Koska joku huutaa taas jotakin tai lyö? Leevi, Satu ja Jevgeni kertovat, miltä tuntuu, kun koulussa ei ole hyvä ja turvallinen olla.
Maha on tosi kipee. Jotenkin oksettaa. Päätä särkee.
Kuudennen luokan syksyllä Leevi alkoi aamuisin soitella ja tekstata äidille töihin. Jää kotiin täksi päiväksi lepäämään, äiti sanoi ensin. Muista juoda ja ota särkylääke.
Mutta Leevi oli kipeä jälleen seuraavalla viikolla.
Äiti kysyi: mättääkö koulussa jokin, onko sinulla huolia, haluatko jutella?
Ei, Leevi vastasi.
Kotiin jäädessään Leevi pelasi tietokoneella peliä, jossa purki pommeja.
”Olin ollut pari päivää koulusta pois, kun olin oikeasti sairaana. Sitten kun menin kouluun, osa kavereista ei yhtäkkiä puhunut minulle”, Leevi kertoo nyt 14-vuotiaana.
”Ne alkoivat nimitellä.”
Kotiin jäädessään Leevi pelasi tietokoneella peliä, jossa purki pommeja.
Huoneissa oli oudon hiljaista, kun äiti ja pikkusisko olivat poissa. Aikaisemmin Leevi oli käynyt kavereiden kanssa koulun jälkeen kylillä Jämsän keskustassa keulimassa pyörillä.
Nyt hän ajatteli kotona, millä nimillä entiset kaverit välitunneilla tai ennen oppituntien alkua häntä kutsuivat.
XXXXX XXXX. XXXX.
Nämä olivat yleisimmät nimitykset. Leevi ei halua, että niitä kirjoitetaan lehteen.
Leevi ei ole vieläkään kertonut äidille aivan suoraan, miltä kiusaaminen tuntui. Hän kertoo kohta.
Aikuiset näkevät kiusaamisesta vain jäävuoren huipun
Jokainen muistaa kouluajoiltaan oppilaan, jota kiusattiin. Ei ehkä nimeä, mutta olemuksen. Ainakin osan siitä, mitä kiusatulle sanottiin ja tehtiin.
Ja sen, mitä teki itse. Oliko kiusattu, kiusaaja vai puolustaja. Vai käänsikö katseen pois, ettei joutuisi uhriksi.
Tutkimusten mukaan 6–10 prosenttia oppilaista kokee kiusaamista peruskoulussa. Kolmensadan oppilaan koulussa kymmenen prosenttia tarkoittaa 30:a oppilasta.
Kiusattu kohtaa kouluaikanaan pahimmillaan satoja tilanteita, joissa hänet torjutaan.
”Opettajat ja vanhemmat näkevät kiusatun arjesta usein vain jäävuoren huippuja: yksittäisiä lyöntejä tai nimittelytilanteita, sanoo julkisoikeuden yliopistonlehtori Niina Mäntylä Vaasan yliopistosta.
Hän on toiminut Pelastakaa koulukiusattu -tutkimuksen johtajana ja selvittänyt erityisesti, miksi koulukiusaamiseen on niin vaikea puuttua.
”Näkyvien kiusaamishetkien välillä kiusattu on yksin. Hän kohtaa kouluaikanaan pahimmillaan satoja tilanteita, joissa hänet torjutaan.”
Ruokalassa tuoksuvat keitetyt perunat, kurkussa on pala, kukaan ei halua istua viereen ja jutella.
Vain osa kavereista pyysi anteeksi tosissaan
Leevin puukäsityönopettaja alkoi joululoman jälkeen ihmetellä luokassa, miksi poika on niin paljon poissa, etteivät työt edisty. Oppilaat alkoivat supista ja kyräillä. Opettaja kyseli. Sitten hän soitti Leevin äidille. Äiti sai tietää, että Leeviä kiusataan.
”Opettaja puhui koko luokalle ja parille oppilaalle erikseen. Jotain sellaista, että kiusaamisen pitää loppua”, Leevi sanoo.
Leevi seisoi välituntien ajan ulko-oven vieressä. Varpaita paleli.
