Lastenteatteri Hevosenkengän perustaja Kirsi Sirén:
Kun Sanna parikymppisenä tuli töihin äitinsä­ perustamaan teatteri Hevosenkenkään, hän kutsui Kirsiä sielläkin äidiksi. "Se aiheutti joskus hassuja tilanteita  virallisissa yhteyksissä", Kirsi sanoo.
Kun Sanna parikymppisenä tuli töihin äitinsä­ perustamaan teatteri Hevosenkenkään, hän kutsui Kirsiä sielläkin äidiksi. "Se aiheutti joskus hassuja tilanteita virallisissa yhteyksissä", Kirsi sanoo.

Sanna oli murrosiässä kuin itse piru

Lasten ja nuorten teatteripalkinnon vuonna 2015 saanut Kirsi Siren, 70, perusti Kirsi perusti lastenteatteri Hevosenkengän 1975 siskonsa Sara Sirenin kanssa. Hän asuu Espoon Westendissä miehensä kanssa.

"Sanna oli hirveän söötti lapsi. Hänellä oli tumma, kihara tukka ja kaunis hymy. Puin hänet rimpsumekkoihin, vaikka yleensä Sanna roikkui jossain puun oksalla pää alaspäin helmat korvissa. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sannan murrosikä oli järkytys. 12-vuotiaana hän näytti monta vuotta itseään vanhemmalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Myös Sannan käytös muuttui. Hän oli joka asiasta eri mieltä kuin minä, ja koulunkäynti oli mitä sattuu. Oli alkoholikokeiluja ja tupakkaa.­ 

Keskustelumme päättyivät siihen, että kiljuimme ja huusimme toisillemme.

Tuntui, että kadotan yhteyden tyttäreeni.

NÄIN, ETTÄ SANNA OLI onneton, ja minulla oli kamala huoli hänestä. Tuntui, että kadotan yhteyden. Minulla oli myös huono omatunto, koska olin jatkuvasti kiinni töissäni lastenteatteri Hevosenkengässä.

Joskus jouduimme etsimään Sannaa kodin läheiseltä urheilukentältä, jonne nuoriso kokoontui. Onneksi tyttö aina löytyi. Toimme hänet kotiin, peittelimme ja yritimme aamulla puhua järkeä. 

Se oli hankalaa aikaa myös avioliitolle, koska lastenkasvatuksesta tuli usein riitaa. Syyttelimme aikamme toisiamme, mutta päätimme sitten mennä perheterapiaan.

Terapeutti kuunteli meitä muutaman istunnon verran ja sanoi sitten: 'Menkää kotiin ja hoidelkaa itse keskinäiset riitanne, te selvästi pystytte siihen.' 

Se oli vapauttava tunne. Emme olleetkaan niin kamalia. Olimme saaneet synninpäästön.

Sannasta tuli Teemulle melkein kakkosäiti.

LÄHENNYIMME SANNAN KANSSA uudelleen, kun hän lähti kesken lukion Englantiin opiskelemaan.

Saatoin Sannan Forest Row'hun. Hyvästellessämme Sanna itki, ja minä itkin koko paluumatkan Lontooseen.

Minusta tuntui hirvittävältä jättää Sanna Englantiin, vaikka hän oli itse halunnut lähteä. Tunteeni olivat pinnalla ehkä myös siksi, että odotin Teemua, kuopustamme. 

Koulu kypsytti Sannaa. Hän oppi kielen ja itsenäistyi.

Palat­tuaan Sannasta tuli Teemulle melkein kakkosäiti. Siitä oli minulle valtavasti apua.

Kysyn Sannan mielipidettä lähes kaikkeen, vaikka teen päätökset itsenäisesti.

LUOVUUS NÄKYY SANNASSA selvemmin kuin muissa lapsissamme. Hän on aina tykännyt maalaamisesta ja esiintymisestä.

Lukioaika osoitti minusta selvästi, ettei Sanna ollut kirjoista opiskelevaa tyyppiä. Sen sijaan sain hänet innostumaan nukketeatterin ammattitutkinnosta.

Siitä lähtien Sanna on tehnyt teatterilla melkein mitä vain. Parhaiten hänen kykynsä tulivat esiin lapsiryhmien ohjaamisessa.

Vuosien myötä Sannalle on kehittynyt hyvä teatterinäkemys. Kysyn hänen mielipidettään lähes kaikkeen, vaikka teenkin sitten päätökset itsenäisesti.

Roolimme ovat asettuneet. Töissä minä olen pomo ja yksityiselämässä huolehdimme molemmat, että kaikilla perheenjäsenillä on asiat hyvin. 

Jos olen surullinen, soitan Sannalle. Hän joko nauraa lämpimästi tai lohduttaa.

SANNA OLI ROHKEA, kun lähti äitiysloman jälkeen opiskelemaan uuteen ammattiin, taide­terapeutiksi. Jos välillä mietinkin, että taisimme olla mieheni kanssa aika löperöitä kasvattajia, niin Sannaa katsoessani voin todeta, että hyvin me silti onnistuimme. 

Uskon että tytär on naiselle arvokkainta mitä hän voi koskaan saada. Vaikka olen mieheni ja poikieni kanssa hyvin läheinen, Sannan kanssa katsomme asioita kokonaisvaltaisemmin samasta suunnasta.

