalla.”

Elina ja Oliver Backman

Elinan kodissa jokaisen yksityiskohdan on valinnut puoliso, antiikkiasiantuntija Oliver Backman. Heidän elämäänsä voi tutustua myös uudessa Keräilijän talo -blogissa.

Elina ja Oliver Backmanin koti on vastakohta pelkistetylle sisustustyylille, johon moni tuntuu nykyisin pyrkivän. Kaikkialla on kummallisten esineiden kokoelmia: krumeluureja kynttilänjalkoja, japanilaista posliinia, valtavia kattokruunuja, peltirasioita, täytettyjä eläimiä, mallinuken pää.

"Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Jokainen sisustuksen yksityiskohta on Oliverin miettimä. Juuri oikeanlaista ovea tai sohvaa hän etsii, kunnes löytää sen. Tarvittaessa vuosia.

”Meillä menevät sisustuksessa sukupuoliroolit päälaelleen. Mitä sitten? Nehän ovat perinteiset, syötetyt roolimallit. Miksi niiden mukaan pitäisi elää? Miksi mies ei voisi päättää kodin sisustuksesta?” Oliver kysyy.

Löytämisen riemu iskee kuin adrenaliinipiikki. Hetkellinen onnen tunne, euforia. Kutina siitä, että käsillä on ainutlaatuinen tilaisuus.

”Se on sellainen jes! Tämä on aarre”, Oliver kuvailee.

Erikoismies jaksaa etsiä

Erikoismies. Niin Elina ajatteli, kun vieraili seitsemän vuotta sitten Oliverin luona ensimmäistä kertaa. Koti oli täynnä tummia huonekaluja, tuntui ihan mummolalta.

Elinan omassa kodissa kaikki oli päinvastoin. Hänen luonaan oli skandinaavisen vaaleaa ja minimalistista. Osa tavaroista lojui vielä muuttolaatikoissa.

Se oli keräilijälle lottovoitto. Kun Elina muutti Oliverin luo, hän otti mukaansa vain sängyn ja pienen kiinalaisen lipaston.

”Riitelisimme varmasti enemmän, jos minulla olisi tosi vahva visio, joka olisi ihan päinvastainen kuin Oliverilla. Olen aika sopuisa ja poikkeuksellisen vähän kiinnostunut sisustuksesta.”

Elinasta on oikeastaan helpottavaa, ettei hänen tarvitse miettiä sisustusta. Jos hänen pitäisi päättää, koti olisi tyylisuuntien sekamelska tai sitten ihan pelkistetty ja todella paljon vaaleampi. Ainakin kaikki olisi valmista, todennäköisesti ostettu uutena kaupasta.

”Meillä olisi paljon enemmän uutta kamaa, koska en olisi malttanut odottaa oikeaa fiilistä. Ajattelen, että jos meiltä puuttuvat tuolit, ne ostetaan.”

Keräilijän ilo tarttuu

Oliver uskoo, että taipumus keräilyyn on selkärangassa.

”Minusta tällainen keräilijän talo on kotoisa, koska olen kasvanut samantyyppisessä ympäristössä.”

Lukion jälkeen Oliver opiskeli Taideteollisessa korkeakoulussa ja päätyi töihin Hagelstamin huutokauppakamarille. Sieltä hänet löydettiin asiantuntijaksi television Antiikkia, antiikkia -ohjelmaan. Nykyään hän työskentelee työmestarina ja tuntiopettajana Kuvataideakatemiassa ja on vastikään julkaissut kirjan Ullakon aarteet. Siinä hän antaa vinkkejä arvotavaroiden tunnistamiseen.

Keräily on silti elämäntapa, ei työ. Oliver metsästää aarteita kirpputoreilta, roskalavoilta ja huutokaupoista, joita hän seuraa netissä. Kesälomareissuilla perhe ajaa hitaasti kiertoteitä, ja lomakohteet valitaan sen mukaan, missä ovat parhaat antiikkimarkkinat ja kirpputorit.

Elina on oppinut, että kun Oliver tekee löydön, hän kertoo, kuinka paljon esineellä tienaisi, jos sen myisi. Oikeasti tiedolla ei ole väliä: keräilijä ei koskaan luovu aarteestaan.

Toisen intohimon ehdoilla eläminen aiheuttaa joskus pientä vääntöä. Joskus, vaikkakin harvoin, jokin löytö saa lähtöpassit. Jos Elinalta kysyttäisiin, seuraavana lähtövuorossa olisivat täytetty sammakko ja verkkopytonin nahka.

”Se kapinen käärmeennahka on minusta todella ällöttävä. Kerran keräsin voimia sanoakseni, että nyt tämä nahka joutuu lähtemään meiltä, mutta sitten en raaskinut kuitenkaan”, Elina sanoo.

Lue lisää Elinasta ja Oliverista Kodin Kuvalehdestä 22/17. 

Elinan ja Oliverin maailmaan voit tutustua uudessa blogissa Keräilijän talossa. Tervetuloa mukaan!