”Haukkuminen lakkasi hetkeksi. Jotkut tulivat pyytämään välkällä anteeksi. Osa ihan tosissaan. Mutta osa vain siksi, että oli käsketty. Huomasin kyllä, koska tunnen entiset kaverini ja kavereiden ilmeet.”
Kavereiden kanssa ei koskaan puhuttu enempää siitä, mitä oli tapahtunut. He kutsuivat Leevin kerran mukaan ulos. Toista kertaa Leevi ei halunnut mennä.
”Ei jotenkin ollut enää luottoa.”
Leevi seisoi välituntien ajan ulko-oven vieressä. Varpaita paleli.
Yläkoulussa nimittely alkoi uudelleen.
”En lähtenyt kouluun paitsi välillä. Äiti tiesi nyt, etten ole kipeä, vaan että on muita syitä.”
Leevi on liikaa koneella, äiti ajatteli joskus. Mutta kun ei ole ketään, jonka kanssa voisi tehdä jotakin muuta.
Kun äidin piti olla töissä, isoäiti tuli aamuisin viemään Leeviä kouluun, jotta poika suostuisi lähtemään.
”Autossa sydän hakkasi, en saanut henkeä ja alkoi ahdistaa niin, että mamman piti kääntyä takaisin.”
Koulun palaverissa päätettiin, että Leevi opiskelee kotona ja käy koulussa vain pari tuntia viikossa. Sekin oli liikaa.
Leevi ei mennyt kouluun kolmeen kuukauteen.
Koulutoverit uhkailivat: sinun käy huonosti
Kotiin jäi alakouluaikanaan myös Satu Heinonen, 37 Kun esitti oksentavansa tai olevansa kuumeessa, sai olla rauhassa edes yhden päivän. Sai maata tutun tuoksuisen peiton alla ja avata television, ottaa vaikka torkut ja puristaa tyynyn kainaloon.
Kotona kukaan ei huutanut: Läski. Lihava. Ruma. Rillipää. Nelisilmä.
Ensimmäiselle luokalle oli lähtenyt iloinen, kiltti, arka ja hiljainen tyttö. Parin viikon kuluttua Satu huomasi olevansa yhtä kaveria lukuun ottamatta yksin. Joku potkaisi ohimennen, toiset heittivät vaatteita koulun katolle.
11-vuotiaana Satu ei puhunut kuin äidille, isälle ja parille opettajalle.
Kotimatkalla koulutoverit ajoivat pyörällä perään ja pysäyttivät väkisin. Kohta sinun käy huonosti. Satu seisoi tiellä pitkään vielä sen jälkeen, kun he olivat polkeneet matkoihinsa.
11-vuotiaana Satu alkoi tavata psykologia, koska ei puhunut kuin äidille, isälle ja parille opettajalle.
Yläasteen ruotsintunnilla takana istuva poika löi harpilla selkään, terä iski hupparin läpi syvälle ihoon.
Puhuttelu ei usein riitä
Leevin ja Sadun kokemusten välissä on lähes 30 vuotta ja 132 kilometriä. Molempia pelotti mennä kouluun. Mutta jokin on myös ollut eri tavalla.
Sadun kiusaamiseen ei juuri puututtu.
”No. Kaikki vain jatkui. Jos uskalsin vähän kertoa kiusaamisesta, minua ei otettu vakavasti. Kiusaaminen loppui oikeastaan vasta, kun aloitin ammattikoulun. Niin se vain oli”, Satu sanoo.
En kyllä ymmärrä, miksei kiusaajia erotettu koulusta, vaan minun piti lähteä.
Leevin koululla pidettiin kiusaajien puhutteluja. Lastensuojelukin yritti auttaa. Lopulta Leevi siirrettiin toiseen kouluun ja pienempään luokkaan.
”Tehtiin edes jotakin. Vaikka en kyllä ymmärrä, miksei kiusaajia erotettu koulusta, vaan minun piti lähteä”, Leevi sanoo.
Pelastakaa koulukiusattu -tutkimuksen mukaan kiusaamiseen puututaan tehokkaammin kuin ennen, mutta ongelmia on yhä.
”Hälyttävästi ja liikaa”, sanoo Niina Mäntylä.
Puuttuminen jää usein puhuttelun tasolle, eikä sen vaikutuksia seurata. Ei muisteta, että jokainen oppilas on yksilö. Ei ole vain yhtä tapaa katkaista kiusaamiskierrettä.
”Vaikka kiusaamisesta puhutaan yhä enemmän, sen vakavuutta ei ymmärretä tarpeeksi. Uhri elää jatkuvasti pelon kanssa: koska joku taas kiusaa?”
Ensi välitunnilla, huomenna, ensi viikolla viimeistään?
Menneet välitunnit eivät unohdu.
Kun Satu meni parikymppisenä luokkakokoukseen, entiset koulutoverit muistelivat siiderit käsissä, miten hauskaa yläasteaika olikaan ollut.
Satu lähti aikaisin kotiin. Hän ajatteli, että tämä oli nyt tässä, kiusaajat eivät kuitenkaan ymmärrä tekojaan. Kiusaaminen saa jäädä menneisyyteen ja unohtua.
Satu teki neljä rikosilmoitusta
Satu oli väärässä. Myös jokaista hänen kolmesta pojastaan on kiusattu peruskoulussa.
Lapset ovat kokeneet esimerkiksi tämän:
Kiusaajat varastivat pipon ja virtsasivat siihen.
Kiusaajat tulivat koulun jälkeen kotipihaan, työnsivät ruusupensaaseen ja heittelivät kivillä.
Kiusaajat sanoivat tappavansa äidin koulupäivän aikana.
Satu kutoo sukkaa samalla kun kertoo lastensa kokemuksista, tällä kertaa sukat saa serkun pojan naisystävä.
Hän luettelee pojille huudettuja nimityksiä: Lehmä. Kyrpä. Mulkku.
Samaan aikaan yksi lapsista tulee koulusta kotiin. Hän täydentää listaa, kun riisuu eteisessä kenkiä ja kuuntelee: Ja hevonen.
Poika toivoo, että äiti kertoo näistä asioista, koska ”ketään ei saisi kiusata”. Itse hän menee huoneeseensa, vetää oven kiinni ja alkaa katsoa YouTubesta videoita.
Nyt kaikki on oikeastaan aika hyvin. Kahta Sadun lasta ei enää kiusata, sillä matkan varrelle on sattunut viisaita aikuisia.
”Ja kolmannenkin asiat ovat paremmin kuin ennen, sanotaan vaikka niin.”
Poika on vaihtanut koulua kuten Leevikin.
Mitään kovin konkreettista ei tapahtunut ennen kuin lapsi alkoi voida todella huonosti.
Satu on kymmenen vuoden aikana tehnyt kiusaajista neljä rikosilmoitusta ja etsinyt tekijöitä Hämeenlinnan Facebook-ryhmästä. Hän on soitellut vanhemmille ja tavannut koulupsykologeja. Poliisi on käynyt luokassa puhumassa kiusaamisesta.
”Viranomaisten papereihin kirjattiin yhä uudelleen, että ’äiti on huolissaan lapsen psyykeestä’, mutta mitään kovin konkreettista ei tapahtunut ennen kuin lapsi alkoi voida todella huonosti.”
Hän uskoi olevansa tyhmä ja idiootti, josta ei ole mihinkään.
Kiusatun lapsen äidin sydän särkyy
Äidin sydän särkyy joka kerran, kun omaa lasta kiusataan, Satu ja Leevin äiti miettivät.
”Mutta itkut on itkettävä yksin. Jos asioihin suhtautuu liian tunteella, lastaan ei kykene puolustamaan rauhallisesti”, Satu sanoo.
Hän on joskus miettinyt, voiko uhrin osa periytyä. Pojat ovat aina olleet hiljaisia ja kilttejä, kuten Satukin lapsena. Sellaisia, joiden on vaikea sanoa kiusaajalle: ole hiljaa, mene pois.
Mutta ajatus on jatkunut: Miksi kiltteys olisi huono ominaisuus? Miksi mikään oikeuttaisi kiusaamaan?
”Vaikka minua on kiusattu, lasten ei tarvitse kokea samaa.”
Niina Mäntylän mukaan kiusaamisen syyksi esitetään usein uhrin erilaisuutta, jotakin muista poikkeavaa ominaisuutta.
”Mutta kiusaaja voi keksiä syyn kiusaamiselle mistä tahansa, ja joskus asiat vain tapahtuvat. Uhrin ominaisuuksien pohtimista tärkeämpää on miettiä koulun ilmapiiriä.”
Kenelle kiusattu voi puhua? Missä tilanteessa? Uskaltaako hän puhua? Mitä seuraa, kun hän puhuu? Seuraako mitään?
”Kiusaaminen voi vähentyä vasta, jos oppilaat näkevät, että jokaiseen tapaukseen puututaan vakavasti. Myös laki velvoittaa opettajia takaamaan turvallisen opiskeluympäristön”, Niina Mäntylä sanoo.
Kirjoittamaton sääntö: älä valita, älä kantele
Peruskoulussa Jevgeni Särki, 27, istui aina eturivissä. Hän viittasi innokkaasti ja luki mielellään paksuja tietokirjoja, erityisesti hyönteisten käyttäytymisestä.
Välitunnilla tapeltiin usein. Aika usein Jevgeni oli se, joka löi. Vielä useammin hän satutti sanoilla.
Eivät kaikki ole vain joko syyllisiä tai uhreja. Minäkin olin sekä kiusaaja että kiusattu.
”Jokainen kiusaaja ei ole takapenkin röökinpolttajia, joilla on huonot kotiolot tai paha olo itsellä.”
Jevgeni haluaa kumota myös toisen harhakäsityksen.
”Eivät kaikki ole vain joko syyllisiä tai uhreja. Minäkin olin sekä kiusaaja että kiusattu, vuorotellen ja joskus limittäin.”
Joskus Jevgeni istui käytävällä ja sai kuulla, mikä on. Puhevikainen. Homo. Hintti. Siitä tilanteesta pystyi lähtemään pois vasta kellon soidessa. Muuten antoi kiusaajille tunteen, että kaikki valta oli heillä.
Joskus Jevgeni päätti tapella luokkatoverin kanssa koulun jälkeen metsikössä. Hän muistaa yhä: viimeisillä tunneilla supistiin, että kohta tapellaan, sitten kokoonnuttiin koulun taakse metsikköön, talven ensilumi oli juuri satanut.
”Oma asema tuntui olevan jatkuvasti kiikun kaakun ja uhattuna, sitä piti tehostaa. Porukan kunniakoodi edellytti tietynlaista käytöstä.”
Älä ole nössö, älä valita, älä kantele.
Kiusaaminen oli arkipäivää. Meidän porukassa ei tiedetty muusta.
Jevgeni osaa analysoida kunniakoodia, mutta hän ei osaa kertoa, miksi kiusasi.
”Se oli arkipäivää. Meidän porukassa ei tiedetty muusta.”
Opettajat ja vanhemmat muistuttivat usein, että kiusaaminen ja tappelu ovat väärin. Tulkaa kertomaan, jos sellaista tapahtuu, he sanoivat.
”Mutta se jäi abstraktiksi puheeksi. Se, mitä teimme, ei yhdistynyt ajatuksissa siihen, mitä aikuiset toistelivat.”
Jevgeni on hetken hiljaa.
”Moraalinen kompassi ei toiminut. En osannut asettua toisen asemaan.”
Myös syrjään jättäminen on kiusaamista
Mitäs täällä tapahtuu? kysyi opettaja usein, kun Jevgeni tappeli.
Kaikki vastasivat: ei tässä mitään, me vain leikitään. Myös kiusattu, koska ei uskaltanut muuta.
”Mieleen tuli usein, ovatko opettajat oikeasti niin tyhmiä, etteivät tajua tilannetta. Vai eikö heitä oikeastaan edes kiinnostanut?”
Suositussa kasaleikissä yksi jäi alimmaiseksi ja muut pinoutuivat hänen päälleen. Mutta oliko alimmaksi joutuneella sittenkään välituntileikissä hauskaa? Sitä Jevgeni on miettinyt vasta aikuisena.
Kuten myös sitä, että kiusaaminen voi olla näkymätöntä muillakin tavoilla.
Vanhempien täytyy hyväksyä, että oma lapsi voi joskus olla kiusaaja.
Kiusaamista on se, että katsoo sivusta, kun toista kiusataan. Ja se, että joku jätetään syrjään – vaikkei kukaan haukkuisikaan.
Kymmenen minuutin välitunti tuntuu pitkältä, jos on yksin, odottaa kellon soimista, näprää hupparinnarua ja yrittää näyttää siltä, että kaikki on ihan hyvin.
”Kodillakin on vastuu lapsen kasvatuksesta, esimerkiksi empatiakyvyn kehittämisestä. Vastuu tarkoittaa myös sen hyväksymistä, että oma lapsi voi joskus olla kiusaaja”, Niina Mäntylä sanoo.
”Anteeksi olen antanut, mutta ikinä en unohda”
Satu nauraa paljon ja aika kovaa. Hän on opiskellut lasten ja nuorten erityisohjaajaksi ja ripustanut kotinsa seinälle tauluja, joiden tekstit kertovat itsensä ja toisten rakastamisesta.
”Olen joutunut tekemään itsetuntoni kanssa hirveästi työtä. Terapiaakin on tarvittu. Sanon aina, että anteeksi olen antanut, vaikkei ole pyydetty, mutta unohda en ikinä.”
Kun lapset tulevat koulusta, Satu kysyy aina: Miten päivä meni? Onko jotakin, mistä olisi hyvä jutella?
Keittiössä tuoksuu makaronilaatikko, nuorin poika hakeutuu kainaloon sohvalle.
Kiusatun on vaikea uskoa aikuisenakaan, että joku välittäisi hänestä oikeasti.
”Kiusaamisen vaikutukset eivät katoa, vaikka kiusaaminen saataisiin loppumaan”, Niina Mäntylä sanoo.
Kiusatun on vaikea uskoa aikuisenakaan, että hän kelpaisi ja että joku välittäisi hänestä oikeasti.
Pahimmillaan kiusaaminen aiheuttaa ahdistuneisuushäiriöitä ja itsemurha-ajatuksia.
”Mutta yksikin hyvä ystävä koulussa tai harrastuksessa auttaa lasta selviämään kiusaamisesta. Samoin aikuinen, joka jaksaa kertoa lapselle, ettei hänessä ole mitään vikaa.”
Muutama vuosi sitten Jevgeni pyysi anteeksi, että oli kiusannut.
Se ei auttanut häntä unohtamaan asiaa.
Nykyään Jevgeni työskentelee kouluttajana ja opettaa itsevarmuustaitoja. Hän kohtaa työssään usein ihmisiä, jotka ovat olleet lapsena kiusattuja.
Äidin toive: voisipa lastaan suojella kaikelta
Kun rippikoulun infotilaisuus järjestettiin vähän aikaa sitten vanhalla koululla, Leevin piti lähteä sieltä kesken pois. Muistot tulivat mieleen.
Uudessa koulussa hän on saanut kavereita. Puhelin piippaa taas.
”Käymme scoottaamassa ja muuta. Sellaista perus.”
Leevi on käynyt puhumassa tuleville nuorisotyöntekijöille kiusaamisesta.
”Puhuin siitä, miltä tuntuu, kun ei voi lähteä kotoa minnekään. Kun ei uskalla eikä viitsi yksin mennä.”
Nyt Leevi kertoo myös äidille, miltä kiusaaminen oikeasti tuntui ja miksi hän salasi sen niin pitkään.
Kyse ei ollut siitä, että Leevi pelkäsi äidin huolestuvan liikaa.
”Tai on sekin ehkä totta. Mutta eniten vain nolotti.”
Nolotti ja hävetti, koska muut kiusaavat.
Äiti katsoo Leeviä. Hänellä on yksi ajatus. Voisipa lastaan suojella kaikelta.
Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2018.