Jos olen surullinen, soitan Sannalle. Hän joko nauraa lämpimästi tai lohduttaa. Molemmissa tapauksissa olen keskustelumme jälkeen paremmalla tuu­lella.

Jos Sanna oli murrosiässä välillä kuin itse piru, osaa hän olla nyt hyvin viisas ja empaattinen. Ryhmätaideterapeutin ammatti on kuin tehty hänelle."

Äiti käy marjassa vain Tapiolan Stockmannin edessä

Teatteri Hevosenkengän kuraattori Sanna Hallén, 42, asuu Inkoon Fagervikissä miehensä ja poikiensa Maxin, 7 ja Ronnyn, 5, kanssa. Hänellä on yksi isoveli ja kaksi pikkuveljeä. Hänen isänsä kuoli vuonna 2010.

"Äidissä ja minussa on paljon samaa, varsinkin jos kysyy veljiltäni Jussilta, Timolta ja Teemulta. Suutumme ja loukkaannumme helposti. Olemme samannäköisiä, ja meillä samanlainen ääni.

Toisaalta olemme aivan erilaisia. Minä viihdyn maalla ja luonnossa, äiti käy marjassa vain Tapiolan Stockmannin edessä.

Luulen, että murrosikäni tuli äidille yllätyksenä. Huusin, mökötin ja paiskoin ovia. Jossain vaiheessa talossa ei tainnut olla yhtään ehjää ovea. 

Muutos tuli yllätyksenä myös itselleni. Sain huomiota isoilta pojilta, mikä ruokki uteliaisuuttani. Halusin kokeilla kaikkea, mitä isommatkin tekivät.

Monesti illalla minulle tuli olo, että jos en nyt lähde ulos, jään jostain paitsi. Muistan yhden pussikaljaillan, joka päättyi siihen, että oksensin ja äiti piti hiuksistani kiinni, etteivät ne sotkeentuisi.

Joskus haukuin, että äiti näytti uusissa vaatteissaan lihavalta.

AINA KUN JÄIN KIINNI, kotona seurasi piinallinen keskustelutuokio. Äiti ja isä halusivat tietää, miksi toimin kuten toimin.

Se oli yllättävän vaikea kysymys. 

Joskus olin äidille tahallani ilkeä. Kerran jätin sängylle päiväkirjani, johon olin kirjoittanut, että olisipa minulla toinen äiti. Joskus haukuin, että äiti näytti uusissa vaatteissaan lihavalta.

En tiedä, miksi halusin satuttaa. Kai se oli oman pahan olon heijastamista.

Vanhemmat yrittivät ratkaista huonoa käytöstäni eristämällä minut. Vietin monet viikonloput serkkujen maatilalla Tammisaaressa ja kesät tiukasti saaressa mökillä. 

Yhdellä joululomalla sain taas kotiarestia, mutta se tuntuikin hyvältä.

ONNEKSI LIIKUIN pääasiassa tutussa kaveripiirissä, jossa olimme vuorotellen järkeviä.

Oli minulla kuitenkin myös muutama kaveri toisesta porukasta. Siinä jengissä minua välillä pelotti, ja joku taisi käyttää huumeitakin. Siinä asiassa minulla oli onneksi järkeä päässä.

Yhdellä joululomalla jäin taas tupakasta kiinni ja sain kotiarestia, mutta se tuntuikin hyvältä. Minun ei tarvinnut lähteä sinne ulos.

Pelasin pikkuveljen kanssa uutta Bruce Lee -tietokonepeliä ja osallistuin pitkästä aikaa perheen saunailtaan. Sain olla taas lapsi.

Englannissa ikävöin nimen omaan äidin luo.

OLIN ISÄN TYTTÖ, koska isä oli helpompi kiertää pikkusormen ympäri. Äidin kaipuuseen heräsin pitkän tauon jälkeen 17-vuotiaana, kun lähdin Englantiin opiskelemaan. Ikävoin siellä nimenomaan äidin luo. 

Yhdellä lomalla isä tuli tapaamaan minua ja kertoi, että äiti odotti lasta. Ensin se tuntui teini-ikäisestä todella oudolta, mutta sitten innostuin.

Kun palasin Suomeen, raahasin uutta pikkuveljeäni joka paikkaan. Minua luultiin monta kertaa veljeni äidiksi. Se aika lähensi äitiä ja minua.

Kasvattajana olen ankarampi kuin äiti.

ÄIDIN TEATTERIIN PÄÄDYIN, kun en muutakaan keksinyt. Ajattelin, että en minä tätä loppuelämääni tee. No, kaksikymmentä vuotta on mennyt.

Viimeisen äitiyslomani jälkeen keksin, miten teatterista tulee todella minun juttuni. Aloin opiskella Aalto-yliopistossa ryhmätaideterapeutiksi ja valmistun helmikuussa.

Äidiltä olen oppinut, että aina kannattaa kehittyä. Äiti ei pelkää, hän tarttuu toimeen. 

Kasvattajana olen ankarampi kuin äiti. Jos omat poikani hyppivät äidin luona sohvalla, minä kiellän, mutta äiti toppuuttelee, että anna lasten hyppiä. Väittelemme edelleen, mutta ei siinä ole enää samaa intohimoa kuin ennen.

Kun omat poikani tulevat murrosikään, luulen että monet kotoa tutut kasvatuskonstit tulevat käyttöön. Piinalliset keskustelut siis jatkuvat."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2015.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla